Musiikkia liikunnalla, liikuntaa musiikilla

Cafe Barock
Bachia Pyynikin uimahallissa 18.5.2015
Markus Hohti, sello

Hauska ajatus! Musiikkia Bachin soolosellosarjoista uimahallissa! Olin utelias, joten kirjastin tämän ihan kalenteriin. 9-vuotiaanikin sanoi heti tästä kuultuaan, että mennäänhän me paikalle. Toki mentiin.

Minulla oli aluksi vaikeuksia asemoida itseni tilanteeseen. Sellon ääni tuntui peittyvän veden loiskeen alle. Päätä meinasi alkaa särkeä, kun piti pinnistellä unohtaakseen taustamelun ja kuullakseen musiikin. Eritysen tutuissa melodioissa tietenkin aivot osasivat täyttää kuulumatta jääneet sävelet. Tätä blogia aiemmin lukeneet tietävät, että olen kova häiriintymään äänistä. Ehkä vähän yliherkkä, kuulemma kuulokin on keskimääräistä tarkempi. Tänään uimahallissa sain itseni kiinni toivomasta, että kovaääninen pikkupoika menisi vähän kauemmaksi polskimaan. Niin, poika siis polski ja leikki, uimahallissa. Ajatella! Sitten aloin pohtia koko tapahtuman ideaa. Mikäli tarkoitus olisi hiljentyä Bachin äärelle, esitys ei tapahtuisi uimahallissa vaan tilassa, jossa voisi yleisö asiaankuuluvan sievästi istua ja nieleskellä yskäänsä. Tässä tilaisuudessa idea oli siinä, että ihmiset uivat ja sellisti tulee paikalle vähän tilanteeseen normaalisti kuulumattomana elementtinä. Vaikka kuinka olin kyllä mielestäni tietoinen tilanteen luonteesta, niin aivot eivät silti omaksuneet sitä.

Jätin uimalasit kotiin, koska ajattelin, etten kuitenkaan mahdu radalle enkä kuule musiikkia, jos pää jojottaa veden alla. (Tosin pakkohan sitä oli kuunnella, miltä musiikki kuulostaa korvat veden alla. Aika hauskalta!) Olin siis ajatellut kuunnella musiikkia ja suorittaa samalla vesijumpparutiinini, ettei nyt ihan alkaisi paleltaa. Tämä ajatus ei ihan toiminut. Olisin halunnut vääntää selloa kovemmalle ja taustamölyä pienemmälle. Jälkeenpäin kuulin, että uimahallin perus taustamelun voimakkuus on 90 desibeliä. Aika paljon! Ehkä sitä normaalisti uimahallissa ollessaan turruttaa korvansa. Nyt, kun halusi herkistää korvat kuulemaan, uimahallin normaali äänimaisemakin tuli selvemmin esiin. Minä olin tullut paikalle ennen kaikkea musiikin takia. En olisi tullut vesijumppailemaan juuri tuona hetkenä, ellen olisi tiennyt erikoislaatuisen musiikkiesityksen olevan tulossa. Varmasti lievä ahdistukseni tilanteessa olisi ollut sitäkin lievempi, jos olisin tullut paikalle uimisen takia, ja musiikki olisi tullut yllätyksenä.

Homma alkoi toimia, kun käänsin ajatuksen toisin päin. Ajattelin siis, että olen täällä uimahallissa tekemässä vesijumppaa ja nautiskelen samalla musiikista. Ei ahdistanut enää sen jälkeen muu kuin se, että alkoi jo lihaksissa hapottaa, muttei oikein voinut keskenkään jättää. Aloittelin jumppailua hyvän aikaa ennen soiton alkua. Menin vähän laskuissa sekaisin, mutta noin tunnissa ehdin pyörittää jalalla pitkälle toista tuhatta ympyrää ja tehdä toista sataa dippiä ja punnerusta laitaa vasten. Voin sanoa, että normaalisti en tee niin paljon. Musiikki siis selvästi edisti tässä liikuntasuoritusta.

Lähdin hieman kesken pois. Tai kesken ja kesken. Lähdin pois, ennen kuin musiikki loppui. Olisin halunnut olla vielä, mutta väsy alkoi painaa lihaksissa ja arvelin kuntosalin ohjelmassa olevan kehonhuoltotunnin olevan tarpeen. Ilman sitä en varmaan pääsisi aamulla sängystä ylös.

Jo altaassa ollessani pohdiskelin liikuntaa ja musiikkia. En ole sitä tyyppiä, joka kaipaisi juoksulenkille mitään biittiä korviin tai taustamusiikkia yleensä muihinkaan toimiin. Kuntosalillakin soi aina se sama hittilista, joka on niin lyhyt, että mietin vain, kuinka henkilökunta selviää järjissään päivät pitkät sitä kuunnellessaan. Ehkä joku osaa olla huomioimatta ne renkutukset, mutta minä en. Altaassa ajattelin, että onpas tämä Bach mukavaa treenausmusiikkia. Mikäs siinä jalkoja heilutellessa. Ihan tuli elegantti fiilis ja nilkkoihin luonteva ojennus, ihan kun olisi jotain hienoakin ollut tekemässä. Mutta yhtä kaikki, siinä hetkessä musiikin tehtävänä oli olla läsnä muun toiminnan ja touhun ohessa. Ja se oli hyvä. Vaikka yleensä haluan kuunnella musiikin siihen keskittyen, enkä minään taustana.

Kehonhuoltotunnilla ohjaaja laittoi ämyrit päälle ja sieltä alkoi taas biisikimara alkaen Hallelujasta, siitä maailman kulutetuimmasta biisistä. On muuten tainnut koko kevään olla sama soittolista tällä tunnilla. Tuli mieleen, että olisi saanut Markus Hohti tulla sinne kehonhuoltotunnille Bachia soittamaan. Siinä kun pari minuuttia kärvistelee tuskaisassa venytyksessä, niin Bach sopisi hyvin kuvioon. Enkä nyt viittaa siihen juttuun, että olen ennen barokillista valaistumistani varhaisnuoruudessa käyttänyt Bachin nimeä kirosanana. Tässä tilanteessa musiikki varmaan helpottaisi sitä pitkäpiinaista samassa asennossa jököttämistä. Yleensä konsertin jälkeen en halua kuunnella mitään musiikkia, koska haluan päässäni vielä nautiskella jälkisoinneista ja makustella kuulemaani. Yritin venytellessäni päästä takaisin Bachin rauhoittavaan tunnelmaan, mutta mahdotontahan se oli, kun hitaat pophitit tulvivat korviin.

Kuntosalin kehonhuoltotunti päättyy aina kymmenminuuttiseen rentoutukseen. Tästä osiosta en ole koskaan oikein nautiskellut. Mankasta soi meditatiivinen lilluttelumusa, ja ohjaaja kertoo rentoutustarinaa. Siinä lattialla maatessani taas ajattelin, että saadapa kuunnella tässä sitä Bachia sellolla. Voisi päästä aika sfääreihin. Sen sijaan yritin olla paikallani nauramatta, kun päivällä erehdyksessä nautittu kahvi piti sykkeen korkealla ja rentoutustarinaakin oli vähän vaikea ottaa vakavasti. "Katsot, kuinka vesikasvit heiluvat hypnoottisesti." Joopa joo. Ehkä jollekin toimii, mutta itselleni nämä mielikuvamatkat eivät luonnistu. Tuossakin tarinassa sanottiin, että nyt laskeudut kymmenen askelta portaita, ja minähän olin kipittänyt ne jo alas, kun ohjaaja sanoi, että nyt otat ensimmäisen askeleen ja sitten toisen. Tässä tarinassa ei sentään menty liukuportaita, kuten kerran. Minä ihmettelin, että no jo on rentouttavaa ajatella itsensä johonkin koliseviin ja kitiseviin liukuportaisiin. Mutta sen jälkeen sanottiin, että nämä liukuportaat ovatkin aivan erityiset, koska niistä ei pääse ääntäkään. Mun mieleni ei selvästi kykene odottamaan ohjaajan kuvausta tilanteesta, kun ensi sanoista jo luon mielikuvan. Ne liukuportaat kolisivat. Mutta mikäli kehonhuollon päätteeksi saisin maata selälläni lattialla silmät kiinni vaikka sitä Bachia kuunnellen, kymmenen minuuttia venähtäisi varmasti vähän pidemmäksikin rentoutustuokioksi.

Tästä hieman sivujuonteena tuli mieleeni alkuvuodesta lukemani uutinen mindfulness-oopperasta. Nauroin räkäisesti koko ajatukselle. Ettäkö oikein on sävelletty sellainen monituntinen teos, jossa vähän meditoidaan ja lillutaan jossain sfääreissä. Ainakin vähän pitää olla hurahtanut, että tuollaisesta innostuu. Mutta toisaalta, varmaan minä jotain samaa haen sillä ajatuksella, että makoilisin mielelläni lattialla mitään tekemättä ja kuuntelisin musiikkia. Lattialla makoileminen on oikein mukavaa. Joskus vuosia sitten kokeilin Feldenkraisia, jossa maataan lattialla ja ihan hitaasti liikutellaan jäseniä, pyrkimyksenä päästä eroon urautuneista liikeradoista. Silloin ymmärsin lattialla makoilun ihanuuden. Pitäisi varmaan kokeilla joku päivä ihan kotonakin, että heittäisi pitkäkseen olkkarin matolle ja kuuntelisi vaikka sitä Bachia. Jotenkin olen nyt jumittanut tähän Bachiin. Ehkä ne soolosellosarjat etenkin sopivat mun mieleni rauhoittamiseen.

Kuten minulla tapana on, utelen aina lapseltani kommentteja kaikesta koetusta. Tästä ei paljon ollut sanottavaa, koska tyttö keskittyi polskimaan kavereiden kanssa. Oli välillä huomannut musiikin, välillä unohtanut koko homman. No niinhän sen piti mennäkin, että uiminen oli pääosassa. Ehkä olisin jopa vähän huolissani, jos hän olisi seisonut paikallaan kuuntelemassa. Minähän en suinkaan yrittänyt mitään sellaista. Koko ajan ne jalat vedessä pyörivät.

Mielenkiintoinen kokemus kaiken kaikkiaan. Ei tietenkään konserttielämyksenä kummoinen, mutta paljon ajatuksia heräsi musiikista ja sen laidoilta. Eihän tällaista pitäisi mihinkään konserttitilanteeseen verratakaan. Erittäin tervetullut poikkeus tavanomaiseen niin vesijumppailun kuin musiikin kuuntelemisenkin näkökulmasta. Vaikka minulla itselläni selvästi on asian kanssa opeteltavaa, tykkään ajatuksesta, että musiikki soi muuallakin kuin konserteissa ja konserttisaleissa.