Ihmeellisiä vekottimia ja kamalaa melua - kannattaa poiketa!

Suunnittelimme ajomatkaa Kolilta Tampereelle, ja katsoimme karttaa sillä silmällä, olisiko matkan varrella jotain tekemistä. Harvoin tulee käytyä Suomen noilla kolkilla, joten nyt kannatti tilaisuus hyödyntää viisaasti.

Päätimme asettaa puhelimen navigaattoriin päätepisteeksi Pelimanninkatu 8, Varkaus. Siellä on Mekaanisen musiikin museo. Olen käynyt siellä joskus lapsena, eli parikymmentä vuotta sitten. Muistikuvien mukaan tämä paikka on sellainen, että kannattaa omakin jälkikasvu siellä käyttää. Meidän vanhempien kanssa museoon tutustuivat 11-vuotias ja vauva, 3-vuotias oli mummolassa.

The gramofoni.

Museoon ei pääse kiertelemään omin päin, vaan on liikuttava oppaan mukana. Museossa on paljon vekottimia, jotka joku varmaan saisi omin päin hajalle. Eikä museosta saisi paljonkaan irti ilman opastusta. Mekaanisen musiikin museo on hyvin persoonallinen paikka. Kun saavuimme pihaan, meidät otti vastaan museon perustaja Jürgen Kempf ja pieni koira, terrieri Oliver. Jürgen ohjasi meidät sisälle asti, missä oli toisen eläinystävän vuoro tervehtiä. Kuinka monessa museossa saat tervehdyksen papukaijalta? Tässä vaiheessa fiilis oli jo oikein kotoisa ja rento. Maksun jälkeen meidät ohjattiin liittymään opastusryhmään. Äitini muisteli, että museossa on opastukset kerran tunnissa. Yritin ajomatkalla selvittää, että moneltakohan opastukset alkavat, mutten löytänyt tietoa. Systeemi onkin muuttunut niin, että museoon saapuva liittyy opastuskierrokselle ja kiertää oppaan mukana kokonaisen kierroksen. Tämä tuntui toimivalta, nimittäin vaikka esillä on soittimia eri vuosisadoiltakin, mielestäni kronologinen järjestys ei ole lainkaan välttämätön. Kussakin huoneessa on yhtenäinen teema ja esineet liittyvät toisiinsa. Myös sisustus on mietitty tarkkaan, esimerkiksi tietyn, huoneessa olevan instrumentin aikakauden mukaan.

Kun liityimme opasryhmän mukaan, kierroksella oli osallistujia viitisentoista. Loppupäässä taas saimme olla ihan omalla porukalla. Aluksi oppaanamme toimi Pawel. Hänen tapansa kertoa soittimista oli todella eläväinen ja täynnä huumoria. Ei todellakaan mitään haukotuttavaa sepustusta! Opastuksessa saimme kuulla kivoja anekdootteja soittimien historiasta. Opas vaihtui kesken matkan Anssiin, mutta laatu pysyi. Häneltä sujui myös oikein hyvin kempfmäinen huumori ja tarinankerronta.

Mietin, että mitä kirjoittaisin itse soittimista. Tämä museo, tai kuten tieviitoissa lukee "museo", on sellainen paikka, ettei sitä oikein selittämällä saa selväksi. Esillä on parisataa vuottakin vanhoja mekaanisia soittimia, kuten koko seinän kokoinen Goljat, jollaista ei muualla ole. Kuten opas sanoi, soittimen arvoa ei voi mitata rahassa. Tässä museossa todellakin on nähtävillä ja kuultavilla maailman mittakaavassakin harvinaisia soittimia.

Goljat kun soittaa, koko orkesteri saa vetää lonkkaa.

Sulosointuja ja musiikillista nautintoa on turha odottaa. Suurin osa soittimista kuulostaa aivan hirveiltä. Korvatulppia kannattaa harkita. Vauvalle varsinkin olisin kaipaillut kuulosuojaimia.

Soittimia kuunnellessa herää mielenkiintoinen kysymys: Onko silloin joskus aikoinaan porukka oikeasti kuunnellut nautinnokseen näitä härveleitä? Miksi ihmeessä joku on ennemmin mennyt konserttisaliin kuuntelemaan konetta, joka soittaa kaikki orkesterin soittimet kuin oikeaa orkesteria oikeine muusikoineen? Kaipa nämä mekaaniset musiikkikoneet ovat olleet aikamoisia ihmeitä aikana, jolloin ei ole äänentoistolaitteita vielä ollut. On ollut ihmeellistä kuunnella musiikkia niin, että joku veivaa vaan vipua. Tätä ihmettä on mielestäni tervettä käydä kummastelemassa, kun me nykyajan hifistelijät säädämme kotonamme simppelimmässäkin laitteessa bassoja balanssiin ja kannamme kaikkia maailman musiikkeja puhelimissamme. Mietin, kuulostivatko mekaaniset soittimet 1800-luvun kuulijan korviin yhtä kamalalta kuin nykykuulijan korviin?

Suuressa osassa museon soittimissa koneisto lukee musiikin tällaisesta rullasta,
jonka perusteella kone soittaa esim. pianoa, haitaria, viulua ja rumpua.

Omasta lapsuuden reissusta Mekaanisen musiikin museoon mieleeni on jäänyt se, että sain soittaa pianoa, ja piano soitti levykkeelle tallennetun soittoni kohta uudestaan. Se tuntui ihmeelliseltä. Tällä reissulla oma tyttäreni sai kokeilla jotain ihmeellistä pianon ja viulun yhdistelmää sekä pyörittää posetiivia. Veikkaan, että parhaiten muistikuvia jää juurikin näistä jutuista, missä on itse päässyt jotain testaamaan.

Aion jatkossakin koukata Varkauden kautta, mikäli minulla tulee jotain asiaa tuonne päin Suomea. Toivottavasti siihen ei kulu taas 20 vuotta, ja jos kuluukin, toivottavasti Mekaanisen musiikin museossa pauhaa kamalat soundit vielä silloinkin.

Piipahdus lasitaiteen mysteeriin

Olen kulkenut kohta kolme vuotta Hiekan taidemuseon ohi lähes päivittäin. En ole koskaan mennyt sisälle, vaikka monesti olen ajatellut, että pitäisi. Aina olen menossa jonnekin tai tulossa jostain. Ehkä lähellä kotia oleva paikka on liian lähellä, jotta sinne lähtisi varta vasten reissuun. Nyt päätin töistä lähtiessäni, että poikkean sisälle.

Pakko on sekin myöntää, etten ollut kovin hyvin selvillä siitä, kuka Kustaa Hiekka oli. Jonkinlainen kulttuurin ystävä ja mesenaatti, mutta siinäpä se, mitä tiesin. Hiekan taidemuseossa Kustaa Hiekkaan pääsee tutustumaan hänen keräilemiensä taide- ja muidenkin esineiden kautta. Hiekan taidemuseon sivuilta voi lukea hänestä lisää.

Vilkaisin Kustaa Hiekan kokoelman eli peruskokoelman hieman pikaisesti, täytyy palata siihen myöhemmin tarkemmin. Olin yllättynyt nähdessäni siellä mm. Gallen-Kallelaa. Pääsyyni vierailulle oli Taru Syrjäsen lasiteosten näyttely Löytöretki. Tämä väliaikaisnäyttely on ripoteltu pitkin taidemuseota rapukon ikkunasyvennyksistä lähtien. Valtaosa lasiesineistä oli sijoitettu Hiekan taidemuseon pöytien ja lipastojen päälle. Tässä taidemuseossa miljöö on todella voimakas vaihtuvalle näyttelylle ja ainakin tässä näyttelyssä luin lasiteoksia vahvasti osana tilaa. Mietin, kuinka paljon tila rajaa sitä, minkälaisia näyttelyitä siellä voi järjestää? Lasitaide sopi mielestäni oikein hyvin kullattujen taulunkehysten ja kristallikruunujen sekaan. Lasi ja tila keskustelevat keskenään niin helposti. Lasiteokset heijastavat ja niiden läpi voi tarkastella tilaa. Teoksia voi kiertää, niitä voi katsoa ylhäältä ja alhaalta löytäen aina vain uuden näkökulman. Tilaan kuuluvat peilit ja ikkunat tuovat tietenkin oman lisänsä teosten tarkasteluun. Kuinkahan erilaiselta nämä samat lasiteokset olisivat näyttäneet, jos tilana olisi ns. white box, näyttelytila valkoisilla seinillä? Todennäköisesti olisin lähestynyt teoksia aivan eri tavalla.

Taru Syrjäsen teos Hopeanousu Hiekan taidemuseossa.
Kuva: Hiekan taidemuseon pressikuva.

Valo on tärkeä väline lasitaiteen tarkastelussa. Joissakin Taru Syrjäsen teoksissa valo toi esiin aivan uuden tason, hiekkapuhalletun kuvion teoksen pinnassa, joita en ainakaan kaikissa teoksissa olisi ilman valoa huomannut lainkaan. Lampun saa mukaansa lipputiskiltä.

Taru Syrjäsen teoksissa minua kiehtoi se, kuinka ne olivat samaan aikaan niin yksinkertaisia ja monimutkaisia. Tavallaan moni teos olisi voinut olla kukkamaljakko tai hedelmäkulho kotona hyllyllä. Tosin ainakaan minulla ei ole niin hienoja kulhoja ja maljakoita. Käyttöesineen muoto teki niistä helposti lähestyttäviä. Samaan aikaan teoksissa kiehtoi lasinpuhalluksen mysteeri. Olen joskus jossain näytösluontoisesti nähnyt lasinpuhallusta, mutten oikeasti tiedä, kuinka lasiteos syntyy. Miten teoksen sisään saadaan ötökän näköinen möntti (Jäälöytö-teokset) tai kuinka väriraita saadaan lasiin juuri halutulla tavalla? Kuinka lasinpuhaltaja saa ilmakuplatkin teokseen juuri taiteilijan toiveiden mukaan? Lasitaiteessa ihastuttaa se, kuinka taiteilijan ja lasinpuhaltajan yhteistyönä visiosta syntyy teknisen taituruuden kautta ainutlaatuinen esine. Ainutlaatuisuus kiehtoo, sillä kahta täysin samanlaista lasiesinettä ei puhaltamalla saa. Teoksessa, jossa oli kuvattuna monta ihmishahmoa, tämä tuli hyvin esille. Kaikki hahmot olivat erilaisia, vaikka ne on saman mallin mukaan tehty. Täysin samanlaiset ukot näkyivät peilistä, mutta peilikuvakin näytti ukkeileista eri puolen, kuin minkä luonnossa näki.

Taru Syrjäsen teos Halla. Kuva: Hiekan taidemuseon pressikuva.

Mikäli kuljet säännöllisesti jonkun gallerian, taidemuseon tai muun mielenkiintoisen paikan ohi, suosittelen poikkeamaan sisälle. Suosittelen sitä ehkä nimenomaaan sellaisena päivänä, kun väsyttää työpäivän jälkeen tai muuten vaan stressaa. Minulle ainakin teki hyvää viettää rentoutava ja inspiroiva hetki Kustaa Hiekan ja Taru Syrjäsen taiteen maailmassa. Uppouduin teoksiin ja löysin niitä katsellessani kauniita hetkiä. En ajatellut silloin mitään muuta. Sitä taide parhaimmillaan on.

Taru Syrjäsen teoksia on nähtävillä Hiekan taidemuseossa Tampereella 20.12.2015 asti.

Kiehtovan ällöjä muumiojuttuja

Firenzen egyptologisen museon esineistä koottu Muumiot-näyttely Tampereen museokeskus Vapriikissa 16.11.2012–31.3.2013.


Aika huikeaa katsella tuhansia vuosia vanhoja esineitä ja etenkin niitä 2000–3000 vuotta sitten kuolleita ihmisiä. Koulun historiantunneista alkaa olla aikaa ja mukavasti tuli kertausta ja varmasti uuttakin tietoa Egyptin kultakaudesta. Itse emme kuuluneet maksulliseen opastusryhmään, mutta ryhmien kiertäessä tuli itsekin kuultua muutama lause. Kuulin juuri sen verran, että ymmärsin saavani vain osan elämystä esineitä katsomalla ja suppeahkon niihin liittyvän tekstin lukemalla. Pääsylipun hinnalla tarjolla on ilmeisesti vain yksi opastus, sunnuntaisin klo 14.

Menin näyttelyyn pääosin siksi, koska 7-vuotias tyttöni innostui kadulla ja busseissa näkyneistä mainoksista. Oma lapseni on ehkä keskimääräistä herkempi ja siksi mietin, onko Muumiot-näyttely hänelle liikaa. Mainoksessakin on koristeellinen sargofagi, eikä mikään tyhjäsilmäinen kurttuinen kuollut ihminen. Netistä näytetyt kuivakkaat muumiot eivät pelottaneet, joten näyttelyyn uskallettiin lähteä. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että mielikuvitus sai yhden seinällä olevan muumiokuvan heräämään henkiin. Kieltämättä, koska kyseisessä kuvassa muumio on käännetty lähes pystyasentoon, muumio voisi hyvinkin olla pelottelutarinoiden kävelevä muumio. Ja onhan sekin brutaalia selittää lapselle, kuinka kuolleen aivoja sörkittiin koukulla sierainten kautta, kunnes aivot muuttui nestemäiseksi ja kipattiin nenästä pihalle. Tai kuinka kuolleen sisään tungettiin mutaa ja ties mitä muuta, että reidet ja käsivarret näyttäisivät taas pulleammilta. Näyttelyssä näkyi vipeltävän tyytyväisenä paljon nuorempiakin lapsia, joten mikään ikäraja tuskin olisi tarpeenkaan. Eikä tuo oma lapsikaan tainnut traumatisoitua. Ainakin uskon saaneeni selitettyä, että eläviä muumioita ei olekaan ja kaikki nuo ällöt toimenpiteet tehtiin jo kuolleille, jotka ei mitään tunteneet. Ja tuo vaan oli tapa, jolla ajateltiin petaavan kuolleelle hyvää tulevaa elämää.

Näyttelytilassa heti sisääntulon jälkeen on penkit, joille voi istahtaa kuuntelemaan tietoa balsamoinnista ja muista muumioinnin tekovaiheista asiantuntijan kertomana. Jos ympärillä kukaan ei puhunut, saattoi puhetta seurata ihan helpostikin. Mutta etenkin sisään tulevat ihmiset, jotka eivät ole vielä asennoituneet seuraamaan rauhassa näyttelyä kailottivat näyttelytilaan tullessaan siihen malliin, että kuvaan liittyvää puhetta ei enää kuullut. Toinen ryhmä oli sitten ne mekastavat lapset, jotka juoksivat ees taas, ja ne porukat, jotka näyttelyn katsottuaan jäävät oven suuhun suunnittelemaan, että "mennäänkö sinne lintunäyttelyyn, vai sinne luontonäyttelyyn". Ei pystynyt edes lukemaan huulilta kuvasta, kun asiantuntija puhui italiaa, ja itse kuunteli suomenkielistä dubbausta.

Kaiken kaikkiaan Muumiot-näyttely oli ihan tutustumisen arvoinen. Muihin Vapriikin näyttelyihin verrattuna nähtävää oli määrällisesti vähän. Mutta en ole ennen nähnyt muumioita ja jotenkin sitä tunsi olevansa jonkin erityisen äärellä. Ei sitä joka päivä näe muumioitunutta päätä tai jalkaa ajalta 600–300 eaa.

Yleensä Vapriikissa käydessäni olen hyödyntänyt perjantai-iltoja, jolloin näyttelyihin pääsee ilman pääsymaksua. Meidän tytön suosikkinäyttelyjä ovat olleet ensi huhtikuulle jatkuva Lennossa, Lelumuseo, Kenkämuseo ja Luonnontieteellinen museo, jotka lapsikin kiertää useaan kertaan ihan ilokseen.

Muumiot-näyttelyä ilmaiset perjantai-illat eivät koske, mutta ei tästä ihan vararikkoon jouduttu. Opiskelijakortin ja S-etukortin yhdistelmällä pääsylipulle tuli hintaa 2 euroa. S-etukorttia näyttämällä sai lastenlipustakin euron hinnasta pois, eli yhteensä 4 euroa maksoi meille tämä elämys. Normaalihintainen aikuisten lippu 9 euroa ei kuulosta ihan riistolta sekään.

Se on vähän surkeaa, että Vapriikin nettisivuilla on useakin toimimaton linkki. Muun muassa juuri Muumiot-näyttelyn lisätietoja ei pääse tällä hetkellä katsomaan.
No kyllä tuolta Vapriikin sivuilta jotain faktoja löytyy:
http://www.tampere.fi/vapriikki.html