Tampere-talo 2.4.2015
Tampere Filharmonia
Hannu Lintu, kapellimestari
Helena Juntunen, sopraano
Richard Wagner: Pitkäperjantain ihme oopperasta Parsifal
Aulis Sallinen: Neljä laulua unesta op. 30
Anton Bruckner: Sinfonia nro 7 E-duuri WAB 107 (Editio: Leopold Nowak 1954)
Pitkästä aikaa pääsin konserttiin! Se on valitettava tosiasia, että ei tuollaisen 1-vuotiaan äitinä niin vaan huidella pitkin kyliä. Tätä konserttia olinkin odottanut pitkään. Sen lisäksi, että satuin eilen juhlimaan 30-vuotista olemassaoloani, konsertin ohjelmassa sattui olemaan yksi suosikkisinfonioistani, Anton Brucknerin sinfonia numero 7. Joskus aikoinaan olen sitä kuunnellut levyltä paljonkin, mutta viime aikoina en juurikaan. Ikinä en ole tätä ennen kuullut kappaletta livenä.
Joskus aiemmin kirjoitin blogiin konserttiarvion siltä pohjalta, kuinka konsertin seuraaminen menee enemmän tai vähemmän piloille, jos oma olotila on vittuuntunut. Nyt voin kirjoittaa siitä, miten valmiiksi erityislaatuisen mahtava fiilis vaikuttaa konserttikokemukseen. Eilen minulla oli aivan mahtava päivä. Mukavaa synttärijuhlintaa ja muutenkin hommat toimi. Siinä mielentilassa oli suorastaan riemukasta mennä konserttiin. Yksi huomio tosin esitettävä varoitukseksi muille: ennen konserttia ei kannata pitkin päivää syödä suklaatryffeleitä, vaikka kuinka rakas aviopuoliso olisi niitä yllätykseksi kokkaillut. Etenkään näin paaston päätteeksi ei kannata syödä övereitä. Ja jos syöt, pese hampaat ennen konserttia. Minä en pessyt, ja kyllä vaan inhottava tunne suussa vaikutti aavistuksen heikentävästi konserttinautintoon. Lisäksi ne tryffelit lurisivat vatsassa. Saattoi kuulua yhdessä pianissimokohdassa muidenkin kuin minun korviini. Enpä taas ollut tullut ajatelleeksi, minkälaisista asioista täydellinen konserttikokemus muodostuu. No, pikkujuttuja nämä olivat kokonaisuudessa.
Konsertin alkuun kuultiin Wagneria. Mukavan jylhää sointia, mutta samalla koko ajan ajattelin, että parempaa on tulossa. Tämä on vasta alkusoittoa.
Aulis Sallisen teosta en ollut koskaan aiemmin kuullut. Tässä teoksessa ensimmäinen huomio oli se, etten kuullut Helena Juntusen laulusta paljonkaan, etenkään ensimmäisessä osassa. Voi olla, että sijaintini yleisössä vaikutti tähän: istuin etupermannolla hyvin edessä ja oikeassa laidassa. Solisti lauloi siis paikaltani katsottuna kapellimestarin takana. Niissä kohdissa, joissa orkesteri pauhasi vähemmän, kuului tietenkin laulustakin jotain. Oli silti erittäin hyvä, että ohjelmalehdessä oli laulun sanat, sillä muuten olisin ollut hyvin ulkona siitä, mistä laulussa oli kyse. Osittain olin kyllä nytkin. Ehkä hilpeä olotilani hieman vaikeutti keskittymistä mihinkään syvälliseen runontulkintaan. Mutta sen sijaan keskityin kuuntelemaan sen enempiä analysoimatta, ja upeita hetkiä musiikissa kuuluikin.
Brucknerin seiska oli se, mitä tulin konsertilta hakemaan. Esityksen jälkeen olo oli hieman ristiriitainen, nimittäin sain kyllä rutosti niitä kylmiä väreitä, mutta välillä olin hieman hukassa. Heti teoksen ensimmäinen sävel vei minut tiloihin ja asetin itseni nautintomoodiin. Ai että, etenkin ne vasket ja jousien intensiiviset crescendot! Ne olivatkin täyttä rautaa. Tykkään siitä, kuinka Brucknerin musiikissa toistetaan samaa juttua tahti toisensa jälkeen, ja pikku hiljaa se kaikki johtaa suureen kliimaksiin. Itse asiassa sen puoleen oli hauska istua niin edessä, että pystyin näkemään jopa (poikkeuksellisesti sellistien paikalla istuneiden) kakkosviulistien nuotit ja seuraamaan viulistien ja kontrabasistienkin käsien liikkeitä. Soittajien katsominen jotenkin korosti tätä loputonta toisteisuutta, joka Brucknerin musiikissa kuuluu. Puhun tässä loputtomasta toisteisuudesta ihan positiivisessa mielessä. Ehkä Bruckner vetoaa minuun juuri sen vuoksi, että musiikista on helppo löytää teemoja ja rakenteita, mutta siitä huolimatta musiikki on nerokasta. Ei tarvitse päntätä partituuria ja lukea viisaampien analyyseja havaitakseen musiikin pitkiä linjoja ja kehitystä. No, kyllähän se partituuri ja viisaampien pohdinnat auttavat kuulijan kuin kuulijan vielä sinne syvemmälle levelille.
Ensimmäisen osan kertausjakson kolmannen teeman alussa tapahtui jotain. Mielestäni jousten lähtö tuli jotenkin eri aikaan, tai jotain rupua siinä oli. Vaikea kuvitella, että tuollainen pikkujuttu oikeasti saisi fiiliksiä lamaantumaan, mutta tuossa kohdassa minulle tuli sellainen olo, että musiikki pysähtyi. Tuli mieleen se, miten 9-vuotiaan soittoläksyjä seuratessa joskus pitää sanoa, että älä soita nuotti kerrallaan, vaan mieti, mihin se fraasi on menossa. Minun mielestäni tässä kappaleessa alusta loppuun kulkee kuminauha, joka kiskoo eteenpäin. Valtava intensiteetti, joka on läsnä yhtä lailla niissä kliimakseissa kuin hiljaisemmissa ja rauhallisemmissakin kohdissa. Tässä kohdassa se intensiteetti katosi.
En varmaan olisi oikeasti kovin hyvä kriitikko, koska en pysty sanomaan, tapahtuiko se intensiteetin lopahdus lavalla vai ainoastaan minun päässäni. Musiikki jatkoi kulkuaan, mutta jostain syystä minun oli vaikea päästä takaisin kyytiin. Ajatukset harhailivat hetken ja mietin, mitä tästäkin blogiini kirjoittaisin. Yleensä se on huono merkki, jos pohdin blogikirjoituksia kesken esityksen. Lähtökohtaisesti en käy esityksissä kirjoittaakseni jotain blogiin. Haluan nauttia esityksistä ilman paineita tiukista analyyseista tai muista viisasteluista. Haluan kirjoittaa ylös, mitä koin, miltä tuntui ja mitä pohdin.
Luvattoman kauan kesti, että nautin taas täysillä. Olisi mielenkiintoista kuulla sama kohta uudelleen. Ehkä silloin selviäisi, oliko tämä tipahdus vain oman mieleni liikkeistä johtuva. Keskustelin konsertista mieheni kanssa, joka oli konsertissa patarumpujen ääressä. Hän ei kuullut tuossa kohdassa mitään omituista. Tämä ehkä tukisi sitä totuutta, ettei siellä lavalla mitään outoa tapahtunut. Ehkä mieleni sitten oli niin herkkä, että se jousien rupuinen lähtö teemaan sai aivoni raiteiltaan. Ehkä odotukseni mahtavan synttäripäivän loppuhuipennukseksi ja mahtavan kappaleen kuulemiseksi olivat jotenkin liian överit. Onneksi tämä pieni notkahdus ei kuitenkaan pilannut koko kokemusta.
Muutamissa kohdissa tämä kappale kuulosti korviini jopa oudolta. Selvästi kyse oli siitä, että korvani ovat tottuneet erityisesti yhteen levytykseen tästä teoksesta (Haitink & Concertgebouw Philipsin julkaisemana) ja nyt korviini kuuluikin eri asioita. Ja syy siihen oli varmasti erityisesi se istumapaikka kakkosviulujen kohdalla, joka vaikutti kuulokuvaan. Balanssi ei ollut aina ihan kohdallaan, mutta onneksi tämä ei ollut suuri ongelma. Joissain kohdissa ykkösviulut jäivät kakkosten varjoon. Vasket kyllä kuuluivat hyvin. Vaskiosasto teki kyllä tästä esityksestä huipun. Kansallisoopperasta oli lainassa kaksi wagnertuubaspesialistia ja muutenkin vasket olivat huippuvireessä. Jos olisin orkesterimuusikko, haluaisin kyllä soittaa jotain vaskisoitinta. Niillä on ne päheimmät paikat niin monissa kappaleissa.
Konsertin ohjelmalehdestä luin, että Hannu Linnulle tämä oli ensimmäinen kerta Bruckneria johtamassa. Se hyvä puoli tuossa istumapaikassa oli, että näki hyvin kapellimestarin ilmeitäkin. Tykkään paljon Linnun tyylistä johtaa yleensäkin, ja niin myös tässä konsertissa. On sillä kapellimestarin energialla vaikutusta yleisön penkkiinkin asti. Pidin paljon siitä, minkälaisen Brucknerin Lintu esitti. Temposuhteiltaan esitys oli hyvin samanlainen kuin tuossa levytyksessä, jota olen kuunnellut. Draivi oli hyvä. Kliimakseissa oli voimaa ja syvällisyyttä, mutta löytyi myös sitä herkkyyttä ja keveyttä, jota teoksessa myös tarvitaan. Kai se on uskottava, että se intensiteettikin oli hyvä läpi teoksen, mutta minun aivoissani oli jokin pugi.
Käsiohjelmassa Lintu pohtii, että nyt on Brucknerin aika. Toisaalta hän sanoo, että ehkä Brucknerin johtaminen vaatii kokemusta ja ikää, mutta toisaalta toteaa, että ei ole vain tullut johtaneeksi. Sinfonian jälkeen purkautuneet bravoot ja erityisen kiivaat aplodit sen todistivat, että eilen kuultiin hyvää musiikkia hyvin tulkittuna. Tervetuloa Lintu Tampereelle toisenkin kerran Bruckneria johtamaan!
Loppuun vielä mielenkiintoinen huomio. Yksi lyömäsoittaja soitti koko konsertin aikana yhden äänen. Mua jotenkin huvittaa tämä homma. Ei varmaan ole paljon muita ammatteja, joissa pitäisi työviikko keikkua duunissa kyttäämässä, milloin saa toteuttaa tämän sekunnin kestävän työosionsa. Soitinvalintakysymys varmasti myös. Viulistit saavat aina hinkuttaa koko rahan edestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti