Rölli ja metsänhenki vei lapsuusmuistoihin

Rölli ja metsänhenki
Viikinsaaren kesäteatterissa 15.7.2015

Käsikirjoitus: Allu Tuppurainen 

Ohjaus: Työryhmä 
Rooleissa: 
Rölli - Sami Sivonen 
Milli Menninkäinen - Elina Salmi 
Vaakamestari/ Rölli Riitasointu - Miia Säppi 
Iso Rölli - Teemu Mäkinen 
Muusa Menninkäinen - Aliisa Vaittinen 
Puvut: Henna Kaskilahti ja Anne Karema 

Googlailin töissä, että mitäs kesäteatteriesityksiä sitä voisikaan vinkkailla radiossa kuulijoille. Sillä googlauksella löysin Kuusiteatterin koko perheelle tarkoitetun Rölli ja metsänhenki -produktion. Koska olen suuri Rölli-fani, kysyin kotona 10-vuotiaaltani, että kiinnostaisiko lähteä katsomaan. Itse olen kuunnellut Rölli-tarinoita lapsena c-kasetilta, mutta toki katsonut myös Rölliä Pikku Kakkosesta ja myöhemmin uudet elokuvatkin.

Kuusiteatterin Rölli-produktion ensiesitys oli Tampereella Viikinsaaressa, jonne pitää mennä Hopealinjojen laivalla. Ensiksi minun pitää nolona myöntää, että vaikka olen asunut Tampereella jo 9 vuotta, en ole tätä ennen käynyt Viikinsaaressa lainkaan. Nyt oli hyvä syy lähteä, kun laivamatkan ja teatteriesityksen sai samaan hintaan kuin pelkkä laivamatka normaalisti maksaa.

Alku ei mennyt ihan kommelluksitta. Jotenkin olin ajatellut, että lipun ostamalla varmasti pääsee siihen klo 12 lauttaan, jolla näytökseen vielä ehtisi. Mutta laiva olikin täynnä jo hyvän aikaa ennen lähtöaikaa ja moni jäi kanssamme laiturille. Päivä oli harvinaisen nätti, joten Viikinsaareen oli paljon muitakin menijöitä kuin teatterikatsojia. Tunnin päästä lähtisi seuraava lautta ja meille kerrottiin, että esitys mahdollisesti siirretään, jotta mekin ehtisimme mukaan, mutta varmaa se ei ollut.

Seuraavaan laivaan mahduimme kyytiin ja pääsimme matkalle kohti Viikinsaarta. Oli mukava huomata, että laivaa vastassa laiturilla olivat Rölli ja Milli Menninkäinen. Ehdimme siis esitykseen! Letkassa kuljettiin kohti esiintymislavaa. Seurasin edessä meneviä katsomon taakse vieville portaille ja ylös katsomoon. Vähän ihmettelin, että eikö kukaan lippuja kysy. Sitten alas istuttuani huomasin, että siellä katsomon alhaalla oli myös ihmisiä virtaamassa sisään ja lippujakin siellä katsottiin. Ehkä joku köysi siellä katsomon takana olisi ollut paikallaan.


Sitten itse esitykseen:

Näytelmä Rölli ja metsänhenki on Allu Tuppuraisen käsikirjoittama ja tarina liittyy myös samannimiseen elokuvaan. Tiedän sen nähneeni, mutta jostain syystä minulla ei ole siitä paljonkaan muistikuvia. Voi olla, etten ole pitänyt sitä kovin kummoisena, tai sitten kyse on vain taipumuksestani unohtaa hyvienkin elokuvien juonenkäänteet melko pian. (Siinä on se hyvä puoli, että voi katsoa niitä aina uudestaan ihan onnessaan.) Ylipäätään minulle se oikea Rölli on niissä 80-luvun c-kaseteissa ja sen jälkeen Pikku Kakkosen Rölli-ohjelmissa.

Teatteriesityksen tarinassa oli kyllä ne rölliyden perusainekset, hyvän ja pahan taistelua ja tasapainoilua. Se hyvä vs. paha on niin selvä Röllissä ja Röllin tarinoissa, mutta silti se löi silmille nyt ihan eri tavalla kuin lapsena. En tiedä, johtuiko se siitä, että olen nyt aikuinen enkä lapsi vai siitä, että katsoin teatteria enkä telkkaria. En muistanut, että Röllin hahmo ja tarinat menevät niin syvällisiksi.

Jotenkin olen aina ajatellut, että Rölli on sellainen hahmo, joka on oikeasti kiltti, mutta yhteisönsä sääntöjen mukaan pitäisi olla paha. Siinä on selvä konflikti, johon monet Röllin seikkailut perustuvat. Tämä näytelmä aiheutti minussa ristiriitaisen tunteen, kun välillä se Rölli oli hurjan pahuuden vallassa. Ehkä koin pienen shokin ja mietin, että minkälainen se Rölli oikeasti onkaan. Ei kai oikeasti paha? Lopulta pystyin selittämään tarinan rajoissa homman niin, että Rölli ajautui tekemään pahoja asioita ulkoisista seikoista eikä sisäisestä pahuudesta johtuen. Todella syvällistä kamaa ja antoi aikuiselle paljon ajateltavaa.

Jotenkin teatterin Rölli tuntui siis hurjemmalta kuin telkkarin tai c-kasetin Rölli. Jotenkin koko paha vs. hyvä -asetelma tuntui paljon diipimmältä kuin olen aiemmin ajatellut. Niin käytetty teema lastenohjelmissa ja tarinoissa, mutta silti se kolahti tätä esitystä katsoessa jotenkin isommin. Jotain tässä oli siis erilaista kuin kaikissa piirretyissä, kun se kerran pisti miettimään.

Vielä esityksestä yleisesti: Tykkäsin Kuusiteatterin esityksestä, ja niin tykkäsi 10-vuotiaanikin. Kaikki esiintyjät näyttelivät luontevasti. Minä tunnun hieman suurennuslasilla katsovan näitä lastenesityksiä, että ei kai vaan ole sellaista superärsyttävää lässytystä ja yliesittämistä. Ei ollut. Kaikki hahmot toimivat, puvustus ja lavastus olivat riittävän röllimäisiä. 

Erityisesti pidin yhden naisen musiikkinurkkauksesta, josta erittäin yksinkertaisella, ja ehkä siksi niin toimivalla, tyylillä tuli niin laulujen säestykset kuin hienoa äänimaisemaa esitykselle. Ajattelin, että elävä muusikko lavalla toimii paljon paremmin kuin monisävelisemmät tilulilut jostain ämyristä. Mutta äänentoistoa olisi välillä kaivannut lauluissa ja repliikeidenkin kuulemisessa. Paitsi Suuri rölli ei kyllä tarvinnut. Valitettavasti oli joissakin lauluissa havaittavissa, että äänen voima ei meinannut riittää, minkä seuraksena esiintyjä ehkä joutui puskemaan ääntään vähän liikaa, mikä tietenkin sitten vaikuttaa siihen lauluun. No, mitenkään suurena ongelmana en tätä muuten upeassa kokonaisuudessa pitänyt.


Siihen äänen heikkoon kuuluvuuteen vaikutti eniten yleisöstä lähtevä meteli. Pientä levottomuutta varmasti aiheutti se, että esityksen alku vivästyi ja monilla lapsilla saattoi päiväunihommatkin mennä vähän sekaisin. Ihan ärsyttää, että jokaisesta lastenesityksestä kirjoittaessani aina pitää palata tähän samaan asiaan, yleisön ja etenkin aikuisten käytökseen. Sitä en sano, että lasten pitäisi istua tuppisuina koko esityksen ajan, mutta ne meluavat aikuiset ottaa aivoon. Meidän taaksemme sattui istumaan kolmen aikuisen ja kolmen lapsen
seurue, joista kyllä lähti ääntä. Minun tyttöni kuiskasi minulle jossain välissä, että eikö noi aikuiset tiedä, että pitäisi kuiskata. Ihan normaaliin puheääneen siellä pohdittiin, onko tässä väliaikaa ja ottaako Mirkku villatakin tai evästä. Sitten puhelin pirisi ja siihen vastattiin, että "mä olen nyt teatterissa, älä soita mulle vähään aikaan".

Huoh. Käyttäytyvätkö nuo aikuiset aikuisten esityksissäkin samalla tyylillä? Vai eivätkö ikinä käy missään esityksissä, ja ovat autuaan tietämättömiä siitä, kuinka teatterissa käyttäydytään? Eihän ne pikkulapset ikinä opi olemaan teatterissa, jos niiden seurassa olevat aikuiset toimii noin. Eniten ihmettelen niitä, jotka antavat lastensa juosta lavasteissa, esiintymisalueella. Sehän voi olla vaarallista! Kävi mielessä, että mahtaa olla esiintyjillä haastavaa keskittyä esitykseen, kun välillä pirisee puhelimet ja pitää vielä varoa, ettei vahingossa jätä jotain pikkunassikkaa alleen.

Todella mielenkiintoinen kysymys on se, että jos esityksessä lapsi on mennyt lavalle tai muulle esiintymisalueelle ja sattuu onnettomuus, kuka on vastuussa? Toivottavasti eivät ainakaan esiintyjät tai esityksen järjestäjät. Tai sitten pitää olla lastentatterissakin turva-aidat ja turvamiehet kuin isojen starojen stadionkeikoilla. No jos kuitenkin aikuiset pitäisivät huolta omista lapsistaan.

Muusa Menninkäiseen yhden naisen
orkesteri toimi loistavasti.

Esityksen jälkeen eräs minulle tuntematon rouva tuli pajattamaan pettymystään esityksestä. Hän kritisoi sitä, kuinka näytelmässä puhuttiin luulla päähän lyömisestä laulettiin transseista ja nirvanasta, että eihän sellainen ole lapsille sopivaa. No jaa. Muksauttelu ja mukilointi on kuulunut lasten esityksiin ihan aina, kuulemma jo maailman ensimmäisessä nukketeatteriesityksessä keskeinen sisältö oli hakkaamista. Itse olen kyllä huomannut välillä ylireagoivani siihen, mitä omat lapset katsovat. Sitten kun itse tajuaa katsoneensa lapsena ihan samaa kamaa, niin tulee jotenkin yllättynyt olo. Enhän minä saanut traumoja ja suurimmassa osassa en edes ymmärtänyt niitä asioita, jotka nyt aikuisena tulkitsen jotenkin paheksuttaviksi. Röllin tarinat olivat joskus kutkuttavan jännittäviä ja pelottaviakin, mutten muista koskaan oikeasti pelänneeni. Tämä on vastaus pohdintaani, miksi hieman hätkähdin Röllin pahuutta näytelmässä. Sisälläni asuu selvästi pieni kukkahattu. Yritän kitkeä parhaani mukaan.

Mutta kyllä minua harmitti, että oma lapseni kuuli tuon rouvan mielipiteen. Hän nimittäin tuntui heti sen jälkeen pohtivan, että olikohan esitys sopiva niille ihan pienille siellä katsomossa ja oli ne aika outoja sanat siinä Satasella nirvanaan -laulussa. Minä aina yritän olla ohjailematta häntä omilla mielipiteilläni, etten tulisi kertoneeksi edes sitä, mikä esityksessä oli mielestäni hyvää tai huonoa, saati, että alkaisin antamaan hänelle annettuna tulkintoja esityksestä.

Sain haastatella Radio Classicille Sami Sivosta, Miia Säppiä ja Aliisa Vaittista Kuusiteatterista sekä Rölli ja metsänhenki -kiertue-esityksestä. Haastattelun voi kuunnella tästä.

Rölli pohtii, uskoako Vaakamestarin
höpinöitä vaiko eikö.

Tässä kolmikymppisenä minut on vallannut jokin kumma nostalgiavimma. Jokin aika sitten kaipailin lapsuuteni lempiohjelmaa Kalinakuopiota, eli siis Tarinatuokiota. Tilasin Huuto.netistä kaikki dvd:t, mitä löysin. Eräässä jaksossa kukko ja kana pöllivät pähkinät torilta, sitten erään miehen kaljat, juovat itsensä känniin ja huijaavat taksikuskilta vielä ilmaisen kyydin kaiken päätteeksi. Ei vitsi miten paheksuttavaa! Aivan mahtava ohjelma! Olen aivan varma, että jos olisin tuollaisen juonikuvion nähnyt jossain lastenohjelmassa, jota oma muksu tänä päivänä katsoo, olisin varmaan pitänyt jonkun ohjelmaa paheksuvan puheenvuoron.

Taas kerran koen aihetta ylpeillä ammatinvalinnallani. Tämä Rölli-homma alkoi mietityttää minua niin kovasti, ja kun kuulemma ensimmäisen Rölli-kasetin julkaisustakin on 30 vuotta kulunut, ajattelin, että olisipas kiva jutella Allu Tuppuraisen kanssa. Asiat järjestyivät niin, että pääsin viime perjantaina jututtamaan Allua ihan kasvotusten. Puhuimme ensin Rölliin liittyen, mutta minulle tuli sellainen fiilis, että enhän minä tiedä hänestä mitään muuta. Mukava oli hieman tutustua mieheen, joka on keksinyt ja esittänyt yhtä minulle rakkaimmista satuhahmoista. Olen minä työssäni saanut monenlaisia upeita ihmisiä haastatella, mutta tämä meni kyllä ohi kaikesta. Ikinä ennen ei ole minulla töissä ollut sellaista oloa, että pitääpä nyt ihan keskittyä ja pitää homma kasassa, ettei mene fanitus tässä professionalismin edelle. Vähän meinasi tulla tippa linssiin. Oli ilo ja kunnia haastatella Allua, ja samalla kyllä opin jotain uutta ja sain vähän lisää pohdittavaa näille lapsuuden Rölli-muistoille.


Tässä linkkiä haastatteluihin. Ensin keskustelimme Röllistä:https://soundcloud.com/radioclassicfi/allu-tuppurainen-kertoo-rollista

Ja sitten hänen urastaan muuten: https://soundcloud.com/radioclassicfi/henkilokuvassa-allu-tuppurainen

Unohdin ottaa kotoa lapsuuden Rölli-kasetteja
nimmaria varten, mutta ei hätää:
Sain Allulta omakustanne-cd:n ja -kirjankin.
 Olen lapsellisen innoissani!

Mietinpä vaan sitä, että ei jumpe, mä olen osannut ne kaikki Rölli-kasetit ulkoa (vieläkin tulee jostain 20 vuoden takaa joitakin pätkiä muistin syövereistä), ja nyt mä saan tässä käydä tätä keskustelua Allu Tuppuraisen kanssa. Tänä aamuna lauleskelin perheeni riemuksi vähän Omituisten otusten kerhoa ja häläpätihämmää... Mieheni, joka ei ole lapsena Röllejä kuunnellut, totesi, että mä olen tainnut saada vähän vaikutteita tosta Röllistä. Wow. Enpä ole tullut ajatelleeksi, mutta onhan siinä itua. Kyllä Rölli on mulle vähän sellainen esikuva, ehkä mitään tarkoittamattomien omien mölinälaulujen suhteen kuin myös vähän sellaisen anarkismin suhteen, että omituisena otuksena on juuri siistiä. Koen varmaankin suurta samastumista Rölliin. Olen tässä viime päivinä hoksaillut, kuinka syvällisiä juttuja Röllin tarinoissa onkaan. Röllistä saisi vaikka minkälaisen syväanalyysin, mutta en mä nyt jaksa. Mä vaan fiilistelen.

ps. Koska minulla on rakkaat Rölli-tarinat vain c-kasetteina, muttei mitään laitetta niiden kuunteluun, tilasin juuri Röllit-cd:t. Pääsee kasvattamaan tosissaan uutta Rölli-fanien sukupolvea. Postia odotellessa!


pps. 21.7.

On pakko lisätä vielä näin muutama päivä myöhemmin pieniä oivalluksia. Harmillisesti en ollut ehtinyt ennen haastatteluja tähän hoksaamisvaiheeseen. Se varmaan on kuultavissa, etten haastatteluja tehdessäni vielä itsekään ihan ymmärtänyt, että mitä oikeastaan pohdin. En vieläkään lähde tässä syväanalysoimaan, mutta sanon nyt ymmärtäväni Rölliä eri tavalla. Ehkä tämä esitystä katsoessa tapahtunut pieni shokkireaktio johtui siitä, että tajusin katsovani Rölliä niin eri tavalla kuin lapsena ja ajattelin sen olevan jollakin tavalla väärin. Tulkitsin nyt Röllistä niin diippejä juttuja, että jotenkin vinksahtaneesti aloin miettiä, että kuinka minä lapsena en niitä noin ymmärtänyt ja olisiko pitänyt. Haastattelujen jälkeen todella ymmärsin, että ei ne minun rakkaat lapsuusmuistoni ole mihinkään menneet, eikä Röllin ydin ole muuttunut.

Allu Tuppurainen viittasi haastattelussa moneen kertaan siihen, että hän on tehnyt Rölliä itseään varten eikä suoranaisesti lapsiyleisöä ajatellen. Tämäkin ajatus jotenkin räjäytti tajuntani. Ajatella, tehdä lapsille suunnattua juttua sisäisestä pakosta. Ihan hävettää ja kummastuttaa, että onko minussa todella ollut juurtuneena sellainen ajatus, että lapsille tehdään esityksiä, musiikkia ja taidetta ihan vaan siitä lähtökohdasta, että lapsille pitäisi nyt keksiä jotain. Ihan outo ajatus, että joku tekee jotain taiteellisista lähtökohdista, luomisen vimmasta ja pakosta, ja sen kohderyhmä onkin lapset. Tai ei välttämättä edes ole.

Tätä on jokseenkin hankala selittää, mitä päässäni oikein tapahtuu. Tämä saattaa kuulostaa hölmöltä tai naurettavalta, mutta ihan oikeasti olen muutaman kyyneleen tirauttanut tämän prosessin aikana. En ole ihan varma, miksi. Onko minun Rölli-faniuteni ollut oikeasti sellaista luokkaa, että nostalgia ja Allu Tuppuraisen kanssa keskustelu saivat minut näin tolaltani? Vai onko se vaan tämä vasta hoksaamani Röllin syvällisyys? Miten voi yksi satuhahmo touhuineen tuntua näin paljon?

Ehkä osa tässä on juuri sitä nostalgiaa. Muistelee sitä, kun on ollut omien lapsiensa ikäinen pieni hassuttelija. Mutta on tässä ihan varmasti jotain ihan Rölliä. En mennyt näin sekaisin, kun Kalinakuopioita netistä tilailin. Minulla on vahva fiilis, että tunnen vahvaa sielunsisaruutta Rölliä kohtaan. Minä en ole koskaan mielestäni fanittanut mitään, (paitsi kaikesta päätellen Rölliä), ja olen muutenkin ollut ainakin joissakin asioissa ihan tarkoituksella vastavirtaan kulkemassa. En varmasti fanittanut mitään Titanicia, Spice Girlsiä tai muita massajuttuja. Olen ottanut kohteliasuutena, jos joku on pitänyt omituisena. (En tietenkään aina.) Erityisen hyvin mieleeni on painunut se, kun toimittajan uran alussa haastattelin paikallislehteen verhokauppiasta. En muista tilanteessa olleen mitään ihmeellistä, mutta kauppias totesi minulle jossain vaiheessa, että "sinä se et olekaan mikään tavallinen persoona". Se oli lämmöllä sanottu, ja otin kohteliasuutena vaikkakin mietin, että mitä kummallisuuksia mä oikein työtehtävissäni teenkään.

En siis halua kuulua mihinkään joukkoon joukkoon kuulumisen vuoksi. Ja nyt minua ärsyttää, jos joku väittää, että sen perusteella kuulun joukkoon nimeltä hipsterit. En varmasti kuulu, enkä ole koskaan käynyt Flow-festivaaleilla. Niitä harvoja ryhmiä, mihin minä haluan kuulua, on Omituisten Otusten Kerho. No, ehkä sekään ei ole hyvä päämäärä, ettei vaan tee ja tykkää mistään, mitä muutkin tekevät. Kunhan vaan olis just sellainen kun on.

Voi kun posti toisi jo ne levyt, niin pääsisin kuuntelemaan ne kaikki tarinat taas uudestaan ja ymmärtämään ne nyt aikuisena.

Musiikki teki hyvää Nepalille ja minullekin

Nepal-konsertti maanjäristyksen uhrien auttamiseksi
Tampere-talon aula 19.5.2015

Musiikki on tehnyt minut tänään onnelliseksi. Olen vähän sellaista herkistyjätyyppiä, että ei kovin kummoinen juttu tarvitse olla, että ripsivärit ovat vaarassa. Musiikki on minulle sydämen ja tunteiden asia. Tässä on hyvä perata vähän sitä, mitkä monet asiat minua tänään Tampere-talon aulassa sykähdyttivät.

Konsertti järjestettiin Tampere-talon aulassa. Miinuksena tietenkin se, että monenlaista seminaarivierasta ramppasi korkoineen ohi. Mutta sekin tavallaan kuului asiaan. Olihan ajatuksena sekin, että konsertttiin voi tulla ja mennä miten haluaa. Tässä konsertissa oli myös ihan ok, että oma 1-vuotias käveli ympäriinsä ja välillä höpisikin. Jos olisi ollut kovin virallishenkisestä konsertista kyse, en olisi ottanut poikaa mukaan. Ajattelin etukäteen, että haluan ehdottomasti ottaa hänet mukaan, koska haluan altistaa lastani musiikille ja muille elämyksille niin paljon kuin mahdollista. Tällainen tilaisuus oli pienellekin sopiva. Sitä en tiedä, mikä oli konsertin musiikillinen anti pojalle. Tampere Chamberin esityksen alussa hän jaksoi katsella soittajia minun sylissäni. Selvästi kuunteli. Mutta sitten piti päästä kävelemään. Onhan siellä aulassa tilaa kävellä ja kaikkea muutakin jännää tutkittavaksi. Minun jalkani olivat hieman soossina eilisen musiikin ja liikunnan yhdistelmän jäljiltä, mutta melkein urheilusuoritus tuli tästäkin. Välillä hytkyttelin ja ketkuttelin kaveria sylissä, mutta suurimman osan ajasta kävelin pojan perässä. Olisi pitänyt katsoa askelmittarin lukema ennen ja jälkeen.

Varmasti olisin saanut itse musiikista enemmän irti ja kuullut spiikit kappaleiden nimistä lähtien, jos olisin ollut liikkeellä ilman lasta. Olisin halunnut kuulla varsinkin sen, mitä kaikkea Nepalista kerrottiin. Silti tämä konsertti meni meidän poppoolla hyvin juuri näin. Yksi vetistelyn aihe olikin se, kun mietin, että tässä mun pieni poikani istuu mun sylissäni ja katsoo, kun jousikvartetti soittaa. Myöhemmissä vaiheissa olin ihan iloinen siitä, että kaveri oli niin onnessaan Tampere-talon aulasta ja oli ihan nätisti. Aika hieno mahdollisuus tuoda noin pieni lapsi musiikin äärelle! Kaikesta käytävillä kulkemisesta huolimatta tämä konsertti oli oikein nautinnollinen. Lisäksi poika oppi taputtamaan konsertin aikana. Ei hukkareissu ollenkaan.

Käyhän se konsertin kuuntelu näinkin.

Etukäteisasetelmat konsertille olivat mielenkiintoiset. Tiesin, että luvassa on klasaria ja kansamusiikkia, osa ehkä tuttua, osa ihan uutta minulle. Reilussa tunnissa tuli kuultua monipuolinen valikoima kappaleita, jotka kuitenkin sopivat samaan konserttiin aivan loistavasti. Pelimannihenkinen kansanmusiikkimeininki, omalaatuinen sitar-kitara-yhdistelmä ja perinteisempi klassinen upposivat. Aloin miettiä, että olisipa mahtavaa kuunnella vastaavalla tavalla rakennettuja konsertteja muutenkin. Joku ehkä tuli paikalle kuuntelemaan eritoten tiettyä esiintyjää, mutta saikin samalla tutustua moneen muuhunkin. Tästä päästäänkin taas yhteen sykähdyksen aiheeseen.

Hoksasin, että minulla ei ole tapana etsiä tietoisesti uudenlaisia musiikkielämyksiä. Hakeudun niiden vanhojen suosikkien pariin ja törmään uusiin juttuihin vahingossa. Työn kautta tietenkin näitä vahinkoja sattuu kuitenkin kohtuullisen usein. (Viimeksi muutama päivä sitten sattumalta löysin kanavan biisilistoja selatessani Kirmo Lintisen Trion saksofonille, sellolle ja pianolle. On hieno.) Tänään sain kuulla niin paljon upeaa minulle uutta musiikkia, että meinasi siitäkin jo itku tulla. Pahaksi onneksi en kuullut juuri minkään kappaleen esittelyspiikkejä, niin en ole ihan varma, mitä kuulin. Arvo Pärtin nimen tulin kuulleeksi ennen Dennis Kimin esitystä. Googlen avulla sain selville, että kappaleen nimi oli Fratres. Tykkäsin, enkä ainakaan muista ennen kuulleeni. Hoksasin, että enpä muuten ole koskaan Pärtin musiikkiin kunnolla perehtynyt. Pitää perehtyä.

Kaapit avaimineen olivat konsertin
kiinnostavimpia juttuja.

Pekko Käpin nimi on tullut vastaan etenkin lehtiartikkeleissa, mutten ole koskaan hänenkään musiikkiinsa perehtynyt. Lukemani perusteella olen kuitenkin ajatellut, että hänen musiikissaan on asennetta ja omaa ääntä. Hän esiintyi yhdessä vaimonsa Petra Käpin kanssa. Jouhikko ja sormipiano, ei ihan joka duon repertuaaria. Mukavan rohevaa meininkiä. Anne-Mari Kivimäki harmonikkansa kanssa oli niin upea, että meinasin hypätä. Vähän hypinkin sillä varjolla, kun poika oli sylissä. Taas meinasi kyynelkanava aueta, ihan silkasta musiikin riemusta. Konsertin päätteeksi kuultiin vielä Vilma Timosta kitaristiystävineen. (Sori, ei mitään hajua myöskään kaikkien nimistä.)

Hoksasin senkin, etten ole ikinä sukeltanut kansanmusaskeneen ihan ajatuksella. Kansanmusiikkia on silloin tällöin tullut vahingossa kuultua, muttei koskaan tarkoituksella. Silti muistelisin, että kansanmusiikki eri muodoissaan menee jalan alle, tekee hyvän fiiliksen melkein takuuvarmasti. Olisiko siis syytä hakeutua kuuntelemaan kansanmusiikkia ihan varta vasten? Jo tämän konsertin tiimoilta pystyy sanomaan, että on sitäkin niin monen sorttista, että joka makuun on jotakin. Ei muuta kun tonkimaan.

Sitar-kitara-duo Lari Aaltonen ja Janne Melanen ei ole kovin helposti määriteltävissä. Heidän esityksensä alussa vahdin erään pikku-ukon porrasharjoituksia, mutta jotain kuulin silti. Aluksi jotain, joka saattoi olla nepalilaissävytteistä musiikkia, ilmeisesti ihan uusi teos. Toisessa kappaleessa oli svengiä niin, että taas jouduin muuttamaan kangistuneita kaavojani. Kappaleessa oli jotain tutun kuuloista, mutten päässyt jyvälle, mitä. Olikohan kyseessä sovitus jostain tutusta kappaleesta tai tuliko muuten vain joku mieleeni? Vaikka sitar ja sillä yleensä soitettava musiikki ovatkin minulle vieraita, silti minulla muka oli jokin käsitys siitä, että minkälaista musiikkia sillä soitetaan ja hämmästyin alkuun jälkimmäisen kappaleen menoa. Toimii!

Hyväntekeväisyys on tietenkin yksi herkistelyn aihe sekin. En ole ikinä käynyt Nepalissa enkä siellä päinkään, enkä missään katastrofialuella muutenkaan. Elämä täällä Suomessa on aika helppoa siinä mielessä, ettei tarvitse olla huolissaan suurista luonnonkatastrofeista. En voi millään hahmottaa, minkälaista elämää maanjäristyksen jälkeen eletään. Toisinaan tulee ajateltua, että oma puuhastelu on melko merkityksetöntä ja turhaa. Ajatella, puhua kulttuurista aamuradiossa. Voisihan sitä keksiä uutta syöpälääkettä tai leikata jonkun aivoja parhaillaan. Tai voisi olla kaivamassa ihmisiä raunioista tai vähintään kuljettamassa telttoja kotien korvikkeeksi. En ole koskaan kokenut maailman katastrofeja niin henkilökohtaisesti, että olisi tullut mieleenkään tehdä jotain. Niin se kai usein on, että katastrofit tulee ja menee. Ei niitä kohta enää muistakaan, koska ne ovat tapahtuneet tuolla jossain kaukana. Helpompi keskittyä vaan oman elämän iloihin ja murheisiin. Satunnaisesti olen tiputtanut kolikon lippaaseen ja ehkä ajatellut hoitaneeni osani. Mutta en edes harkitse ryhtyväni minkään järjestön kuukausilahjoittajaksi. Enkä kuulu siihen toimittajaporukkaan, joka on valinnut ammattinsa lähtökohtaisesti parantaakseen maailmaa.

Hieno juttu, että muusikot halusivat käyttää omaa ammattitaitoaan keräämään apua Nepaliin. Monilla tuntui olevan henkilökohtainen suhde maahan. Minulla ei ole mitään kontaktia tapahtuneeseen. Oli kuitenkin ilo osallistua projektiin SPR:n lippaaseen lahjoittamalla. Konsertin ilmapiiri oli hieno ja tulin antaneeksi enemmän kuin yleensä tuollaisiin keräyksiin annan. Ehkä koin tuovani pientä panosta talkoisiin myös haastattelun muodossa. Vaikka minä en tee mitään, niin voin sentään kertoa siitä, kun muut tekevät. Tästä voi kuunnella Radio Classicin podcastin konsertin taustoista. Mukana myös Lari Aaltosen sitarin soittoa.

Loppuajatukset: Pikkumiehen syntymän jälkeen konserteissa käyminen on jäänyt vähiin. Olen kaipaillut niitä tiloja, joihin livemusiikki voi viedä. Musiikki teki minut tänään onnelliseksi. Toivottavasti konsertti kantaa vielä paljon hyvää monelle taholle.

Musiikkia liikunnalla, liikuntaa musiikilla

Cafe Barock
Bachia Pyynikin uimahallissa 18.5.2015
Markus Hohti, sello

Hauska ajatus! Musiikkia Bachin soolosellosarjoista uimahallissa! Olin utelias, joten kirjastin tämän ihan kalenteriin. 9-vuotiaanikin sanoi heti tästä kuultuaan, että mennäänhän me paikalle. Toki mentiin.

Minulla oli aluksi vaikeuksia asemoida itseni tilanteeseen. Sellon ääni tuntui peittyvän veden loiskeen alle. Päätä meinasi alkaa särkeä, kun piti pinnistellä unohtaakseen taustamelun ja kuullakseen musiikin. Eritysen tutuissa melodioissa tietenkin aivot osasivat täyttää kuulumatta jääneet sävelet. Tätä blogia aiemmin lukeneet tietävät, että olen kova häiriintymään äänistä. Ehkä vähän yliherkkä, kuulemma kuulokin on keskimääräistä tarkempi. Tänään uimahallissa sain itseni kiinni toivomasta, että kovaääninen pikkupoika menisi vähän kauemmaksi polskimaan. Niin, poika siis polski ja leikki, uimahallissa. Ajatella! Sitten aloin pohtia koko tapahtuman ideaa. Mikäli tarkoitus olisi hiljentyä Bachin äärelle, esitys ei tapahtuisi uimahallissa vaan tilassa, jossa voisi yleisö asiaankuuluvan sievästi istua ja nieleskellä yskäänsä. Tässä tilaisuudessa idea oli siinä, että ihmiset uivat ja sellisti tulee paikalle vähän tilanteeseen normaalisti kuulumattomana elementtinä. Vaikka kuinka olin kyllä mielestäni tietoinen tilanteen luonteesta, niin aivot eivät silti omaksuneet sitä.

Jätin uimalasit kotiin, koska ajattelin, etten kuitenkaan mahdu radalle enkä kuule musiikkia, jos pää jojottaa veden alla. (Tosin pakkohan sitä oli kuunnella, miltä musiikki kuulostaa korvat veden alla. Aika hauskalta!) Olin siis ajatellut kuunnella musiikkia ja suorittaa samalla vesijumpparutiinini, ettei nyt ihan alkaisi paleltaa. Tämä ajatus ei ihan toiminut. Olisin halunnut vääntää selloa kovemmalle ja taustamölyä pienemmälle. Jälkeenpäin kuulin, että uimahallin perus taustamelun voimakkuus on 90 desibeliä. Aika paljon! Ehkä sitä normaalisti uimahallissa ollessaan turruttaa korvansa. Nyt, kun halusi herkistää korvat kuulemaan, uimahallin normaali äänimaisemakin tuli selvemmin esiin. Minä olin tullut paikalle ennen kaikkea musiikin takia. En olisi tullut vesijumppailemaan juuri tuona hetkenä, ellen olisi tiennyt erikoislaatuisen musiikkiesityksen olevan tulossa. Varmasti lievä ahdistukseni tilanteessa olisi ollut sitäkin lievempi, jos olisin tullut paikalle uimisen takia, ja musiikki olisi tullut yllätyksenä.

Homma alkoi toimia, kun käänsin ajatuksen toisin päin. Ajattelin siis, että olen täällä uimahallissa tekemässä vesijumppaa ja nautiskelen samalla musiikista. Ei ahdistanut enää sen jälkeen muu kuin se, että alkoi jo lihaksissa hapottaa, muttei oikein voinut keskenkään jättää. Aloittelin jumppailua hyvän aikaa ennen soiton alkua. Menin vähän laskuissa sekaisin, mutta noin tunnissa ehdin pyörittää jalalla pitkälle toista tuhatta ympyrää ja tehdä toista sataa dippiä ja punnerusta laitaa vasten. Voin sanoa, että normaalisti en tee niin paljon. Musiikki siis selvästi edisti tässä liikuntasuoritusta.

Lähdin hieman kesken pois. Tai kesken ja kesken. Lähdin pois, ennen kuin musiikki loppui. Olisin halunnut olla vielä, mutta väsy alkoi painaa lihaksissa ja arvelin kuntosalin ohjelmassa olevan kehonhuoltotunnin olevan tarpeen. Ilman sitä en varmaan pääsisi aamulla sängystä ylös.

Jo altaassa ollessani pohdiskelin liikuntaa ja musiikkia. En ole sitä tyyppiä, joka kaipaisi juoksulenkille mitään biittiä korviin tai taustamusiikkia yleensä muihinkaan toimiin. Kuntosalillakin soi aina se sama hittilista, joka on niin lyhyt, että mietin vain, kuinka henkilökunta selviää järjissään päivät pitkät sitä kuunnellessaan. Ehkä joku osaa olla huomioimatta ne renkutukset, mutta minä en. Altaassa ajattelin, että onpas tämä Bach mukavaa treenausmusiikkia. Mikäs siinä jalkoja heilutellessa. Ihan tuli elegantti fiilis ja nilkkoihin luonteva ojennus, ihan kun olisi jotain hienoakin ollut tekemässä. Mutta yhtä kaikki, siinä hetkessä musiikin tehtävänä oli olla läsnä muun toiminnan ja touhun ohessa. Ja se oli hyvä. Vaikka yleensä haluan kuunnella musiikin siihen keskittyen, enkä minään taustana.

Kehonhuoltotunnilla ohjaaja laittoi ämyrit päälle ja sieltä alkoi taas biisikimara alkaen Hallelujasta, siitä maailman kulutetuimmasta biisistä. On muuten tainnut koko kevään olla sama soittolista tällä tunnilla. Tuli mieleen, että olisi saanut Markus Hohti tulla sinne kehonhuoltotunnille Bachia soittamaan. Siinä kun pari minuuttia kärvistelee tuskaisassa venytyksessä, niin Bach sopisi hyvin kuvioon. Enkä nyt viittaa siihen juttuun, että olen ennen barokillista valaistumistani varhaisnuoruudessa käyttänyt Bachin nimeä kirosanana. Tässä tilanteessa musiikki varmaan helpottaisi sitä pitkäpiinaista samassa asennossa jököttämistä. Yleensä konsertin jälkeen en halua kuunnella mitään musiikkia, koska haluan päässäni vielä nautiskella jälkisoinneista ja makustella kuulemaani. Yritin venytellessäni päästä takaisin Bachin rauhoittavaan tunnelmaan, mutta mahdotontahan se oli, kun hitaat pophitit tulvivat korviin.

Kuntosalin kehonhuoltotunti päättyy aina kymmenminuuttiseen rentoutukseen. Tästä osiosta en ole koskaan oikein nautiskellut. Mankasta soi meditatiivinen lilluttelumusa, ja ohjaaja kertoo rentoutustarinaa. Siinä lattialla maatessani taas ajattelin, että saadapa kuunnella tässä sitä Bachia sellolla. Voisi päästä aika sfääreihin. Sen sijaan yritin olla paikallani nauramatta, kun päivällä erehdyksessä nautittu kahvi piti sykkeen korkealla ja rentoutustarinaakin oli vähän vaikea ottaa vakavasti. "Katsot, kuinka vesikasvit heiluvat hypnoottisesti." Joopa joo. Ehkä jollekin toimii, mutta itselleni nämä mielikuvamatkat eivät luonnistu. Tuossakin tarinassa sanottiin, että nyt laskeudut kymmenen askelta portaita, ja minähän olin kipittänyt ne jo alas, kun ohjaaja sanoi, että nyt otat ensimmäisen askeleen ja sitten toisen. Tässä tarinassa ei sentään menty liukuportaita, kuten kerran. Minä ihmettelin, että no jo on rentouttavaa ajatella itsensä johonkin koliseviin ja kitiseviin liukuportaisiin. Mutta sen jälkeen sanottiin, että nämä liukuportaat ovatkin aivan erityiset, koska niistä ei pääse ääntäkään. Mun mieleni ei selvästi kykene odottamaan ohjaajan kuvausta tilanteesta, kun ensi sanoista jo luon mielikuvan. Ne liukuportaat kolisivat. Mutta mikäli kehonhuollon päätteeksi saisin maata selälläni lattialla silmät kiinni vaikka sitä Bachia kuunnellen, kymmenen minuuttia venähtäisi varmasti vähän pidemmäksikin rentoutustuokioksi.

Tästä hieman sivujuonteena tuli mieleeni alkuvuodesta lukemani uutinen mindfulness-oopperasta. Nauroin räkäisesti koko ajatukselle. Ettäkö oikein on sävelletty sellainen monituntinen teos, jossa vähän meditoidaan ja lillutaan jossain sfääreissä. Ainakin vähän pitää olla hurahtanut, että tuollaisesta innostuu. Mutta toisaalta, varmaan minä jotain samaa haen sillä ajatuksella, että makoilisin mielelläni lattialla mitään tekemättä ja kuuntelisin musiikkia. Lattialla makoileminen on oikein mukavaa. Joskus vuosia sitten kokeilin Feldenkraisia, jossa maataan lattialla ja ihan hitaasti liikutellaan jäseniä, pyrkimyksenä päästä eroon urautuneista liikeradoista. Silloin ymmärsin lattialla makoilun ihanuuden. Pitäisi varmaan kokeilla joku päivä ihan kotonakin, että heittäisi pitkäkseen olkkarin matolle ja kuuntelisi vaikka sitä Bachia. Jotenkin olen nyt jumittanut tähän Bachiin. Ehkä ne soolosellosarjat etenkin sopivat mun mieleni rauhoittamiseen.

Kuten minulla tapana on, utelen aina lapseltani kommentteja kaikesta koetusta. Tästä ei paljon ollut sanottavaa, koska tyttö keskittyi polskimaan kavereiden kanssa. Oli välillä huomannut musiikin, välillä unohtanut koko homman. No niinhän sen piti mennäkin, että uiminen oli pääosassa. Ehkä olisin jopa vähän huolissani, jos hän olisi seisonut paikallaan kuuntelemassa. Minähän en suinkaan yrittänyt mitään sellaista. Koko ajan ne jalat vedessä pyörivät.

Mielenkiintoinen kokemus kaiken kaikkiaan. Ei tietenkään konserttielämyksenä kummoinen, mutta paljon ajatuksia heräsi musiikista ja sen laidoilta. Eihän tällaista pitäisi mihinkään konserttitilanteeseen verratakaan. Erittäin tervetullut poikkeus tavanomaiseen niin vesijumppailun kuin musiikin kuuntelemisenkin näkökulmasta. Vaikka minulla itselläni selvästi on asian kanssa opeteltavaa, tykkään ajatuksesta, että musiikki soi muuallakin kuin konserteissa ja konserttisaleissa.

Kirjan ja ruusun päivästä lukemiseen uusi alku

Kävin kirjakaupassa ostamassa kirjan muksulle. Ja koska se maksoi enemmän kuin 15 euroa, sain kaupan päälle Kirjan ja ruusun päivän -erikoisteoksen, Kari Hotakaisen Kantajan. Olen lukenut viime vuosina häpeällisen vähän kirjoja. CV:ssä taitaa lukea vielä vanhentuneena tietona vapaa-ajan harrasteissa lukeminen. Tosi asiassa lukeminen lopahti viimeistään graduntekoaikaan, kun tieteellistä tekstiä oli lukulistalla niin paljon. Ajattelin, etten ehdi nyt lukea hupikirjoja. Vähän päätinkin, ettei ole lupa lukea mitään muuta kun niitä gradukirjoja, kunnes se gradu on valmis. Gradussa kesti aika kauan. Ja samaan aikaan seurasin kyllä telkkarista vaikka mitä kokkikilpailuja ja muuta hupia.

En edes muista, minkä kirjan olen viimeksi lukenut ja milloin. Viime vuonna yritin lukea Dan Simmonsin Hyperionia, mutten tainnut päästä edes puoliväliin. Scifi ei kiinnosta, eikä tuollainen kirja tainnut olla muutenkaan paras valinta univelkojen ja vauvanhoidon lomaan. Koko ajan tekstissä tuli eteen olemassaolevia ja keksittyjä sanoja, joiden merkityksestä ei ole tuon taivaallista hajua. Viimeisen vuoden aikana onkin tullut luettua lähinnä aikakausilehtiä. Mukavan lyhytjänteistä. Joskus lukioaikaan sitä tietty tuli luettua pakotettuna ja vapaaehtoisesti jotain Kafkaa ja Herman Hesseä. Ne kuulostavat hienolta. Esikoisen pikkulapsiaika meni lähinnä pohjoismaisia dekkareita lukiessa. Sen jälkeen on tullut luettua yksittäisiä kirjoja silloin tällöin. Jotkut kirjat ovat jääneet keskenkin. Ainakin Danten Jumalainen näytelmä. Kokeilin muutama vuosi sitten äänikirjojakin, mutten oikein innostunut niistä. Aina jossain vaiheessa havahduin siihen, että toi lukija on papattanut tuolla taas vaikka kuinka kauan ilman, että olen yhtään kuunnellut.

Tänään ajattelin, että voisinpas lukaista tuon Hotakaisen tässä siivoustoimia vältellessäni. Reilut 130 sivua, ei varmaan kestä kauan. Alussa minulla oli todellisia vaikeuksia keskittyä lukemaan. Vähän väliä piti muka netistä selata jotain, lähinnä tilannekatsausta Kärppien ja Tapparan pelistä. Piti ihan siirtyä toiselle sohvalle, kauas tietokoneesta. Pääsin sitten ihan lukemisen makuun. Mukavaa lukea fiktiota pitkästä aikaa. Tosin sivulla 44 nukahdin, mutta se ei ehkä ollut kirjan vika. Heräsin pari tuntia myöhemmin ja jatkoin lukemista.

Syksy oli pidemmällä kuin minä koskaan. 

Aluksi pidin yllä olevan kaltaisista lausahduksista, mutta sivulla 58 se alkoi jo ärsyttää, kun päähenkilö keräsi rohkeutta, joka oli murusina maailmalla. Pikkunäppärää. Mielessäni kuuluu Speden äänellä ehe ehe. En ole Hotakaista tätä ennen lukennut, joten en tiedä, onko tällainen hänen tyyliään yleisemminkin. Ei nappaa pitemmän päälle. Tarina sen sijaan oli mielestäni ihan toimiva. Yksinäinen vanhapoika, teoreettisen filosofian maisteri ei ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä. Nyt on pätkätyössä hautausmaalla puutarhahommissa ja pääsee aina välillä kantamaan niiden arkkua, joilla ei ole läheisiä kantamassa. Lisäksi hän on jumissa nuoruuden rakkaudessa. Mielenkiintoista kerrontaa yksinäisyydestä ja elämän ohi menemisestä.

Ehkä uskaltaudun lukemaan taas enemmänkin. Masterchef Australiaakaan ei tule enää telkkarista, joten arki-iltoihin on vapautunut aikaa. Tosin telkkaria katsoessa voi samaan aikaan vaikka siivota keittiötä tai viikata pyykkiä tai osallistua nettiarvontoihin. Silloin kun lukee, pitäisi keskittyä vain siihen. Vaikeaa, mutta varmaan tekisi ihan hyvää.

Kirjan ja ruusun päivään en ole kiinnittänyt koskaan sen suurempaa huomiota. Viime vuosina en ole kummoisena lukijana itseäni pitänytkään. Kirjakauppaliiton jäsenet siis antavat kaupanpäällisinä teoksen, joka on tarjolla ainoastaan Kirjan ja ruusun päivän tienoilla, eikä sitä saa ostettua mistään. Kun minä tänään sain kaupanpäällisenä tämän kirjan, myyjä jutteli, että tämä on sitten todellinen harvinaisuus, että ne kirjat, jotka tänään jäävät jakamatta, tuhotaan. Eli kirjaa ei tämän jälkeen ole saatavilla. Ymmärrän kyllä sen ajatuksen, että tämän kirjan halutaan olevan harvinaisuus, erikoispainos. Silti kyllä korvaan korahtaa se, että hyvät kirjat heitetään jonnekin silppuriin. Miksei niitä kirjoja voisi lahjoittaa vaikka kirjastoihin lainattavaksi tai sairaaloihin luettavaksi? Mikä sanoma tällä Kirjan ja ruusun päivällä oikein on? Wikipedia sanoo, että UNESCON mukaan kirjat ansaitsevat oman päivänsä "vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina". Minkäslainen symboliikka liittyy kirjoihin, jotka tuhotaan, ettei ne vaan pääse kenenkään sellaisen käsiin, joka ei kolmen päivän aikana ostanut kirjoja vähintään 15 eurolla?

Erikoisin kuulemani Kullervo

Tampere-talo 16.4.2015
Mieskuorofestivaali

Sibelius: Kullervo
Tampere Filharmonia
Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari
Marjukka Tepponen, sopraano
Kevin Greenlaw, baritoni
Suomen mieskuoroliiton suurkuoro


Pakko aloittaa tämäkin kirjoitus henkilökohtaisella muistelolla: Kun minä olin ensimmäistä kertaa kuuntelemassa konserttia, jossa silloinen rakastukseni, nykyinen aviomieheni, soitti sinfoniaorkesterissa, Oulu Sinfonian ohjelmassa oli Sibeliuksen Kullervo. Oli kuulkaa tunnetta siinä konsertissa. Voi olla, ettei paraskaan tulkinta tästä teoksesta pääse sen konsertin tasolle, vaikken tuolloin varmaankaan keskittynyt musiikkiin kovin syvällisesti. Taisin keskittyä patarumpuihin. Tällä kertaa siipan soiton katselu johti kyllä sellaiseen pohdintaan, että enpäs ole koskaan tullut ajatelleeksi, minkälaisia erilaisia triangeleita onkaan olemassa, ja minkähän takia.

Kullervo on kyllä niin hyvä kappale, että hyvää on aina lupa odottaa. Viime aikoina olen kuunnellut sitä melko useinkin, tosin en kertaakaan alusta loppuun. Ajattelin meneväni kuuntelemaan kappaletta, jonka tunnen melko hyvin, vaikken muistaakseni olekaan partituuria koskaan tutkinut.

Melko varhaisessa vaiheessa tuli selväksi, ettei tänään kuulla ihan perinteistä Kullervoa. Sitten muistin kuulleeni, että tämähän on jokin "kriittinen editio". Sitä en ollut jaksanut etukäteen selvittää, mitä se tarkoittaa. Mutta nyt jälkikäteen asia alkoi vaivata siihen malliin, että kirjoitin ratkaisevat hakusanat googlen hakukenttään ja päädyin tänne. Kriittinen editio on valmistunut vuonna 2006, ja sen ajatellaan olevan enemmän Sibeliuksen alkuperäisten suunnitelmien mukainen kuin mitä aiemmin esitetty versio on. En osaa sanoa, olenko kuullut tätä kriittistä editiota edes levyltä, mutta joka tapauksessa hyvin omituiselta monet kohdat kuulostivat.

En tiedä, mitkä näistä omaan korvaan kuulostavilta kohdilta johtuivat kriittisestä editiosta ja mitkä Santtu-Matias Rouvalin omaa tulkintaa, mutta tämä Kullervo loikki hyvin erilaisia polkuja kuin olen koskaan ennen kuullut. Mikä sitten oli eri tavalla? Rouvalilla tuntui olevan erittäin vapaa rytminkäsittely. Mielestäni "vouasi" liikaa. Crescendot ja tempovaihtelut olivat toisinaan minun makuuni liian äkkinäisiä. Välillä tuli nykivä fiilis. Ihan selvästi näillä tauoilla, toisinaan erittäin hitailla tempoilla ja äkkinäisillä kiihdytyksillä haluttiin korostaa jotain, mutta minulle jäi auki, että mitä. Jotain suurta paatosta ja pauhua, joka tuntui minun mielessäni enemmän teennäiseltä kuin aidolta.

Toisen osan kohdalla mietin, että onko tämä aina ollut näin tylsä? Ehkei Kullervon nuoruudessa ollut paljon kiinnostavaa. Vieressäni istunut mieskin hengitteli niin raskaasti ja pää retkotti sen verran rentona, että mietin hänen nukahtaneen. En ole varma.  Totta puhuakseni, kun olen viime aikoina kuunnellut Kullervoa sieltä täältä, enpä ole juuri tähän osaan kajonnut. Täytynee kuunnella levyltä ja miettiä, onko se vielä yhtä haukotuttava.

Kolmas osa se upein onkin. Ja viides. Ja neljäskin on hyvä. Ja ensimmäinen. Monessa kohtaa illan esitystä ajattelin, että on se Sibelius ollut nero mieheksi. Olisipa kiva tietää, miltä tuntuu synnyttää tuollaisia maaimoja päässään. Käsittämätöntä, minkälaisia sävyjä musiikilla voi maalata. Kylmiä väreitä kulki moneen kertaan konsertin aikana. 150-henkinen kuoro oli minun mielestäni konsertin tähti. Aika harvoin pääsee noin suurta mieskuoroa kuulemaan, ja kyllä se jylhästi jylysi! Sen jylyn jälkeen solistien äänet kuulostivat hiirien piiperrykseltä. Se oli yllätys, koska istuin sentään rivillä 10, enkä sen kauempana. Onneksi myöhemmässä vaiheessa heidänkin äänensä pääsivät kuuluviin, tosin volyymiero oli aika selvä Greenlaw'n voitoksi ja Tepposen tappioksi.

Kullervossa hienoa ovat myös sanat. Ihan erilaista kuunnella kappaletta, jossa lauletaan suomea, kuin jotain italiaa, josta en ole jaksanut vaivautua sanoja kääntämään. Eikä sekään riitä, että näkee käännöksen, jos ei kuitenkaan tiedä niiden yksittäisten sanojen merkitystä. Paitsi eihän tuosta Kullervostakaan tietty kaikkia sanoja ymmärrä. Tänä vuonna ehdin jo miettiä Kalevalan päivän aikoihin, että onhan se suuri synti, etten ole koskaan lukenut Kalevalaa. Osan kyllä, mutta koulussa ei ollut pakko enempää lukea, eikä ole tullut luettua. Konsertissa luin Kullervon sanoja käsiohjelmasta ja mietin, että on se kiehtovaa tekstiä. Pitäisiköhän tarttua siihen Kalevalaan ja perehtyä hieman niihin omituisiin sanoihinkin?

Olin kyllä katsonut useaan kertaan esiintyjälistaa, mutta jotenkin vasta konserttipäivän aamuna sitten hoksasin, että tosiaan, Kullervonahan laulaa Kevin Greenlaw, yhdysvaltalainen baritoni. Aloin miettiä, että minkähänlaista lausumista mahdetaan kuulla? Eipä juurikaan laulusta pystynyt sanomaan, että laulamassa ei ollut suomalainen. Aivan pieniä häivähdyksiä, muttei mitään räikeää. Sitä paitsi laulettu kieli on niin erilaista, että voihan sitä laulaa khuule vaikka miten vaikka suomalainen olisikin. Osoittaa laulajalta ammattitaitoa omaksua kielen kuin kielen ääntämys noin hyvin. Ehdin hieman harmitella sitä, että kuinka en hoksannut tätä aiemmin, jotta olisin voinut haastatella häntä aiheesta. Mutta joskus sattuu hauskasti: Olimme sopineet Marjukka Tepposen kanssa haastattelusta perjantaille ja pariskunta saapuikin toimitukseen yhdessä. Kun toinen Kullervo oli vielä tuloillaan, niin teinpä sitten ex tempore haastattelun Greenlaw'nkin kanssa. (Ihan vaan sivuhuomautuksena: Mielenkiintoinen juttu siitä tulikin, mutta voin sanoa, ettei ollut meikäläiselle ihan helppo homma tehdä haastattelua englanniksi ilman paperia. Vakiolauseeni näissä sössötyksissä on, että minun kysymyksiäni tärkeämpää on se, mitä haastateltava vastaa. Silti, kyllä minä kadehdin niitä, jotka puhuvat vieraita kieliä kuin vettä vaan.)

Takaisin konserttiin... Neljännessä osassa ajattelin hetken, että olen jo tottunut tähän versioon ja sen kulmikkaaseen, irtonaiseen ilmaisutapaan. Mieleeni tuli kepeä kansanmusiikki ja kuinka Kullervo tanssahtelee kiveltä toiselle trallalaa … mennessään sotimaan? No sanotaanhan siellä Kalevalassa, että läksi soitellen sotahan, mutta jotenkin olen aina ajatellut tuonkin osan melkoisen synkeänä ja tekstinkin surullisena. Mun mielestäni Kullervo on uhmakas ja niskojaan nakkeleva sotaretkeilijä, ei mikään hilpeä veikko. Tässä kohti mietin, että koska kyseessä on teos, jossa musiikki kertoo niin puhtaasti tarinaa, noin suuret muutokset vaikuttavat väistämättä siihen, miten tarinaa pitäisi lukea. Minä en ymmärtänyt, mitä näillä ilmaisullisilla ratkaisuilla haluttiin sanoa. Mutta eipä minulla ole tässä varaa sanoa paljon Kalevalan tulkinnoista, joten voihan olla, että oma käsitykseni Kullervon sotaanlähdöstä on jokseenkin väärä. Tokihan kävin sen kohdan juuri lukemassa.

Tavallaan ihan hieno juttu, ettei kapellimestari lähde automaattisesti toistamaan niitä samoja valintoja, jotka on tehty aina. Ehkä tämä on juuri niitä kappaleita, joita on tullut kuultua aika paljon ja hyvin yhtenäisnä tulkintoina. Vaikka olen kuullut viime aikoinakin hyvin erilaisia levytyksiä, en ole kiinnittänyt juurikaan huomiota muihin erovavaisuuksiin kuin laulajien ääniin, mikä on aika selkeä juttu. Ainahan jotain pientä eroa löytyy, mutta ei näin selkeitä eroja ole tullut vastaan kuin tässä konsertissa. Ei se erilaisuus välttämättä ole huono asia, mutta se tekee kuuntelukokemuksesta hieman vaativamman verrattuna aivan tutun jutun kuuntelemiseen. Ehkä minun asenteeni oli konserttiin tullessa liian vahvasti se, että muka tiedän, mitä tulen saamaan.

Joiltakin osin esitys jäi vaisuksi ja keskityin kummastelemaan erikoista tulkintaa. Orkesterin soitosta pääosin tykkäsin, mutta ihan kaikki ei vakuuttanut, sen enempää yksityiskohtiin menemättä. Minä kun aina kiinnitän huomioita näihin meluasioihin, niin mainittakoon vielä sekin, että oli kyllä flunssapotilaita  yleisössä paljon. Kauhea köhinä etenkin osien välillä, mutta toisinaan myös musiikin aikana. Vieruskaveri tuhisi, jonkun sylissä olevassa käsilaukussa heiluva avaimenperä kilisi ja oman tytön puinen istuinkoroke natisi ärsyttävästi penkin käsinojaa vasten. Vaikka meteliä tuntui olevan melko paljonkin, en jotenkin antanut sen häiritä niin paljon kuin ehkä yleensä.

Kaikesta huolimatta sanoisin, että konsertti oli kuulemisen arvoinen. Omat tunnelmani konsertin jälkeen olivat kyllä ristiriitaiset, kylmiä väreitä ja valjuutta samassa paketissa, lisänä tietenkin tämä erikoinen tulkinta, josta en tiedä mitä mieltä pitäisi olla. Tosin pitkästä aikaa konsertissa mukana ollut 9-vuotias oli sitä mieltä, että surkein konsertti ikinä, mutten kyllä saanut mitään kovin uskottavia perusteluja tälle väitteelle. Sitä paitsi edellisestä konsertista on hänellä kuukausia aikaa. Saipahan lapsi vähän yleissivistystä. Onhan Kullervo nyt sellainen kappale, joka suomalaisen pitää tietää.

Kappaleen viimeisen sävelen jälkeen Rouvali näytti kaikkensa antaneelta. Niin voipuneena en ole häntä konsertin päättyessä ennen nähnyt. Yleisö nousi seisomaan ja taputuksia riitti pitkään, ihan syystäkin.