En ymmärrä – ja se on ihan okei!

7.4.2015 Teatterimonttu

Jelinek: RECHNITZ (Tuhon enkeli)

Jalostamo-kollektiivi

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen (vier.)

Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen (vier.)

Esitysdramaturgia: Hilkka-Liisa Iivanainen ja Jukka-Pekka Pajunen

Lavastus, valo- ja videosuunnittelu: Petri Tuhkanen

Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Hast (vier.)

Pukusuunnittelu: Paula Varis

Koreografia: Jarkko Mandelin

Näyttämöllä: Anna Lipponen, Jarkko Mandelin (vier.), Hannes Mikkelsson (Näty), Tanjalotta Räikkä (vier.) ja Elisa Salo

Esitysoikeudet: Agency North / Rowohlt Verlag GBMH

Minä harrastan arvontoihin osallistumista. Toisinaan käy ihan hyväkin tuuri. Olen ajatellut, että voittamani palkinnot ovat kaiken sen näppäimistön näpyttelyn ja ajan tuhlauksen arvoista.  Suurimman osan kilpailuvoitoista voisi ihan itsekin rahalla ostaa. Mutta yllätykset ovat kivoja. Tällä kertaa voitin kaksi teatterilippua. Kaksi lippua Jalostamo-kollektiivin esitykseen Rechnitz – Tuhon enkeli. Mikä kollektiivi? Mikä näytelmä? Koskaan kuullut kummastakaan, vaikka työn puolesta luulen olevani jokseenkin selvillä tämän maan kulttuuritoimijoista. Ajattelin, että osallistutaan huvikseen. Ainahan sitä voi jotain uutta kokeilla.

Hieman piti jännittää, pääsenkö teatteriin lainkaan. Nimittäin vatsatautihan se piinasi pääsiäisenä ankarasti. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun joku kiva juttu menee pöpön takia mönkään. Onneksi tällä kertaa näin ei käynytkään.

Tässä tekstissä ei ole luvassa juonipaljastuksia tai mitään syväanalyysia esityksestä. Juonen tai tapahtumien selostaminen ei ole millään muotoa tarpeellista. Syväanalyysiin minulla ei olisi kompetenssia. Sen sijaan kirjoitan muutamia oivalluksia, jotka pulpahtivat päähäni esityksen kuluessa. Eikä kyse ole vain tähän näytelmään liittyvistä oivallalluksista, vaan teatteriin, taiteeseen ja elämään yleensäkin liittyvistä oivalluksista, jotka syntyivät tämän esityksen katsomisen seuraksena. (Ah, eikö kuulostakin hienolta!) Mutta jos et halua spoilata omia oivalluksiasi lukemalla näitä minun ajatuksiani, niin lue vasta sen jälkeen, kun olet itsekin käynyt esityksen katsomassa. Voin paljastaa jo tähän alkuun, että suosittelen esitystä lämpimästi.

Ensimmäinen osa: Luento. Kuva: Petri Kovalainen.
Kuvassa vasemmalta oikealle: Elisa Salo, Hannes Mikkelsson, Anna Lipponen ja Tanjalotta Räikkä

En ollut kovinkaan paljon perehtynyt näytelmään. Juuri sen verran, mitä Jalostamo-kollektiivin nettisivuilta ja käsiohjelmasta sai irti. Pohjana on Elfriede Jelinekin näytelmä Rechnitz, joka on kollektiivin käsittelyssä saanut hieman uudistuksia. Tarinan lähtöasetelma on siis se, että Rechnitzissä tapahtui vuonna 1945 Unkarin-juutalaisten joukkomurha. Näytelmän alussa asetelma tuotiin selvästi esiin. Sen jälkeen selkeys katosi, ainakin minun päässäni. Viittauksia mm. Nietzscheen (kyllä, minun piti tarkistaa googlaamalla, menikö nuo konsonantit oikeaan järjestykseen) ja tuttavallisesti Siegmundiin sekä johonkin teatteriohjaajaan, josta en sitten tiedä mitään. Tekstiä tuli valtava määrä, enkä millään sisäistänyt. Tuntui siltä, että kaikki ei edes päätynyt aivoihin asti, ja se mikä päätyi, meni irrallisina äänteinä jonnekin aivojen pimeään unohdettuun kolkkaan. Shokki. Minä en ymmärrä. Minä en sisäistä. Minun pääni tuntui ontolta, ajattelin, kun lavalla luettiin T.S. Eliotin tekstiä Ontot Miehet.

Älykkönäytelmä, ajattelin. Tämä on sellainen snobbailuesitys, jossa se yleisöön kuuluva eliitti saa jotain orgastista mielihyvää ymmärtäessään kaikki älylliset viittaukset ja tietäessään, ettei minun kaltaiseni vain vähän teatteria ja kirjallisuutta seuraava tollo pääse leikkiin mukaan. Hetken aikaa siis oikeasti kuvittelin, että minun pitäisi kuulla, ymmärtää ja tulkita ihan kaikki. Silloinkin, kun lavalla joku henkilöhahmo puhuu toisessa nurkassa ja toisessa nurkassa tapahtuu jotain ihan muuta, jota katsoessa viimeistään korvat sulkeutuvat tekstille.

Parissakin kohtaa näytelmää, kun minulla oli hukassa oleva fiilis, esitys vastasi minulle aika suoraan: repliikeissä puhuttiin ymmärtämisestä, tai oikeastaan siitä, ettei kaikkea voi ymmärtää. Käänteentekevä kohta oli se, jossa tanssija hyppi hassusti vaikka kuinka monta kertaa peräkkäin. Muuta ei tapahtunut. Tilanne oli kuin taide-elokuvan pitkä kohtaus. Sitten se vapauttava lause tuli. Kutakuinkin näin siellä lausuttiin: Taidetta esitetään tuhansille, mutta vain kolme ymmärtää. Tämän jälkeen vapauduin. Hah. Tämähän olikin ironiaa. Ehkä jopa itse-sellaista. Ja olihan se esitys alusta lähtien muutenkin enemmän yhdistelmä sitä älykkönäytelmää ja kummallista satiiria. Jostain syystä luin teosta alussa ihan väärin ja asetin itselleni paineen ymmärtää.

Kuten todettua, en ole mikään teatterin suurkuluttaja. Ei äkkiseltään tule mieleen ainakaan viime vuosilta mitään näin modernia esitystä. Musiikki on minulle tutumpaa, joten lähestyin tätä musiikin kautta. On aivan eri asia kuunnella Mozartia tai Boulezia. Niinpä on aivan eri asia katsoa jotain Hamletia tai tätä kyseistä teatterikappaletta. Jos kuuntelee Mozartia, voi musiikista löytää teemoja, johdonmukaisuuksia, ennustettavuuta. Ylipäätään voi seurata jotain kaarta, joka kulkee fraasin, osan ja teoksen alusta loppuun. Nykymusiikissa sellainen on joskus mahdotonta, toisinaan ainakin erittäin vaikeaa. Niinpä minä kuuntelen nykymusiikkia aivan eri asenteella kuin vaikka sitä Mozartia. Nykymusiikissa minä kuuntelen ja nautin yksittäisistä hetkistä, siirtymistä, äänimaisemista ja mielikuvista. Onneksi tulin ajatelleeksi tätä teatterin penkissä istuessani. Voi olla, että joku minua sivistyneempi henkilö olisi kyennyt saamaan tekstistä enemmän irti, ymmärtämään ja seuraamaan niitä linjoja. Mutta ai että, kun tuli vapautunut fiilis siinä vaiheessa kun hoksasin, että sen ei tarvitse olla tämän teatterikappaleen katsomisen tarkoitus! Minun ei tarvitse ymmärtää, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, voinko nauttia tästä esityksestä. Tämä on tajunnanvirtaa,  ja voin vain bongailla omaan tajunnanvirtaani siitä mielenkiintoisia juttuja, kuten heti alussa mainittu haemme aina sitä ennenkokematonta kokemusta, joka on kuitenkin tapahtunut jo tuhansia kertoja aiemmin. Mistäpä muusta minä tänne blogiinikaan kirjoitan, kuin kylmistä väreistä ja kiksien metsästyksestä, muka jostain ainutlaatuisesta?

Toinen osa: After Ski. Kuva: Petri Kovalainen /
Kuvassa takana: Anna Lipponen, Hannes Mikkelsson, Elisa Salo ja Jarkko Mandelin, edessä Tanjalotta Räikkä.

Siinä vaiheessa, kun annoin itselleni luvan olla ymmärtämättä, pääsin kunnolla nauttimaan siitä, mikä oli pitänyt otteessaan jo alusta asti. Laatu. Esitys oli viimeisen päälle upeasti tehty. Jossain vaiheessa esitystä mietin, ettei tule yhdestäkään esiintyjästä mieleen, että hänen paikallaan pitäisi olla joku muu. Vaikka Tanjalotta Räikkä oli ainoa, josta olin tätä ennen edes kuullut. Vaikka hänellä on kokemusta lähestulkoon enemmän kuin joillakin näyttelijöillä ikää, ei tullut sellaista kuvaa, että tähän esitykseen on nyt yksi konkari palkattu vetämään perässään keltanokkia, jotta saataisiin jotain uskottavuutta hommaan. Kaikki sopivat rooleihinsa aivan upeasti. Hahmot olivat moniulotteisia ja rajuja. Ajattelin, että on tuossa hommassa kyllä esiintyjillä kaikki pelissä. Ei lavalla voi olla puolivaloilla. Tuollaisessa esityksessä sellainen näkyisi. Joskus sitä voisi luulla, että näytteleminen on kovinkin helppoa. Vähän leikkii jotain muuta kuin on. Peruukki päälle jne. Eilen ei tullut sellaista fiilistä. Lisäksi rispektit niille, jotka kykenevät muistamaan tuollaisen määrän vaikeaa tekstiä.

Esityksessä oli mukana laulua ja tanssia. Aika usein näytelmään laitettu tanssi- tai laulukohtaus on jokseenkin irrallinen ja vaivaannuttavaa katsottavaa kaiken lisäksi. Joissakin kohdissa en saanut sanoista ihan selvää, mutta muutoin jopa ne pelkäämäni laulukohtaukset toimivat. Tanssista on vielä puhuttava ihan erikseen, nimittäin tanssija Jarkko Mandelin pisti ajattelemaan omalla tanssillaan ja roolillaan, mihin ihmiskeho taipuukaan ja miksi. Upeaa katsottavaa.

Pidin erityisen paljon efekteistä. Etenkin videot, mutta myös musiikki ja äänet muutenkin toimivat. Ne todella toivat jotain lisää, eivätkä olleet päälleliimattua kikkailua. Tekee mieli mainita myös lavastus. Ja puvustus. Ja valot. Ja… Ei tule mieleen kerta kaikkiaan yhtään mitään, mikä olisi negatiivisesti pistänyt silmään ja jäänyt mieleen. Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on kaiketi saanut potentiaalin irti koko työryhmästä. Sanoinko jo, että upeaa? Olisi paljonkin sanottavaa näyttelijöistä, tietyistä kohtauksista ja niin pois päin, mutta tästä tulee pian romaani, jos aivan kaikki kehut tänne kirjoitan. Sen vain kommentoin, että esityksen toisen osan alussa yllättäen esiintyjät esiteltiin. Hyppäys tarinatilasta toimi yllättävän hyvin, ja esittelyn jälkeen tunsin olevani jotenkin lähempänä esitystä. Tai että esiintyjät olivat lähempänä minua. Tai siis, jos alussa tunsin esityksen etäännyttävän, nyt pääsin kunnolla lähelle. Lisäksi tämä esittelykohtaus toimi oikein hyvänä alleviivaajana sille, mikä mielestäni oli esityksessä hyvinkin oleellista: tarinaa ei kerrota jostakin, joka on joskus tapahtunut tai joistakin, jotka joskus tekivät jotakin. Kaikki me olemme osallisia johonkin syyllisyyteen, uhriutumiseen, peittelyyn tai muuhun kehveilyyn. En minä katsonut näytelmää, joka kertoo siitä, mitä tapahtui Rechnitzissä vuonna 1945. Tai kertoi se siitäkin, mutta ennen kaikkea paljon muusta.

Uhriuden ja syyllisen käsitteitä kuljetettiin pitkin teosta. Kuka määrää, kuka on uhri, kuka on syyllinen ja mikä johtaa kumpaisenkin rooliinsa? Monenlaista ajatusta aiheeseen liittyen tuli ilmi ja pohdin niitä itsekin, mutta nämäkin teemat jäivät minulle kuitenkin sivuosaan. Oletukseni mukaan juuri tämä tematiikka oli se ydin. Minulle kuitenkin ajatus ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä nousi, ymmärrettävästi, keskiöön. Näytelmässä tapahtui aivan järjettömiä asioita. Sellaisia, joita ei voi ymmärtää. Maailman on niin absurdi paikka, etteihän sitä voi käsittää. Ihmiset toimivat oudosti. Mielettömyyttä, järjettömyyttä! Siinähän menee omakin järki, jos pinnistellen yrittää kaiken sisäistää, tulkita ja ymmärtää. Siinä olisikin moni ongelma maailmassa ratkaistu, jos kaikkeen löytyisi selitys. Vieläpä järkevä sellainen.

Kolmas osa: Illalliset. Kuva: Petri Kovalainen /
Kuvassa vasemmalta oikealle: Elisa Salo, Anna Lipponen, Jarkko Mandelin, Hannes Mikkelsson ja Tanjalotta Räikkä

Tällaisia, hieman vaikeammin tulkittavia, teoksia pohtiessa tulen usein ajatelleeksi, olenko omissa ajatuksissani ollenkaan niillä laduilla, joita esityksen tekijät ovat tarkoittaneet? Olenko ymmärtänyt vihjeet? Onko minulla tarvittava pohjatieto, että juuri ne konnotaatiot syntyivät, joiden pitikin? Ehkä on klassikko jos toinenkin jäänyt lukematta, ja jään siitä taas kerran kiinni. Eilen ajattelin, ettei minua loppujen lopuksi edes kiinnosta, kuinka minun olisi pitänyt tämä teos tulkita. Ei haittaa tippaakaan, jos meni ohi ja lujaa. Näytelmän pitää mielestäni olla joko ajatuksia herättävä tai vähintääkin viihdyttävä. Minulla oli mukava ilta teatterissa, koko reilu kolme tuntia. Esitys oli visuaalinen elämys, sitä oli mukava katsoa. Tai niin mukava, kuin tuollaista aihetta käsittelevää teosta nyt on seurata ylipäätään. Sain ajateltavaa. Mikä tärkeintä, ymmärsin, ettei minun tarvitse ymmärtää. Kokemisen arvoinen esitys siis.

Olin katsomassa esitystä mieheni kanssa. Viimeksi, kun kävin teatterissa, kävin yksin. Se oli ihan hyvä kokemus, kun esitys ei vaatinut suurtakaan aivotyötä katsojaltaan. Tässä esityksessä olisi ollut hieman orpoa olla yksin. Tarvitsin jonkun, jonka kanssa pohtia näkemääni. Niinhän siinä parhaimmillaan käy, että kotimatkalla kokemus vielä syventyy, kun joku toinen antaa uuden näkökulman. Esimerkiksi minä pohdin, että kirja on siinä mielessä helpompi media, että jos yht'äkkiä tuntee lukiessaan olevansa ihan kujalla, voi kääntää pari sivua taaksepäin. Teatterissa ei voi. Mies toi esiin sellaisen vertailun, että jos katsoo David Lynchin leffaa, sen voi katsoa aina uudelleen ja aina löytää jotain uutta. Teatterissa hieman vaikeampaa, tai ainakin kalliimpaa. Teatteri on yleisölle siis haastava taiteen muoto. Mieheni tiivisti kokemuksensa tähän: Tällaisessa pienessä teatterissa on intiimi tunnelma, ja jos esitys on kamala, myötähäpeä olisi suuri. Ei tullut myötähäpeää.


Vielä yksi irrallinen huomio. Tuotesijoittelu. En ole koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi tällaista ilmiötä teatterissa. En tiedä, pitääkö sitä virallisesti siksi kutsua tässä yhteydessä. Kohtauksessa, jossa meikkejä putsataan ja huulipunaa lisätään, ihan varmasti oli Dr. Hauschkan tuotteet esillä. Tavallaan itsestään selvä juttu. Kun kyseinen kosmetiikkafirma sponsoroi esitystä, olisihan se outoa, jos siellä jonkun muun firman tuotteita olisi käytetty. Eikä se siinä kohtauksessa mitenkään huutanut, että katsokaa, sponsorin tuotteita lavalla! Ehkäpä tulin kiinnittäneeksi asiaan sen vuoksi erityistä huomiota, koska satuin voittamaan nämä lippuni nimenomaan Dr. Hauschkan järjestämästä arvonnasta. Kiitos vain sponsoroinnista!

Edit: Vielä pitää lisätä yhteenveto: Pelkäsin, etten ymmärrä. Pelkäsin, että olen liian tyhmä katsomaan tällaista esitystä. Ettei se ole minua varten. Lopulta taisin ymmärtää ihan riittävästi.

Edit2: Mietin usein, kuinka mahtavaa työtä saankaan tehdä. Toimittajana saan esittää kysymyksiä ja tutustua mielenkiintoisiin ilmiöihin ja ihmisiin. Tämä esitys jäi niin vahvasti mieleeni, että kutsuin näyttelijä Anna Lipposen ja ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen vieraakseni Classicin aamun lähetykseen kertomaan esityksestä hieman tarkemmin. Vaikka tämä ajatus sotii tavallaan vastaan tätä koko tekstiäni ymmärtämättömyyden autuudesta, silti tuntui aavistuksen ilahduttavalta kuulla, että minun aivoni toimivat esityksen aikana hyvin paljon niin, kuin tekijät olivat ajatelleet.

Haastattelun voi kuunnella Radio Classicin Soundcloudista