Hups, I accidentally ran a half marathon: Kisa!

Eilen oli juoksupäivä! Kirjoitin aiemmassa tekstissä eriskummallisesta matkasta Sportyfeel Helsinki City Runin lähtöviivalle. Sain siis tietää osallistumisesta alle kuukausi ennen starttia. Minulla ei ole ikinä käynyt mielessäkään, että juoksisin näin pitkän matkan, mutta kun arvonnasta voittaa, niin onhan se mentävä. Valmistautumisaikana tein 3–4 hölkkälenkkiä, ja pisin lenkki oli puoli tuntia/n. 5 km. Mietin kyllä hetki ennen starttia, että eihän tässä ole mitään järkeä.

Starttia odotellessa. Tässä vaiheessa vähän jännitti.

Lähdin toiseksi viimeisessä lähtöryhmässä. Alkulämmittelyjen aikana jutustelin erään naisen kanssa, joka oli toista kertaa mukana. Jutteleminen tuntui hellittävän jännitystä. Hassua, miten jännittikin nin kuin soittoesityksistä aikoinaan. Parin kilsan jälkeen jo totesin, että hänen ja valtaosan muunkin ryhmäläisten vauhti oli minulle liian kova. En jaksaisi maaliin sitä tahtia. 3 kilsan kohdilla nopeimmat viimeisen lähtöryhmän juoksijat menivät ohi. He olivat lähteneet 10 minuuttia perässäni. Vauhti oli kyllä sellainen, että varmaan juoksivat paljon nopeammin kuin viimeisen ryhmän tavoiteajan eli 3 tuntia. Reitin alkupää oli siinä mielessä kiva, että siinä oli paljon tuttuja maisemia: Baana, vanha oppilaitokseni Ruoholahdessa, Hietsu, Seurasaari. Mietin, etten ehkä ole keskustassa kävellyt koskaan pitempää matkaa kuin asemalta Ruoholahteen. Ensimmäisen juomapisteen jälkeen viimeisen lähtöryhmän turkoosiliivisiä juoksijoita alkoi mennä ohi oikealta ja vasemmalta. Vilkaisu taakse osoitti, että onhan niitä sentään paljon vielä takanakin. Minulla ei ollut kelloa, joten en tiennyt omaa tahtiani. Kuuntelin muiden juttuja sillä korvalla, että saisin vähän vinkkiä. Yhdessä vaiheessa jotkut ohi menevät turkoosit kommentoivat, että ”jos tätä vauhtia jaksetaan loppuun, päästään kahteen tuntiin”. Ajattelin, että hyvä tietää, noiden vauhtia en ainakaan yritä mennä. Päätin olla välittämättä siitä, että olin selvästi paljon hitaampi kuin suurin osa muista menijöistä. Pidin oman hitaan hölkkäni. Rantareitillä oli kivoja tsemppiryhmiä. Ketään tuttujani ei ollut kannustamassa, mutta oli se jännä, kuinka tuntemattomien kannustushuudot nostivat fiilistä! Numerolappuihin saa halutessaan oman nimensä juuri siksi, että reitin varrelta tuntemattomat voivat kannustaa nimeltä juuri sinua!

Olin etukäteen päättänyt, että 10 kilsaa jaksan vaikka mikä olisi. Paitsi kroppaa en lähtisi hajottamaan. Eli annoin itselleni luvan keskeyttää, jos tuntuu siltä, että se olisi terveyden kannalta pakollista. Kymmenen kilometrin kohdalla tuntui, että sehän oli aika helposti saavutettu. Toisaalta ajattelin, että Naisten kymppi olisi varmasti minulle sopivampi tapahtuma. Siitä on todella monta vuotta aikaa, kun olen millään lenkillä juossut yli 10 kilsaa, eikä sitä ylipäätään ole tapahtunut kovin montaa kertaa.

Sitten alkoivat vaikeat vaiheet. Pikku-Huopalahti meni töpöaskelin. Jalat väsyivät. Kilometrit olivat todella pitkiä. Lantionpohjassa alkoi tuntua painetta. Huomasin monen pistävän kävelyksi. Haaga oli pahin. Rumat maisemat ja Hämeenlinnanväylän liikennemelu. Miljöö ei hirveästi inspiroinut. Meinasin kävellä muutaman askeleen 15 kilometrin juomapaikalla, mutta tajusin, että jalat menevät ihan sekaisin. En voinut kävellä, koska en pääsisi enää juoksuun. Juomapaikoilla join sporttijuomaa, vettä ja otin rusinamukin mukaan. Vähän meinasi naurattaa, kun napsin niitä hölkätessä samaan tyyliin kuin leffaa katsellessa. Alussa mietin, olisiko minullakin pitänyt olla jotain geelejä tai pieniä juomapulloja, niin kuin joillakin. Totesin pian, ettei minulla ole niille mitään käyttöä. Juomapisteen antimet riittivät hyvin.

Sitten päästiin keskuspuistoon. Jalka painoi tosi pahasti, mutta maisema oli kaunis! Sää oli ylipäätään ihana. 10 astetta lämpöä ja myöhäisen kevään vihreys näkyi puistossa. Valkovuokkojakin oli mättäittäin. Olin todella hidas. Jossain vaiheessa tajusin pitäväni raahustusääntä, kun jalka ei noussut. Yritin muistuttaa itseäni: aktivoi pakaroita, rullaa askelta. Se auttoi yllättävän paljon. Mutta vauhtini oli niin hidas, että moni meni kävellen ohi. Päätin, että minä en kävele, vaikka mikä olisi. Tosiasiassa kävely olisi varmaan pysäyttänyt matkani, koska en olisi päässyt enää jatkamaan. Se oli myös tavoite, johon halusin päästä: minä menen juoksuaskelta koko matkan.

Mieheni on joskus kehunut, että pitkillä lenkeillä lähtee ajatus luistamaan ja tulee pohdiskeltua filosofisia. Voin sanoa, että en pohdiskellut kovin viisaita. Väitöskirja ei tuolla matkalla edistynyt. Viimeiset kymmenen kilsaa mietin vain että ”lantionpohja” ja kyttäsin seuraava kilometritaulua. 16 kilometrin kyltin kohdalla joku tsemppasi, että ”enää 5 kilometriä”. Meinasi vähän naurattaa. Enhän ole edes sellaista matkaa tullut juosseeksi aika pitkään aikaan. Saati sitten 16 kilometrin juoksun perään. Aivan absurdia. Samalla kuitenkin tajusin juosseeni jo aivan tajuttoman pitkän matkan. Päässä pyöri etenkin matkan loppupuolella koko homman järjettömyys ja se, että olen oikeasti jo juossut niin pitkälle ja ehkä siis jaksan loppuun asti.

Viimeinen juomapiste oli n. 18–19 kilometrin kohdalla. Huomasin olevani loppujoukoissa, sillä juomapistettä siivottiin jo pois. Juomaa toki sain, mutta vähän oli sellainen meininki, että homma alkaa olla ohi. Jälkikäteen luin, että siinä piti olla Ice Powerin kannustuspiste, muttei tainnut enää siinä vaiheessa olla kuin mainosviirit. Kuulemma siellä oli suihkuteltu aiemmin kylmägeeliä reisille. 19 kilometrin kohdalla tuli sellainen fiilis, että kyllähän mä tällaisen matkan jaksan pistellä vähän kovempaa. Vaikea sanoa, mistä sellainen spurttivaihe voi tulla, mutta niin vain lähti jalka nousemaan. Olin etukäteen ajatellut, että onpas kätevää, kun reitin loppupäässä on alamäkiä. Totesin kuitenkin, että alamäet olivat kaikista vaikeimmat. Kun jalat ovat ihan puhki, lihaksista katoaa koordinaatio. Monenlaista juoksutyyliä tuli nähtyä matkan loppuvaiheessa, eikä omanikaan varmaan ollut kovin hyvä. Hyvät tsempit tuli vielä viimeiseltä kannatuspisteeltä ja toimitsijoilta. Viimeisessä ylämäessä tajusin, että ensimmäistä kertaa koko matkan aikana puuskututtaa. Ohitin vielä muutaman siinä loppukirissä. Pääsin maaliin, ja jalat vain jatkoivat kävelemistä.

Mitali kaulassa on helppo hymyillä. Ei kun.
Jalat olivat niin väsyneet, että selfien otto vaati keskittymistä

Maaliin tultuani huomasin ylittäneeni 3 tunnin rajan, ja että maali sulkeutuisi 5 minuutin kuluttua. Maalialue alkoikin olla aika tyhjä. Valokuvauspaikkaa ja ehkä jotain muutakaan ei enää ollut käytössä. Sain mitalin kaulaan ja kasan kaikkea yhteistyökumppaneiden sapuskoja suolakurkuista lähtien. Kaikki olivat kyllä tosi ystävällisiä. Minulla ei ollut ketään tuttuja maalialueella, joten huomasin olevani aika yksin. Olin juuri kokenut jotain aika älytöntä, muttei minulla ollut ketään jakamassa sitä. Jos olisin tullut maaliin aiemmin, muita saman kokeneita olisi ollut ympärillä enemmän. Varmasti tunnelma olisi ollut ihan toinen. Nyt vain kävelin hakemaan kamani, otin selfien ja soitin kyydin hakemaan. Kun olin lähtemässä, naisjoukko juoksi kohti stadionia. Siinä portilla kuulin jonkun sanovan heille, että maali on jo suljettu. Minua jäi mietityttämään, että pääsivätkö he maaliin ja saivatko mitalit vai eivät.  Mietin, että itselleni olisi ollut aika järkytys juosta 21 kilometriä ja siinä ennen viimeistä 100 metriä kuulla, etten saakaan juosta loppuun. Viimeisen kilometrin aikana oli vähän tunteet pinnassa, kun tajusin jaksavani maaliin asti. En edes tajua, minkälainen pettymys se olisi ollut, jos portti olisi ollut jo kiinni. Minulla pelivaraa oli lopulta vain se 5 minuuttia. Minulla ei ollut kelloa, joten en juostessani tiennyt, kuinka paljon aikaa on jäljellä. Annoinkin järjestäjille palautetta siitä, että olisi kiva, jos loppupään liikenteenohjaajat ja kannustusjoukot voisivat vaikka kertoa, että maali sulkeutuu 10 minsan päästä jne. Jos minulla ei olisi mahdollisuutta ehtiä maaliin, haluaisin kuulla siitä aiemmin kuin stadionin portilla. Ylipäätään kellot vaikka juomapisteillä olisivat ihan kivat. Toki varmaan jollain vähän vakavammin asiaan suhtautuvilla on omat kellot ranteessa.

Näin joidenkin juoksevan palauttavia stadionin lähellä. Ei tullut mieleenkään. Yritin köpötellä sovittuun paikkaan kyytiä odottamaan. Oli kankeaa. Maalialueella jalat ruiskutettiin kauttaaltaan Ice Powerilla, joten siinä seistessä ja köpötellessä tuli kylmä. Olisi ollut kiva mennä Stadikalle saunaan, mutta minä en ehtinyt. 8 kk vanha vauvani oli ollut tätini hoivissa juoksun ajan. Oli karjunut merkittävän osan ajasta. Lopulta pääsin lämpimään suihkuun, mutta palelu jatkui. Kääriydyin villavilttiin ja yritin välillä venytellä. Oli sellainen olo, että jos menen lattialle johonkin venytysasentoon, en pääse ylös. Jonkin verran sain kuitenkin venyteltyäkin. Laitoin kompressiosukat yöksi jalkaan, kun luin jostain, että se auttaisi palautumisessa.

Nyt on vähän dagen efter -fiilis. Etureidet on väsyneimmät. Etenkin oikeassa jalassa. En kykene nostamaan oikeaa jalkaa esim. lattialta sohvapöydälle. Alas istuminen on vähän haastavaa. Toki myös ylös nouseminen.  Köpöttelen hassun näköisesti. Kotimatkalla junassa näkyi Helsinki City Run -paitoja ja kasseja. En nähnyt kenenkään kävelevät oudosti. No, oma kävelyni on sen sorttista, että kotona 3-vuotiaskin alkoi sitä imitoida. Koko ajan menee kuitenkin parempaan päin. Lihakset ovat vaan väsyneet, mutta mihinkään ei satu. Lihaskoordinaatio on yhä vähän hukassa, ja polvet yliojentuvat.


En ihan vieläkään tajua, mitä tuli tehtyä. Ei minun pitänyt juosta puolimaratonia. En tajua, miten pystyin siihen. Ihmeellisintä on se, että missään vaiheessa ei ollut huono olo. Jalat kyllä väsyivät ja lantionpohja oli kovilla. Tosin kipua ei tuntunut sielläkään. Minua ei oksettanut, ei pistänyt, ei sattunut polveen. Polven sisäsyrjä on  nimittäin välillä lenkeillä kipuillut jalan virheasennon vuoksi. Ostin tätä juoksua varten polvituet, jotka puin trikoiden alle. Ilmeisesti ne auttoivat. Yhden harjoituslenkin kokemuksella pystyin veikkaamaan, etteivät ne myöskään hierrä tai haittaa muuten. En tosissaan tuntenut niitä lainkaan. Jaloissa ei ole yhtään rakkoa, kovettumaa tai hiertymää. Uudet lahjalenkkarini taisivat tosissaan olla hyvä ostos, vaikka luulin, ettei niille tule käyttöä! Ehkä alekorista ostamani juoksusukatkin auttoivat. Ne olivat välillä kuumat, mutta muuten tosi mukavan tuntuiset. Hassua, kun normilenkeillä tuntuu aina olevan jotain vinksallaan. Alaselkää kolottaa, polvea särkee, sukka on mytyssä, alkkarit valuu tai vähintään ponnari kiristää tukkaa. Nyt ei ollut kerrassaan mitään. Paitsi nyt vasta huomasin pikkuisen kireiden urheiluliivien hanganneen verinaarmut ihoon. Ehkä normilenkillä se olisi ärsyttänyt, mutta nyt en huomannut ollenkaan.

Jotenkin kummassa osasin juosta sellaista tahtia, että jaksoin loppuun. Kieltämättä mietin, olisinko jaksanut aloittaa loppukirini sittenkin vähän aiemmin? Olen tosi ylpeä siitä, että juoksin (tai hölkkäsin) koko matkan. Muutaman kävelyaskeleen otin juomapisteillä. Juoksin joka ikisen ylämäen. Loppuaikani oli 3:12:30 ja sijoitukseni naisten sarjassa 3308:s. Oli listalla vielä 7 minua hitaamman loppuajan saanut, yksi lähes neljän tunnin aika. Mietin vaan, että oletettavasti viimeisessä lähtöryhmässä lähtenyt naisjoukko olisi päätynyt aika lailla samaan aikaan kuin minäkin. Tavallaan epäreilua, että jollakin on mahdollisuus tehdä suoritus neljään tuntiin ja toisilla se 3:15 ei oikeuta maaliin. Toisaalta ymmärrän hyvin sen, että jonkinlainen aikaraja tällaisissa on oltava. Maalialue suljettiin 3 tuntia 10 minuuttia viimeisen lähtöryhmän lähdön jälkeen. Näin ollen minä en olisi ehtinyt maaliin, jos olisin tätä vauhtia juossut viimeisessä ryhmässä. Mietinkin, että taktiikkamielessä meidän hitaiden ei kannata laittaa itseämme siihen viimeiseen ryhmään, jos haluamme varmasti päästä maaliin. Koska viimeinen ryhmä on kuitenkin hitaimmille tarkoitettu, ehkäpä ideana on, että yli 3 tunnin juoksijat eivät osallistu? Jos kuitenkin haluaisin, ihan kelminä valehtelisin tavoiteaikani paremmaksi, että saisin vähän enemmän pelivaraa.

Uskoisin, että puolimaraton on ihan eri laji tällaisessa itsensäylitysyritys-sarjassa kuin siinä joukossa, jossa juostaan kovaa hyvää aikaa. Kiva juttu, että minun kaltaiseni asiaan perehtymättömätkin saavat tulla mukaan. En varsinaisesti suosittele puolimaratonin juoksemista ilman valmistautumista, mutta kaipa esimerkkini osoittaa, että se on mahdollista. Tällaisessa massatapahtumassa on aivan erilainen tunnelma kuin yksinäisellä lenkillä.

Veikkaan, että suorituksessani auttoi kaikki se (aiemmassa postauksessa kertomani) tieto, jonka olen kropastani saanut viime aikoina. Jokin aikaa sitten koin, että kehoni on ihan romuna, eikä siitä ole mihinkään. Nyt minulla on sellainen olo, että tällä kropalla voi sittenkin tehdä vaikka mitä. Kirjoitan tämän tekstin muistutukseksi itselleni, että mahdottomalta tuntuvakin haaste voi onnistua. Tästä jäi tuleville lastenlapsille kerrottavaa.

Se teatteriesityskin olisi varmaan ollut ihan hyvä, mutta olen iloinen, että valitsin Helsinki City Runin. Mies on meidän perheessä ollut se, joka on käynyt  juoksemassa välillä pitempiäkin lenkkejä. Ehkä käymme jatkossa yhdessä juoksemassa. Aiemmin ajattelin, etten kuitenkaan jaksaa pitkää matkaa. Edellisessä postauksessa kirjoitinkin, mitä kaikkea kremppaa kropassani on viime aikoina ollut. Oma kehonkuvani on ollut huono. Tämän reissun jälkeen on tapahtunut jotain aika mullistavaa. En enää ajattele kroppani olevan lopullisesti heikko, kiero ja voimaton. Se onkin yllättävän vahva ja kestävä!

En tiedä, tulenko osallistumaan jatkossa juoksutapahtumiin. Arvontavoittona varmasti otan vastaan uudestaankin. Kieltämättä mietin, että jos näistä lähtökohdista kykenin ylipäätään juoksemaan koko matkan, kuinkahan se sujuisi, jos olisin oikeasti valmistautunut. Voi olla, että suorituspaineet iskisivät. Nyt jokainen askel oli plussaa.

Mitähän hassua seuraavaksi voitan arvonnasta?

– – –

EDIT: Selasin vielä Helsinki Runnung Events -lehteä, jossa oli tietoa myös Sportyfeel Helsinki City Runista. Luin sieltä saman, mitä muistelin lukeneeni nettisivuilta etukäteen: "Juoksija katsotaan keskeyttäneeksi, jos hän ei pysy kolmen tunnin maksimiajan väliajoissa reitin tarkastuspisteissä." Minä varmasti ylitin nämä ajat jokaisella tarkastuspisteellä. Tosin en ole löytänyt tietoa, mitkä ne aikarajat ovat, eikä niitä näemmä kukaan ole valvonut. Minulla oli oletus, että joku kyllä matkalla sanoo, jos vauhti ei riitä. Muistan nimittäin lukeneeni, että tällaisen huomautuksen jälkeen juoksija saa jatkaa matkaansa omalla vastuulla. Juoksin yli kolmeen tuntiin, enkä saanut huomautusta. Yllä kirjoittamastani naisjoukon tapauksesta sain sen käsityksen, ettei heitäkään oltu huomautettu matkalla.

Selvästi siis ilmoitetaan, että tässä juoksutapahtumassa pitäisi pystyä kolmen tunnin alitukseen. Oman ryhmäni lähtiessä juoksemaan kuulutettiin, että maali sulkeutuu 3 tunnin ja 20 minuutin kuluttua, että siihen asti on aikaa. Eli ei se kolmen tunnin alittaminen sittenkään ole niin justiinsa. Hieman epäselvää ja hämmentävää. Vähän hassua sekin, että ennakkoon hitaimmaksi ilmoittautuneilla on kuitenkin vähiten aikaa ehtiä maaliin.

Hups, I accidentally ran a half marathon: Valmistautuminen

Eilen juoksin elämäni ensimmäistä kertaa puolimaratonin. Tämä oli niin älytön juttu, että täytyy kirjoittaa vähän asioita ylös reitin varrelta ja ennen sitä.

En ole koskaan ollut mikään superurheilija. Parhaassa kunnossa aikuisiällä olin ehkä pari vuotta sitten. Silloin tuli käytyä salilla ja hölkättyä työmatkoja. Puolitoista vuotta sitten raskaus ja stressi pistivät kropan ihan seis. En tehnyt vesijumppaa kummempaa koko raskausaikana. 3 kuukautta vauvan syntymän jälkeen jalkani alkoivat turvota, etenkin oikea jalka. Sen jälkeen ne ovat turvonneet silloin tällöin. Veritulppa suljettiin pois. Turvotus johti siihen, että jalassani syntymästä saakka ollut virheasento paheni ja kävely alkoi sattua. Tuli kierre: mitä enemmän olin liikkumatta, sitä enemmän käveleminen teki kipeää. Keskivartalo oli myös hukassa tämän kolmannen vauvan syntymän jälkeen pahemmin kuin koskaan ennen.

Tammikuussa tilanne oli paha, ja sain fysioterapeutilta ohjeita, kuinka pääsisin taas jaloilleni. Jalan virheasennon perimmäinen syy minulla on kaiketi SI-nivelessä ja siihen liittyvässä piriformis-lihaksessa. Fysioterapeutti totesi myös minulla olevan yliliikkuvat nivelet. Asiaa googlatessa selvisi, ettei juoksu ehkä olisi minulle paras laji. Ajattelin, että ehkä en enää koskaan lenkkeile. Sain jumppaohjeita, joiden tekeminen alkoi nopeasti vaikuttaa.

Tammikuussa löysin netistä videotreenipalvelu InWellin. Sieltä aloitin raskauden jälkeiseen aikaan tarkoitetun treenipolun. Halusin pelata varman päälle, että teen varmasti turvallisia liikkeitä. Jumppa kulki hyvin ja panostin erityisesti lantionpohjan lihasten ja keskivartalon voimistamiseen. Sitten bongasin Offerillasta hyvän tarjouksen pilatekseen, ja aloin käydä siellä lähes joka viikko. Yksityistunnilla opin, että kiero oikea jalkani dominoi eikä vasen tee tarpeeksi töitä. Pakarat ovat vähän laiskat, minkä vuoksi etenkin reisilihakset kuormittuvat liikaa. Alaselän yliliikkuvuus tuo myös haasteensa.

Sitten bongasin, että läheisessä urheiluliikkeessä on Asicsin jalka-analyysiä tarjolla ilmaiseksi. Menin huvikseni paikalle, koska mitäpä muuta tekemistä kotiäidillä olisi. Analyysi kertoi, että ovatpas mun jalkani eri paria. Tärkeä tieto minulle oli vastaus kysymykseen: pronaatiotuki vai ei? Vastaus oli kyllä. Kone laski minulle juoksukengän numeroksi 38. Yleensä kenkäni ovat 37, joten saattaa olla, että olen tullut aiemmin juosseeksi liian pienillä kengillä. Sovitin kenkiä, jotka Asicsin esittelijä sanoi mittauksen perusteella minulle parhaiksi. En ensin ostanut niitä, koska ajattelin, että enhän mä kuitenkaan juokse. Kotona mietin, että oli ne sittenkin harvinaisen hyvän tuntuiset jalkaan. Äitini halusi ostaa ne minulle synttärilahjaksi, niin hain tossut kuitenkin.

Äitiyslomalla suosikkiharrastukseni on ollut etsiä netisä arvontoja ja osallistua niihin. Se on hauskaa, koska voitan aika usein. Olin osallistunut arvontaan, jossa voi voittaa osallistumisen Helsinki City Runille. Jossain mielenhäiriössä olin osallistunut siihen, vaikken ollut juoksukunnossa. Pääsiäisen jälkeen tuli tieto, että olen voittanut.

Ensin ajattelin perua koko jutun. Olin nimittäin voittanut jo liput samalle illalle teatteriin. Katsoin, että tulee vähän kiire ehtiä Espooseen klo 18, kun juoksun lähdöt ovat klo 15–16.35. Sitten ajattelin, että enhän mä kuitenkaan puolimaratonia jaksa, joten juoksen sen mitä ehdin ja sitten suihkun kautta teatteriin. Valehtelin tavoiteajakseni 2.20. Tarkoitus oli yrittää pysyä näiden kovempitasoisten tahdissa sen, mitä ehdin, kunhan pääsisin vähän aiempaan lähtöryhmään, että ehtisin edes jonkin aikaa juosta. Lähtöryhmiin jakautuminen tapahtuu siis niin, että mitä nopeamman tavoiteajan ilmoittaa, sitä aikaisempaan lähtöryhmään pääsee.

Pari viikkoa ennen h-hetkeä hyvällä lenkillä ajattelin, että olisipa sääli jättää teatterin takia juoksu kesken, jos olisikin fiilistä yrittää maaliin asti. Päätin myydä liput. Tienasin 66 euroa.

Ensimmäinen hölkkä arvontavoittouutisen jälkeen oli jännä. Edellisen kerran olin käynyt lenkillä syksyllä 2015. Menin Pyynikillä vaunulenkkireittiä välillä hölkäten, välillä kävellen. Yllätyin, kuinka hyvin juoksu kulki. Kunto olikin yllättävän hyvä! Varmaan kiitos videojumppien ja kävellen tehtyjen vaunulenkkien. Lenkeillä huomasin, että lantionpohja on se, jota minun on näin kolmen lapsen äitinä varottava. En ehkä aiemmin ole kiinnittänyt juostessa juuri keskivartaloon huomiota, kunhan olen heilutellut jalkoja. Nyt huomasin, että minun on pidettävä keskivartalon paketti hyvin kasassa, jotta saan hallittua sitä painetta, jonka juoksu lantionpohjalle aiheuttaa. Mikään kohdunlaskeuma ei ole suunnitelmissa, joten en halua yhtään leikkiä sen kanssa.

Vappuna vedin munkkiöverit, ja pöhnä olo jatkui päiviä. Voiko sokerin syöminen oikeasti vaikuttaa noin? Ei kulkenut juoksu eikä mikään muukaan. Pääosin kävinkin ihan kävelylenkeillä vaunujen kanssa. Yritin välillä juostakin, mutta aloin jännittää hartioita liikaa. Viimeinen valmistautumisviikko ei sujunut myöskään kovin hyvin. Mies oli työreissussa, joten minä olin yksin kolmen lapsen kanssa kotona. Pienimmät olivat nuhaisia, mikä johti levottomaan meininkiin öisin. Iltaisin piti valita, että täytänkö tiskikoneen vai pyörinkö pölyisellä olkkarin matolla tekemässä kehonhuoltoa. Suunnitelma oli tehdä joka ilta InWellin videoiden mukaan aktiivista kohdevenyttelyä. Koko viikon aikana tein yhteensä puoli videota. Aloin pelätä flunssan iskevän minuunkin. Olo ainakin oli niin nuhjuinen.

Perjantaina pääsin kokeilemaan, miltä hölkkä tuntuu. Hölkkäsin vartin verran ja totesin, että olo oli paljon parempi sen jälkeen kuin ennen sitä. En vielä uskaltanut ostaa junalippuja lauantaille, mutta päätin lähteä matkaan, jos olo on vielä aamulla yhtä hyvä. Niin oli, ja lähdin aamulla vauvan kanssa kohti Helsinkiä. ”Älä hajota ittees”, olivat mieheni saatesanat. Ajatus puolimaratonista oli ihan älytön.

Tästä pääsee lukemaan, miten juoksu sujui.

Vapaamatkustajana kirkkokonsertissa

En olisi tullut katsoneeksi kirkkokonserttien tarjontaa tänä pääsiäisenä, ellei äitini olisi halunnut mennä johonkin konserttiin. Katsoin valikoimaa, ja päädyimme menemään pitkäperjantain konserttiin Tuomiokirkkoon. Siellä esiintyi Vokaaliyhtye Passion Ensemble barokkiyhtyeen säestyksellä. Ohjelmassa oli Buxtehuden Membra Jesus Nostri.

Lähdin konserttiin ilman kovin hyvää valmistautumista. Verkkarit vaihdoin toisiin housuihin, mutta paidassa saattoi olla vähän vauvan puklua. Dödöä en ainakaan ollut aamulla laittanut. Tukka odotti saunapäivää ja naamassa ei ollut muuta väriä kuin tumman silmänaluset.

Olin katsonut etukäteen, että maksullinen käsiohjelma on tarjolla, mutta ei pääsymaksua. Ei minulla ollut aikomustakaan ostaa käsiohjelmaa. Muutaman viikon päästä kuukausittaiset tuloni ovat 519,41 euroa. Ajattelin käyttää sen 15 euroa kesällä johonkin muuhun. Muuten olisin jäänyt kotiin. Ovella oli kuitenkin noloa olla ostamatta sitä käsiohjelmaa. En jäänyt katsomaan, millä tavalla käsiohjelmien myyjä minuun reagoi.

Käsiohjelma olisi ollut kyllä kiva. Koska en muistanut lukeneeni ilmoituksesta mitään muuta kuin sanan Buxtehude, eikä latinani ole kovin sujuvaa, olisin kaivannut tekstiä nenäni eteen. Vaikka passiomusiikin sanoitukset noin suurinpiirtein ovat arvattavissa, olisin halunnut keskittyä kuuntelemaan sanoja katsellen. Tykkään kyllä nykyään barokkimusiikista, mutta pakkohan se on myöntää, että aika tasapaksua menoa, kaikki kantaatit melkolailla saman sorttisia.

Nautin kyllä laadukkaasta esityksestä, mutta ajatukseni harhailivat pahemman kerran. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin tullut vapaamatkustajana konserttiin. Jostainhan muusikoidenkin on palkkansa saatava. Jos kaikki tulisivat kuuntelemaan konsertteja ilman käsiohjelmaa, järjestettäisiinkö tällaisia konsertteja? Toisaalta ajattelin, että pitkäperjantaina jos jonain päivänä saa persaukiset kotiäiditkin tulla kirkkokonserttiin. Jos maksu on pakollinen, sitten se on nimeltään pääsymaksu. Ihan sääntöjen rajoissa tulin konserttiin maksamatta, eikä siinä pitäisi olla mitään häpeiltävää. Silti pyörittelin mielessäni, että olen paikalla siipeilemässä.

Mietin myös, etten ole kuunnellut juuri yhtään klassista reilun vuoden ajan, livenä, levyltä, en radiosta enkä tv:stä. Irtisanotuksi tuleminen työstä, johon suhtauduin intohimolla, on ottanut sen verran koville, etten ole halunnut kuunnella. Ehkä olen sen tyyppinen ihminen, että työtä ja intohimoja ei kannattaisi sekoittaa toisiinsa. Kävin ennen tällaisissa konserteissa työasioissa tai ainakin työasioita liipaten. Huomasin paikan päällä kasvoja, jotka ovat (puoli)tuttuja aiemmista työjutuista. Toivoin, ettei kukaan tunnista minua.

Istuin konsertissa muistelemassa entisiä aikoja, suremassa menetettyä ja miettimässä, miten minun pitäisi siihen ennen niin rakkaaseen musiikkiin suhtautua. En ole aktiivisesti pohtinut näitä asioita, mutta tuonne konserttiin puolivahingossa päätyminen pisti ajatukset liikkeelle. Musiikki on merkinnyt minulle paljon ihan lapsesta asti, mutta kuluneen reilun vuoden aikana minulla ei ole ollut siihen juuri minkäänlaista suhdetta. Olen soittanut pari puhallinorkesterikeikkaa ja käynyt oopperassa. Kotona olen kuunnellut vain vähän musiikkia ja se, mitä olen kuunnellut, on ollut suosikkejani yläasteajoilta: Kent, Jaco Pastorius, Trio Töykeät... Ei yhtään klassista.

En siis juurikaan aktiivisesti kuunnellut eilistä konserttia. Konsertti sohaisi johonkin kipeään paikkaan, enkä vielä tiedä, mitä se pisti liikkeelle.

Tampereen elokuvajuhlat – Lastenohjelmien K16-näytös

Tänä vuonna käyn Tampereen elokuvajuhlilla eli Filkkareissa vaan yhdessä näytöksessä. 11-vuotias tyttäreni sai valita, mihinkä näytökseen mennään yhdessä. Ensiksi on mainittava, että harmittavan suuri osa tuon ikäistä kiinnostavista näytöksistä on koulupäivän aikana. Kai oletus on, että opettajat tuovat luokkansa niitä katsomaan. Onneksi jotain kiinnostavaa löytyi, nimittäin Pikku kakkonen 40v -juhlanäytös. Minua ihmetytti  näytöksen ajankohta, nimittäin perjantai-iltana klo 22.

Myöhäinen näytöksen ajankohta sai minut varmistamaan lippukassalla, että kai sinne voi tuon ikäisen viedä. Kassahenkilö lähti takahuoneesta asiaa kysymään. Hän sanoi, että suositusikäraja näytökselle on 16 vuotta. Ikäraja kuulemma selittyy osittain myöhäisellä esitysajankohdalla, koska siihen aikaan liikkeellä voi olla humaltuneita aikuisia. Ohjelmistossa on pari lastenohjelmaa, joita lastenohjelmana on Pikku kakkosesta hyllytetty: Rölli ja pahan valtakunta sekä Hupsis, jossa tehdään kotiviiniä ja humallutaan. Aasi, Morso ja Mouru on myös tunnetusti pelottanut lapsia. Ymmärrän kyllä, ettei tästä nimenomaan ole haluttu tehdä mitään 4-vuotiaiden näytöstä. Mutta että K16!

Minulle luvattiin, ettei aikuisen mukana olevaa 11-vuotiasta poiskaan käännytetä. Lapseni on nähnyt aikuisen seurassa kesyimpiä Bondeja, Sormusten herrat, Hobitit ja Star Warsit. Suhtaudun kyllä yleisesti ottaen ikärajoihin kunnioituksella. Etenkään sellaista, mitä en ole itse nähnyt, en anna lapsen katsoa ennen kuin ikä riittää, eli yksin K-merkinnän mukaan ja vanhemman seurassa 3 vuotta nuorempana. Tässä Pikku kakkosen tapauksessa olen nyt tosi rebel ja en noudata!

Mielenkiinnolla odotan ensi viikon perjantaita. Onko sali täynnä kännikaloja nostalgiahuuruissaan katsomassa Rölliä? Pitääkö minun suojella lastani tosielämän vai animaation humalaisilta?

Palaan 10.3. jälkeen tähän kirjoittamaan, minkälainen näytös oli, ja aiheutinko lapselleni traumoja hänet sinne viedessäni.

Näytös oli tosi kiva! Ymmärrän oikein hyvin, että tästä oli haluttu tehdä nimenomaan aikuisille tarkoitettu näytös, jonne ei tule ipanat kitisemään. Ehkäpä jos näytösaika olisi ollut vaikka klo 20, joku olisi sinne jonkun pikkulapsen kuitenkn tuonut.

En muista, milloin viimeksi olisin ollut noin hyväntuulisessa ilmapiirissä elokuvateatterissa. Tutut ohjelmat saivat aikaan nostalgisia huokailuja ja naurun pyrskähdyksiä. Osa ohjelmista oli tuttuja, osa taas minulle, 80-luvulla syntyneelle, uusia, siis niin vahoja, etten ollut lapsuudessani niitä nähnyt. Nauratti monikin juttu, mutta varsinkin se, kuinka tarinankerrontakin on lastenohjelmissa muuttunut. Tällaisia näytöksiä voisi olla useamminkin!

Oma 11-vuotiaani oli kaiketi näytöksen nuorin osallistuja. Hänelle osa näytöksen hohtoa oli varmasti juuri se, että sai olla menossa juurikin iltamyöhällä.

Savonlinnan Oopperajuhlat: Don Giovanni

Savonlinnan Oopperajuhlat

Mozart: Don Giovanni

Kenraaliharjoitus

Olavinlinna 7.7.2016

Musiikinjohto:  John Storgårds
Ohjaus: Paul-Emile Fourny
Lavastus: Poppi Ranchetti
Puvut: Giovanna Fiorentini
Valaistuksen suunnittelu: Patrick Méeüs
Kuoron valmennus: Matti Hyökki

Leporello ja Don Giovanni, eli Tapani Plathan ja Waltteri Torikka.
(Kuva: Soila Puurtinen, Itä-Savo)

”Ei kai tuollaisia kusipäitä ole oikeasti olemassa?” Tämä oopperaseurana olleen tyttäreni kysymys tiivistää aika hyvin Mozartin DonGiovanni -oopperan nimihahmon. Aivan yököttävän puistattava limanuljaska ja kieroilija, joka sattuu kuitenkin olemaan sen verran komea ja lipevä kieleltäänkin, että saa naiset uskomaan hääkellojen soittoon, vaikka tyypillä ei ole muuta mielessä kuin häipyä petipuuhien jälkeen taas etsimään seuraavaa valloitusta.

Oli mielenkiintoista kuulla ja nähdä Waltteri Torikka Don Giovannin roolissa. En ole kovin paljon Torikan laulua oikeastaan kuullut, mutta tokihan olen ollut tietoinen hänen suosiostaan muunkin kuin klassisen musiikin kuulijoiden keskuudessa. Minun silmissäni ja korvissani Torikka ei ole leimautunut mitenkään erityisesti, mutta mietin kyllä sitä, että varmasti jonkun muun mielessä niin voi olla. Huomionarvoista on se, että Torikka on kiinnitetty tähän rooliin Oopperajuhlille jo ennen Tähdet, tähdet -ohjelman tuomaa julkisuutta. Torikka on siis laulamassa Don Giovannina, koska on ollut Jorma Silvastin mielestä hyvä oopperalaulaja, eikä siksi, että Torikan nimi ja naama on varmasti tänä päivänä hyvä yleisöhoukutin. Loppuun myytyjähän Don Giovannin esitykset ovatkin.

Torikka oli mielestäni aivan loistava Don Giovannin roolissa. Aika varhaisessa vaiheessa esitystä ajattelin, että kuka muu tässä roolissa voisi ollakaan? Niin lipeviä ilmeitä ja eleitä sieltä irtosi, niin kukkoilevaa ja pöyhkeää patsastelua kuin Don Giovannilla pitääkin olla. Laulusta minun on sanottava, että mielestäni Torikan baritoni oli oikein rooliin sopiva ja muutenkin miellyttävä. Baritoni on edelleenkin itselleni mieluisin ääniala kuunneltavaksi.

Myös Don Giovannin palvelijan Leporellon roolissa laulanut Tapani Plathan oli mielestäni mies oikeassa roolissa. Narrimaiset ilmeet ja eleet, miellyttävä basso. Tämä hahmo oli 11-vuotiaan suosikki.

Donna Elvira on myös nostettava esiin. Sopraano Helena Juntunen oli tässä roolissa aivan mainion mentaali. Tykkäsin hänen laulustaa yllättävän paljon sopraanoääneksi, mutta tytär kommentoi, ettei naisten korkealta laulamista ylipäätään jaksaisi kovin paljon kuunnella. Täytyy sanoa, että tässä oopperassa minua miellyttääkin baritonien ja bassojen suuri osuus. Tenori Tuomas Katajalan tiesin kyllä etukäteen miellyttävä-ääniseksi. Ja kun vielä Komtuurina kuullaan Jaakko Ryhästä bassosaundeineen, niin etukäteenkin osaa jo odottaa aika paljon!

Kysyin tyttäreltä, kuinka hän vertaisi Don Giovannia edellisenä iltana nähtyyn Verdin Otelloon. Hän sanoi, että oopperoita on vaikea verrata, koska ne ovat niin erilaisia. Olen samaa mieltä. Molemmissa oli kusipäinen ja muiden tunteista ja kohtaloista piittaamaton henkilöhahmo, kehvelöintiä rakkaussuhteissa ja kuolemaakin. Mutta Otello oli tarinana raskaampi ja vakavampi. Don Giovannissa on esillä todella rajujakin ikuisesti ajankohtaisia teemoja, ja esityksessä vuorottelevatkin sydäntä riipivät aariat ja narrimainen hassuttelu. Varmasti sekä libreton kirjoittajan että ohjaajan taituruutta saada vakava ja hauska vuorottelemaan niin sujuvasti. Don Giovanni on oopperana mielestäni melko näytelmämäinen. Esiintyjiltä vaaditaan muutakin kuin laulutaitoa, ja mielestäni tässä Oopperajuhlien toteutuksessa näytteleminenkin meni nappiin. Monet hahmot ovat kyllä karikatyyrimäisiä, mutta mielestäni esiintyjät toteuttivat hahmonsa sopivan överisti eikä liian.

Ehkäpä juuri vakavan ja hauskan vuorottelu on syy siihen, että Don Giovannin musiikki on hyvin monipuolista. Monipuolisempaa kuin vaikka Otellossa. Tämä koskee niin orkesterin roolia kuin sitä, kuinka erilaisia äänen värejä ja äänen käyttötapoja solistien laulussa on kuultavissa. En ole ollut mikään resitatiivifani, ei sitä ainakaan levyltä jaksa kuunnella, mutta niin vain nautiskelin niistäkin kohdista ihan tyytyväisenä. Resitatiivikin voi olla eläväistä, ja sen kuunteleminen saa jonkin pointin, kun se liittyy tarinaan ja visuaaliseen esitykseen.

Jos minun olisi pitänyt viime viikolla valita suosikikseni Verdi tai Mozart oopperasäveltäjänä, olisin ehdottomasti sanonut Verdi. Mutta näistä kahdesta oopperasta ja näistä kahdesta produktiosta valitsisin kuitenkin Mozartin. Olen jotenkin vierastanut koomista oopperaa ja hakeutunut ennemmin vakavien ja jylhien teosten pariin, joissa sitä rakastamaani suurta oopperakuorosaundiakin saa koko rahan edestä. Don Giovannissa ei kuorolla ole kovin paljon tekemistä, mutta se ei minua haitannut lainkaan. Monesti olen pitänyt musiikkiesitystä itselleni kuulijana onnistuneena, jos olen käynyt jonkinlaisen tunnemyrskyn ja sisäisen puhdistautumisen läpi sen aikana. Olen kova itkemään ja oikein pakahtumaan jostakin mystisestä musiikin aiheuttamasta tuntemuksesta. Ei Don Giovannista sellaiseen ole, mutta ai että, kun nautin olostani! Minua nauratti, minua vihastutti Don Giovannin kusipäisyys, minua kiinnosti seurata jokaista juonenkäännettä ja pientä elettä. Niin tuttu ja simppeli kuin tarina onkin, eläydyin sen verran, että olisin voinut tuohtumukseltani vetää kunnon litsarin Don Giovannin poskelle! Jotenkin tunnelmaan sopi sekin, että vieressäni istunut nainen välillä kommentoi puoliääneen ”oi voi”, kun jokin henkilöhahmo hieman lavalla kompuroi tai jotain hurjaa tapahtui.

En tiedä, mikä vaikutus fiiliksiini oli itse esityksien erilaisuudella ja mikä eri istumapaikalla, mutta jotenkin Don Giovanni imaisi minut mukaansa Otelloa paremmin. Otelloa seurasimme siis edessä vasemmassa reunassa, kun Don Giovannin esitykseen tytär valitsi meille eturivin paikat heti kapellimestarin takaa. Nyt kuulokuva oli hyvin balanssissa, tai ehkä ihan parissa paikassa orkesteri meinasi jyrätä solistin, kun solisti ei laulanut suoraan yleisöön päin. Missään kohdassa ei myöskään lavan tapahtumat peittyneet vaikkapa selin meihin olevan kuoron taakse, vaan koin olevani hyvinkin lähellä tapahtumien keskiötä. Lisäksi juuri tässä oopperassa oli mukava nähdä hyvin esiintyjien ilmeet ja pukujen yksityiskohdat. Eli oliko kyse vain istumapaikoista vai oliko Don Giovannissa enemmän imua kuin Otellossa, en osaa sitä täysin sanoa. Tai mikä merkitys on sillä, että tämä sama Don Giovannin ohjaus on nähty Oopperajuhlilla jo aiemmin, Otello taas on tämän kesän uutta tuotantoa.

Ei Don Giovanninkaan juoni ole saippuasarjoja kummempi: naistenmies Don Giovanni se etsii uusia valloituksia, mutta muut alkavat saada touhusta tarpeekseen. Don Giovannilla on harhaluulo, että olemalla uskollinen yhdelle naiselle hän oikeastaan tekisi suurta vääryyttä kaikille niille naisille, jotka eivät silloin pääsisi hänen kanssaan muhinoimaan. Lopulta Don Giovanni saa kokea, että monien muiden mielestä hän onkin megaluokan kusipää, jonka on kannettava sikailustaan seuraukset. Don Giovanni on melko pitkään täysin sokea sille, miten hänen käytöksensä vaikuttaa ihmisiin hänen ympärillään. Hahmo on siis kaikesta limaisuudestaan ja ääliömäisyydestään huolimatta myös aika ressukka tapaus. Kukapa meistä ei joskus olisi toiminut tökerösti muita kohtaan ja tajunnut sen vasta jälkikäteen. 

Jostain syystä esitys veti mukaansa niin hyvin, että en tylsistynyt aarioidenkaan aikana. Ehkä Don Giovannissa ei vaan ole niin pitkiä pönötysaarioita, kuin jossain muissa näkemissäni oopperoissa? Toisaalta mietin, että lavalla tapahtui lähes jatkuvasti jotain, mitä seurata.  Joko päähenkilöt puuhaavat jotain, tai sitten lavalla olevissa kyläläisissä tai ”mysteerihahmoissa” riitti seurattavaa. Kiitokset Mozartille musiikista ja ohjaajalle taidosta tehdä näinkin pitkästä teoksesta niin mukaansatempaava, ettei kelloa ole tarpeen vilkuilla.

Lavastuksen osalta sain jälleen kerran ihmetellä, miten Olavinlinnassa tuntuukin niin vähäinen lavastus riittävän. Linnan seinät ja oviaukot sulautuvat parhaimmillaan osaksi niin modernia kuin vanhempaakin aikaa edustavaa lavastusta.

Tämä oli minulle ensimmäinen visiitti Savonlinnan Oopperajuhlilla sitten muutaman vuoden takaisen kesätyöpestini Oopperajuhlien pressitoimistossa. Mieleen tulvi valtavasti muistoja oopperantäyteisestä kesästä ja monista varmasti ainutlaatuisiksi jäävistä hetkistä. Voin sanoa, että työskentely oli intensiivistä, toisinaan hyvinkin rankkaa, mutta samalla valtavan antoisaa ja opettavaista. Tällä viikolla Olavinlinnaan kulkiessani olen mielenkiinnolla seurannut niitä lukuisia vapaaehtoisia, kesätyöntekijöitä, taiteilijoita ja Oopperajuhlien vakiväkeä, jotka ovat tänäkin kesänä tehneet valtavan työn luodakseen ilta toisensa jälkeen taianomaisen elämyksen oopperayleisölle. Minulla on sellainen tuntu, että Oopperajuhlissa ja Olavinlinnassa on jotain, joka lisää pienen ekstrataian oopperaesityksiin. Sen haluaisi kokea aina vaan uudestaan. 

Olen niin iloinen, että sain nyt tarjota lapselleni nämä kaksi elämysiltaa. Tuuletan myös sille, että hän piti niistä! Tokihan asiaan kuuluu se, että laitettiin vähän huulikiiltoa, käytiin alkoholittomilla drinkeillä ennen ja ostettiin yögrilliltä ruokaa esityksen jälkeen. Muistoksi ostettiin libretot ja viltti. Minua ei kyllä paleltanut lainkaan, vaikka varta vasten Don Giovannin esitykseen puettiin vähän edellisiltaa kevyemmin päälle, jotta viltille tulisi käyttöä. Nautin oopperasta, mutta vähintään yhtä paljon tuosta ihanasta oopperaseuralaisesta!

Jos muuten haluaa Savonlinnan Oopperajuhlille töihin, kannattaa seurata sivua www.operafestival.fi,  sinne tulee tietoa hyvissä ajoin, minkälaisille työntekijöille seuraavaksi kesäksi on tarvetta.

Don Giovannin esitykset Savonlinnan Oopperajuhlilla 9.–25.7.

Ps. Minä sain kokea Oopperajuhlilta ennakkopalat Otellon ja Don Giovannin kenraaliharjoituksissa. Toki juhliin mahtuu muutakin. Katso täältä koko ohjelmisto.