Teatterikesä: Woe: henkilökohtaisuuksiin menevä luento

Tampereen teatterikesä

Teatterimonttu 6.8.2015

Woe

Konsepti ja ohjaus Edit Kaldor

Teksti Edit Kaldor, Karmenlara Ely ja esiintyjät (joiden nimeä en ole nähnyt missään)

Odotukset ja anti eivät kohdanneet tässä esityksessä. En tarkoita sitä pahalla. Jotenkin bongasin Teatterikesän sivuilta esityksen esittelytekstistä erityisesti kohdan "Pikkuhiljaa aivan tavalliset lapsuusmuistot korvautuvat tarinoilla, jotka kertovat hylkäämisestä ja hyväksikäytöstä. Ei kenenkään -tarinoista tulee kaikkien tarinoita. Niistä piirtyy ankara, yksinäinen, hyväksikäytetyn lapsen kuva – kaikkien hyväksikäytettyjen." Ajattelin meneväni katsomaan jotain melko lailla rankkaa, jonkun toisen tarinaa. Kiinnostuin tästä esityksestä en oikeastaan teeman vaan toteutuksen takia. Edit Kaldorin tyyli kuulemma on yhdistää fiktiota ja dokumentaarista otetta. Siinä mielessä sain mitä luvattiin, että esitys ei ollut perinteistä teatteria. Olikohan se sitä ollenkaan? Esitys se oli, ehkä enemmän käsikirjoitettu luento kuin näyttämötaidetta.

© Christopher Hewitt

Alussa ajattelin, että tämä ei kosketa minua. Kolme hollantilaista nuorta aloitti kertomalla jostakin kaverista, jolla oli rankka lapsuus. Isä oli karski tatuoitu äijä. Ei kun huijasin. Se olikin ihan hintelä. Ei kun huijasin. Se oli oikeasti isäpuoli. Vanhemmat oli kuolleet väkivaltaisen kuoleman. Ei kun huijasin. Vanhemmat on elossa, muttei niitä kiinnosta.

Tämä oli ensimmäinen pohdinnan paikka. Aloin kuunnella tarinaa, jota kerrotiin aina uudelleen. Ehkä se kerrottiin aina siihen malliin, kuin yleisö olisi halunnutkin kaltoinkohdellun lapsen tarinan kuulla aloitettavan? Tunsin aikamoista etäisyyttä. Esiintyjät kysyvät, että tiedätkö jonkun, jolla on tällainen tarina? Ei tule mieleen. Ehkä tämä on sinun tarinasi? Ei ole.

Sitten muisteltiin, minkälaista oli olla lapsi. Muistatteko? Minkälaisessa talossa asuit 7-vuotiaana? Mitä leikit? Kenen kanssa? Miltä tuntui juosta vessaan ihan viime hetkillä? Miltä tuntui katsoa maailmaa jonkun harteilta? Miltä tuntui olla huonolla tuulella, eikä ketään kiinnostanut? Mistä haaveilit, kun olit 16-vuotias? Miltä tuntui olla ihastunut ja miettiä, mitä sanoisin, jos hänet kohtaisin? Tunnistanko vielä itsessäni sen lapsen ja nuoren? Sitten esiintyjät laittoivat Pokemonia youtubesta ja lauloivat tunnaria.

Aivoni täyttyi muistoista. Paljon muistoja, joita en ole pitkään aikaan ajatellut. Mukavia muistoja. Tässä vaiheessa huomasin, että tämä esitys syntyy katsojan päässä. Lavasteita ei ole. Vain screeni ja musta verho. Kolme tavallista nuorta kertomassa. 

Kuunneltiin kuuntelutesti, jossa kuuluvan äänen taajuuden kuulee vain nuoret. Esiintyjät pyysivät yleisöä nostamaan käden ylös, jos kuulivat äänen. Huoneessa olleista 29 kuuli sen. Minäkin. Sitten katsottiin screeniltä aivokuvia, kuinka aivojen harmaa aines lisääntyy iän myötä ja miten se vaikuttaa aivotoimintaan.

Tunnelma vaihtui, kun palattiin siihen "ystävän" tarinaan. Esiintyjät kysyivät, että tuntuuko tämä vähän etäiseltä? Olisiko helpompi ajatella, että se ystävä onkin joku heistä? Hyvä kysymys. Toden totta se tuntui etäiseltä. Äskeiset omat lapsuusmuistot olivat tietenkin itselle läheisiä. Niihin liitty tunne. Sitten esiintyjät kysyivät tällaista: Tiedätkö, miltä tuntuu olla yksin kotona, eikä siellä ole syötävää? En. Mitä teet? Esiintyjät pohtivat, että ehkä täyttäisi mahansa juomalla vettä vessan kraanasta. Tiedätkö, miltä tuntuu, kun sinulla ei ole avainta, etkä pääse illalla kotiin? Minne menet, ehkä Mäkkiin? En tiedä. Tiedätkö, miltä tuntuu jäädä kahdestaan kotiin Hänen kanssaan ja pelätä. En. Tiedätkö, miltä tuntuu, kun tietää olevansa yksin vastuussa kaikesta? En. jne. 

Mikä on hirveintä, mitä sinulle on tapahtunut? En osannut vastata mielessäni tähän kysymykseen. Kuvittele, että se tapahtuu sinulle. Yhä uudestaan. Mitä teet? Miten voit suojautua?

Esityksen alussa luotiin ilmapiiriä, jossa yleisö nyökkäili ja vastasi ihan ääneenkin esitettyihin kysymyksiin. Näiden rankempienkin kysymysten aikana päät nyökyttelivät. Minä onnekseni pystyin mielessäni vastaamaan kaikkeen ei, en tiedä tuota tunnetta. Minun lapsuuteni ja nuoruuteni kuului siihen ensimmäiseen kysymyslistaan. Sitten saatiin nähdä aivokuvia siitä, miten jatkuva huolestuneisuus vaikuttaa aivojen kehitykseen. Kuultiin siitä, mikä on voinut aiheuttaa sen, että vanhempi on kaltoinkohtelee lastaan. Kysyttiin, oletko koskaan ollut todella väsynyt? Niin uupunut, ettet jaksa mitään? Et enää välitä? Vaikka olisi fyysisesti kyvykäs lisääntymään, se ei tarkoita, että voisi huolehtia lapsestaan. Hyviä ajatuksia. Katsottiin screeniltä youtube-videota, jossa nähdään yksi ihmiselämän brutaaleimman näköisistä tapahtumista, syntymä.

Pääsimme tutustumaan "ystävään" vierailemalla hänen kotikulmillaan Amsterdamin Davidsstraatilla google mapsin avulla. Tuon seinän tiilien kuvioita hän on katsonut. Samoin katukivetyksen saumat ovat tulleet tutuiksi. Ja pilvet. Näytti kovin tutulta tuo seutu. Myöhemmin selvisi, että olenhan siellä käynytkin, mieheni vanhoja kotikulmia opiskeluajoilta. Kun esiintyjät olivat näyttäneet "ystävän" kotikulmia ja kertoneet hänestä, he sanoivat ääneen sen, mitä olin ajatellutkin. Ehkä tunnette etäisyyttä, kun kerromme vain ystävästä? Tulisiko tarina lähemmäs, jos sanoisin, että se olisi jonkun esiintyjän tarina? Hyvä kysymys. Yleisö sai kuulla kaikkien kolmen esiintyjän minä-muodossa kertomana, minkälaisia suojausmekanismeja, mielikuvitusjuttuja ystävä on kehitellyt. Maailman rytmi. Nopea, hidas, nopea, nopea, hiljaisuus. Siihen rytmiin saa menemään kaiken.

Oliko se teatteria? Se oli enemmän luentoa, jossa kerrottiin tietoakin. Esiintyjien puhe oli esitelmöivää, ei mitenkään tunteikasta tai dramatisoitua. Käsikirjoitettua selvästikin. Jos ajatteli etukäteen näkevänsä draamaa, esitystä, saattoi pettyä. Kun esitys loppui, esiintyjät sanoivat kiitos ja sanoivat jäävänsä vielä hengailemaan, jos on jotain kysyttävää. He menivät vesipulloineen sivummalle, eivät kumartaneet. Selvä merkki taas siitä, että tämä ei ollut perinteinen teatteriesitys.

Kuten sanottua, tämä esitys muotoitui varmasti täysin erilaiseksi eri katsojille. Mietin, että mitä jos minä olisin ollut lapsuudessani hyväksikäytön tai muun kaltoinkohtelun uhri. Olisinko kestänyt? Olisinko ollut valmis vastaamaan mielessäni niihin kysymyksiin kyllä ja palauttamaan mieleeni ne tunnelmat? Huh, miten rajua. En ole ennen katsonut tällaista esitystä, joka tykittää kysymyksillä ja menisi näin henkilökohtaisuuksiin. Tässä loppujen lopuksi ei annettu mahdollisuutta käsitellä aihetta vain samastumalla johonkin henkilöhahmoon. Tässä piti mennä omaan sisimpään.

Näin äitinä ajattelin esitystä myös siltä kantilta, että minkälaisia muistoja lapsuudesta minä olen tarjoamassa omille lapsilleni? Vaikka ei puhuttaisi niin rajuista jutuista kuin tässä esityksessä, niin ihan yleisesti voi ajatella, minkälaisia fiiliksiä, minkälaisia muistikuvia omille lapsilleen antaa. Feilasin tässä heti: Kun esitys oli ohi, marmatin ensi alkuun omalle lapselleni, kuinka surkeasti hän oli ilmaissut itseään sopiessaan paikkaa, mistä hänet voisi napata auton kyytiin. En edes toivottanut onnea peliin. Täytyypä antaa niitä parempia muistijälkiä.

Sitten kotiin kävellessäni kirkon varhaiskasvatustyöntekijät pysäyttivät minut ja kysyivät, mikä on lempileikkini. Piti laittaa tarra lempileikkiä kuvaavaan valokuvaan. Ihan ärsyttää, että olin niin tylsä aikuinen, että vastaukseni oli leipominen. Etenkin, kun juuri olin mielessäni palannut lapsuuden leikkehin.

En jotenkin nettisivuja katsoessani hoksannut, että sivun reunassa luki esityskielikin. Luulin meneväni katsomaan hollanninkielistä esitystä ja pelkäsin, että meneekö tekstitysten seuraamisessa hommasta maku. Esitys oli englanniksi, eikä tekstejä ollut. Puhuivat muuten aika ihailtavaa englantia nämä hollantilaisnuoret.

Lähden yleensä esityksiin sillä asenteella, että haluan saada jotain. Ajattelemisen aihetta tämä antoi, ja lisäksi oli mielenkiintoista katsoa näin epäteatterimaisesti toteutettua teatteriesitystä. Se jäi mysteeriksi, mitähän tuo Woe tarkoittaa.

En ymmärrä – ja se on ihan okei!

7.4.2015 Teatterimonttu

Jelinek: RECHNITZ (Tuhon enkeli)

Jalostamo-kollektiivi

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen (vier.)

Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen (vier.)

Esitysdramaturgia: Hilkka-Liisa Iivanainen ja Jukka-Pekka Pajunen

Lavastus, valo- ja videosuunnittelu: Petri Tuhkanen

Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Hast (vier.)

Pukusuunnittelu: Paula Varis

Koreografia: Jarkko Mandelin

Näyttämöllä: Anna Lipponen, Jarkko Mandelin (vier.), Hannes Mikkelsson (Näty), Tanjalotta Räikkä (vier.) ja Elisa Salo

Esitysoikeudet: Agency North / Rowohlt Verlag GBMH

Minä harrastan arvontoihin osallistumista. Toisinaan käy ihan hyväkin tuuri. Olen ajatellut, että voittamani palkinnot ovat kaiken sen näppäimistön näpyttelyn ja ajan tuhlauksen arvoista.  Suurimman osan kilpailuvoitoista voisi ihan itsekin rahalla ostaa. Mutta yllätykset ovat kivoja. Tällä kertaa voitin kaksi teatterilippua. Kaksi lippua Jalostamo-kollektiivin esitykseen Rechnitz – Tuhon enkeli. Mikä kollektiivi? Mikä näytelmä? Koskaan kuullut kummastakaan, vaikka työn puolesta luulen olevani jokseenkin selvillä tämän maan kulttuuritoimijoista. Ajattelin, että osallistutaan huvikseen. Ainahan sitä voi jotain uutta kokeilla.

Hieman piti jännittää, pääsenkö teatteriin lainkaan. Nimittäin vatsatautihan se piinasi pääsiäisenä ankarasti. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun joku kiva juttu menee pöpön takia mönkään. Onneksi tällä kertaa näin ei käynytkään.

Tässä tekstissä ei ole luvassa juonipaljastuksia tai mitään syväanalyysia esityksestä. Juonen tai tapahtumien selostaminen ei ole millään muotoa tarpeellista. Syväanalyysiin minulla ei olisi kompetenssia. Sen sijaan kirjoitan muutamia oivalluksia, jotka pulpahtivat päähäni esityksen kuluessa. Eikä kyse ole vain tähän näytelmään liittyvistä oivallalluksista, vaan teatteriin, taiteeseen ja elämään yleensäkin liittyvistä oivalluksista, jotka syntyivät tämän esityksen katsomisen seuraksena. (Ah, eikö kuulostakin hienolta!) Mutta jos et halua spoilata omia oivalluksiasi lukemalla näitä minun ajatuksiani, niin lue vasta sen jälkeen, kun olet itsekin käynyt esityksen katsomassa. Voin paljastaa jo tähän alkuun, että suosittelen esitystä lämpimästi.

Ensimmäinen osa: Luento. Kuva: Petri Kovalainen.
Kuvassa vasemmalta oikealle: Elisa Salo, Hannes Mikkelsson, Anna Lipponen ja Tanjalotta Räikkä

En ollut kovinkaan paljon perehtynyt näytelmään. Juuri sen verran, mitä Jalostamo-kollektiivin nettisivuilta ja käsiohjelmasta sai irti. Pohjana on Elfriede Jelinekin näytelmä Rechnitz, joka on kollektiivin käsittelyssä saanut hieman uudistuksia. Tarinan lähtöasetelma on siis se, että Rechnitzissä tapahtui vuonna 1945 Unkarin-juutalaisten joukkomurha. Näytelmän alussa asetelma tuotiin selvästi esiin. Sen jälkeen selkeys katosi, ainakin minun päässäni. Viittauksia mm. Nietzscheen (kyllä, minun piti tarkistaa googlaamalla, menikö nuo konsonantit oikeaan järjestykseen) ja tuttavallisesti Siegmundiin sekä johonkin teatteriohjaajaan, josta en sitten tiedä mitään. Tekstiä tuli valtava määrä, enkä millään sisäistänyt. Tuntui siltä, että kaikki ei edes päätynyt aivoihin asti, ja se mikä päätyi, meni irrallisina äänteinä jonnekin aivojen pimeään unohdettuun kolkkaan. Shokki. Minä en ymmärrä. Minä en sisäistä. Minun pääni tuntui ontolta, ajattelin, kun lavalla luettiin T.S. Eliotin tekstiä Ontot Miehet.

Älykkönäytelmä, ajattelin. Tämä on sellainen snobbailuesitys, jossa se yleisöön kuuluva eliitti saa jotain orgastista mielihyvää ymmärtäessään kaikki älylliset viittaukset ja tietäessään, ettei minun kaltaiseni vain vähän teatteria ja kirjallisuutta seuraava tollo pääse leikkiin mukaan. Hetken aikaa siis oikeasti kuvittelin, että minun pitäisi kuulla, ymmärtää ja tulkita ihan kaikki. Silloinkin, kun lavalla joku henkilöhahmo puhuu toisessa nurkassa ja toisessa nurkassa tapahtuu jotain ihan muuta, jota katsoessa viimeistään korvat sulkeutuvat tekstille.

Parissakin kohtaa näytelmää, kun minulla oli hukassa oleva fiilis, esitys vastasi minulle aika suoraan: repliikeissä puhuttiin ymmärtämisestä, tai oikeastaan siitä, ettei kaikkea voi ymmärtää. Käänteentekevä kohta oli se, jossa tanssija hyppi hassusti vaikka kuinka monta kertaa peräkkäin. Muuta ei tapahtunut. Tilanne oli kuin taide-elokuvan pitkä kohtaus. Sitten se vapauttava lause tuli. Kutakuinkin näin siellä lausuttiin: Taidetta esitetään tuhansille, mutta vain kolme ymmärtää. Tämän jälkeen vapauduin. Hah. Tämähän olikin ironiaa. Ehkä jopa itse-sellaista. Ja olihan se esitys alusta lähtien muutenkin enemmän yhdistelmä sitä älykkönäytelmää ja kummallista satiiria. Jostain syystä luin teosta alussa ihan väärin ja asetin itselleni paineen ymmärtää.

Kuten todettua, en ole mikään teatterin suurkuluttaja. Ei äkkiseltään tule mieleen ainakaan viime vuosilta mitään näin modernia esitystä. Musiikki on minulle tutumpaa, joten lähestyin tätä musiikin kautta. On aivan eri asia kuunnella Mozartia tai Boulezia. Niinpä on aivan eri asia katsoa jotain Hamletia tai tätä kyseistä teatterikappaletta. Jos kuuntelee Mozartia, voi musiikista löytää teemoja, johdonmukaisuuksia, ennustettavuuta. Ylipäätään voi seurata jotain kaarta, joka kulkee fraasin, osan ja teoksen alusta loppuun. Nykymusiikissa sellainen on joskus mahdotonta, toisinaan ainakin erittäin vaikeaa. Niinpä minä kuuntelen nykymusiikkia aivan eri asenteella kuin vaikka sitä Mozartia. Nykymusiikissa minä kuuntelen ja nautin yksittäisistä hetkistä, siirtymistä, äänimaisemista ja mielikuvista. Onneksi tulin ajatelleeksi tätä teatterin penkissä istuessani. Voi olla, että joku minua sivistyneempi henkilö olisi kyennyt saamaan tekstistä enemmän irti, ymmärtämään ja seuraamaan niitä linjoja. Mutta ai että, kun tuli vapautunut fiilis siinä vaiheessa kun hoksasin, että sen ei tarvitse olla tämän teatterikappaleen katsomisen tarkoitus! Minun ei tarvitse ymmärtää, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, voinko nauttia tästä esityksestä. Tämä on tajunnanvirtaa,  ja voin vain bongailla omaan tajunnanvirtaani siitä mielenkiintoisia juttuja, kuten heti alussa mainittu haemme aina sitä ennenkokematonta kokemusta, joka on kuitenkin tapahtunut jo tuhansia kertoja aiemmin. Mistäpä muusta minä tänne blogiinikaan kirjoitan, kuin kylmistä väreistä ja kiksien metsästyksestä, muka jostain ainutlaatuisesta?

Toinen osa: After Ski. Kuva: Petri Kovalainen /
Kuvassa takana: Anna Lipponen, Hannes Mikkelsson, Elisa Salo ja Jarkko Mandelin, edessä Tanjalotta Räikkä.

Siinä vaiheessa, kun annoin itselleni luvan olla ymmärtämättä, pääsin kunnolla nauttimaan siitä, mikä oli pitänyt otteessaan jo alusta asti. Laatu. Esitys oli viimeisen päälle upeasti tehty. Jossain vaiheessa esitystä mietin, ettei tule yhdestäkään esiintyjästä mieleen, että hänen paikallaan pitäisi olla joku muu. Vaikka Tanjalotta Räikkä oli ainoa, josta olin tätä ennen edes kuullut. Vaikka hänellä on kokemusta lähestulkoon enemmän kuin joillakin näyttelijöillä ikää, ei tullut sellaista kuvaa, että tähän esitykseen on nyt yksi konkari palkattu vetämään perässään keltanokkia, jotta saataisiin jotain uskottavuutta hommaan. Kaikki sopivat rooleihinsa aivan upeasti. Hahmot olivat moniulotteisia ja rajuja. Ajattelin, että on tuossa hommassa kyllä esiintyjillä kaikki pelissä. Ei lavalla voi olla puolivaloilla. Tuollaisessa esityksessä sellainen näkyisi. Joskus sitä voisi luulla, että näytteleminen on kovinkin helppoa. Vähän leikkii jotain muuta kuin on. Peruukki päälle jne. Eilen ei tullut sellaista fiilistä. Lisäksi rispektit niille, jotka kykenevät muistamaan tuollaisen määrän vaikeaa tekstiä.

Esityksessä oli mukana laulua ja tanssia. Aika usein näytelmään laitettu tanssi- tai laulukohtaus on jokseenkin irrallinen ja vaivaannuttavaa katsottavaa kaiken lisäksi. Joissakin kohdissa en saanut sanoista ihan selvää, mutta muutoin jopa ne pelkäämäni laulukohtaukset toimivat. Tanssista on vielä puhuttava ihan erikseen, nimittäin tanssija Jarkko Mandelin pisti ajattelemaan omalla tanssillaan ja roolillaan, mihin ihmiskeho taipuukaan ja miksi. Upeaa katsottavaa.

Pidin erityisen paljon efekteistä. Etenkin videot, mutta myös musiikki ja äänet muutenkin toimivat. Ne todella toivat jotain lisää, eivätkä olleet päälleliimattua kikkailua. Tekee mieli mainita myös lavastus. Ja puvustus. Ja valot. Ja… Ei tule mieleen kerta kaikkiaan yhtään mitään, mikä olisi negatiivisesti pistänyt silmään ja jäänyt mieleen. Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on kaiketi saanut potentiaalin irti koko työryhmästä. Sanoinko jo, että upeaa? Olisi paljonkin sanottavaa näyttelijöistä, tietyistä kohtauksista ja niin pois päin, mutta tästä tulee pian romaani, jos aivan kaikki kehut tänne kirjoitan. Sen vain kommentoin, että esityksen toisen osan alussa yllättäen esiintyjät esiteltiin. Hyppäys tarinatilasta toimi yllättävän hyvin, ja esittelyn jälkeen tunsin olevani jotenkin lähempänä esitystä. Tai että esiintyjät olivat lähempänä minua. Tai siis, jos alussa tunsin esityksen etäännyttävän, nyt pääsin kunnolla lähelle. Lisäksi tämä esittelykohtaus toimi oikein hyvänä alleviivaajana sille, mikä mielestäni oli esityksessä hyvinkin oleellista: tarinaa ei kerrota jostakin, joka on joskus tapahtunut tai joistakin, jotka joskus tekivät jotakin. Kaikki me olemme osallisia johonkin syyllisyyteen, uhriutumiseen, peittelyyn tai muuhun kehveilyyn. En minä katsonut näytelmää, joka kertoo siitä, mitä tapahtui Rechnitzissä vuonna 1945. Tai kertoi se siitäkin, mutta ennen kaikkea paljon muusta.

Uhriuden ja syyllisen käsitteitä kuljetettiin pitkin teosta. Kuka määrää, kuka on uhri, kuka on syyllinen ja mikä johtaa kumpaisenkin rooliinsa? Monenlaista ajatusta aiheeseen liittyen tuli ilmi ja pohdin niitä itsekin, mutta nämäkin teemat jäivät minulle kuitenkin sivuosaan. Oletukseni mukaan juuri tämä tematiikka oli se ydin. Minulle kuitenkin ajatus ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä nousi, ymmärrettävästi, keskiöön. Näytelmässä tapahtui aivan järjettömiä asioita. Sellaisia, joita ei voi ymmärtää. Maailman on niin absurdi paikka, etteihän sitä voi käsittää. Ihmiset toimivat oudosti. Mielettömyyttä, järjettömyyttä! Siinähän menee omakin järki, jos pinnistellen yrittää kaiken sisäistää, tulkita ja ymmärtää. Siinä olisikin moni ongelma maailmassa ratkaistu, jos kaikkeen löytyisi selitys. Vieläpä järkevä sellainen.

Kolmas osa: Illalliset. Kuva: Petri Kovalainen /
Kuvassa vasemmalta oikealle: Elisa Salo, Anna Lipponen, Jarkko Mandelin, Hannes Mikkelsson ja Tanjalotta Räikkä

Tällaisia, hieman vaikeammin tulkittavia, teoksia pohtiessa tulen usein ajatelleeksi, olenko omissa ajatuksissani ollenkaan niillä laduilla, joita esityksen tekijät ovat tarkoittaneet? Olenko ymmärtänyt vihjeet? Onko minulla tarvittava pohjatieto, että juuri ne konnotaatiot syntyivät, joiden pitikin? Ehkä on klassikko jos toinenkin jäänyt lukematta, ja jään siitä taas kerran kiinni. Eilen ajattelin, ettei minua loppujen lopuksi edes kiinnosta, kuinka minun olisi pitänyt tämä teos tulkita. Ei haittaa tippaakaan, jos meni ohi ja lujaa. Näytelmän pitää mielestäni olla joko ajatuksia herättävä tai vähintääkin viihdyttävä. Minulla oli mukava ilta teatterissa, koko reilu kolme tuntia. Esitys oli visuaalinen elämys, sitä oli mukava katsoa. Tai niin mukava, kuin tuollaista aihetta käsittelevää teosta nyt on seurata ylipäätään. Sain ajateltavaa. Mikä tärkeintä, ymmärsin, ettei minun tarvitse ymmärtää. Kokemisen arvoinen esitys siis.

Olin katsomassa esitystä mieheni kanssa. Viimeksi, kun kävin teatterissa, kävin yksin. Se oli ihan hyvä kokemus, kun esitys ei vaatinut suurtakaan aivotyötä katsojaltaan. Tässä esityksessä olisi ollut hieman orpoa olla yksin. Tarvitsin jonkun, jonka kanssa pohtia näkemääni. Niinhän siinä parhaimmillaan käy, että kotimatkalla kokemus vielä syventyy, kun joku toinen antaa uuden näkökulman. Esimerkiksi minä pohdin, että kirja on siinä mielessä helpompi media, että jos yht'äkkiä tuntee lukiessaan olevansa ihan kujalla, voi kääntää pari sivua taaksepäin. Teatterissa ei voi. Mies toi esiin sellaisen vertailun, että jos katsoo David Lynchin leffaa, sen voi katsoa aina uudelleen ja aina löytää jotain uutta. Teatterissa hieman vaikeampaa, tai ainakin kalliimpaa. Teatteri on yleisölle siis haastava taiteen muoto. Mieheni tiivisti kokemuksensa tähän: Tällaisessa pienessä teatterissa on intiimi tunnelma, ja jos esitys on kamala, myötähäpeä olisi suuri. Ei tullut myötähäpeää.


Vielä yksi irrallinen huomio. Tuotesijoittelu. En ole koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi tällaista ilmiötä teatterissa. En tiedä, pitääkö sitä virallisesti siksi kutsua tässä yhteydessä. Kohtauksessa, jossa meikkejä putsataan ja huulipunaa lisätään, ihan varmasti oli Dr. Hauschkan tuotteet esillä. Tavallaan itsestään selvä juttu. Kun kyseinen kosmetiikkafirma sponsoroi esitystä, olisihan se outoa, jos siellä jonkun muun firman tuotteita olisi käytetty. Eikä se siinä kohtauksessa mitenkään huutanut, että katsokaa, sponsorin tuotteita lavalla! Ehkäpä tulin kiinnittäneeksi asiaan sen vuoksi erityistä huomiota, koska satuin voittamaan nämä lippuni nimenomaan Dr. Hauschkan järjestämästä arvonnasta. Kiitos vain sponsoroinnista!

Edit: Vielä pitää lisätä yhteenveto: Pelkäsin, etten ymmärrä. Pelkäsin, että olen liian tyhmä katsomaan tällaista esitystä. Ettei se ole minua varten. Lopulta taisin ymmärtää ihan riittävästi.

Edit2: Mietin usein, kuinka mahtavaa työtä saankaan tehdä. Toimittajana saan esittää kysymyksiä ja tutustua mielenkiintoisiin ilmiöihin ja ihmisiin. Tämä esitys jäi niin vahvasti mieleeni, että kutsuin näyttelijä Anna Lipposen ja ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen vieraakseni Classicin aamun lähetykseen kertomaan esityksestä hieman tarkemmin. Vaikka tämä ajatus sotii tavallaan vastaan tätä koko tekstiäni ymmärtämättömyyden autuudesta, silti tuntui aavistuksen ilahduttavalta kuulla, että minun aivoni toimivat esityksen aikana hyvin paljon niin, kuin tekijät olivat ajatelleet.

Haastattelun voi kuunnella Radio Classicin Soundcloudista