6000 päätöstä – taiteilijan itseironista elämää

6000 päätöstä – taiteilijan elämää

Kantaesitys 31.3.2016
TTT-klubi

Lavalla Niina Alitalo, Liisa Hytti, Anna-Maija Ihander, Noora Koski, Kia Laitakari, Jasper Leppänen, Julius Martikainen, Kaisla Ollila, Katriina Rajaniemi, Teemu Sytelä, Inna Tähkänen, Osku Ärilä, Tuomas Mattila sekä bändissä Annika Granlund ja Dora Lucas

Käsikirjoitus ja ohjaus Jemina Sillanpää
Koreografia Mariikka Kakko ja työryhmä
Lavastus ja puvustus Katri Innanmaa
Musiikin ohjaus Hanna Hurskainen, Kalle Elkomaa

TTT:n sivuilla oleva kuvaus ei kertonut minulle paljon siitä, mitä olen menossa katsomaan. Tiesin, että kyseessä on TTT:n ja Tamkin yhteistuotanto ja lavalla teatterimusiikin opiskelijoita. Luvattiin "lämminhenkistä ja tragikoomista" musiikkiteatteriesitystä. Tähän mennessä ihan selkeää.

Tämä sivulla oleva sitaatti esityksen tekstistä kuitenkin hämmensi:

"Olen työtön, mutta onneton. Olen nainen, jolla ei ole kantapäitä. Siellä missä muilla on kantapäät minulla ammottavat suuret aukot. Aukoista voi kurkistaa sisälleni onttoon ruumiiseeni, ja sanoa kukkuu. Syystuulessa kuulostan valtavalta urkupilliltä, joka tuulen kosketuksesta värähtelee."

Mitä ihmettä olen menossa katsomaan? Onko tämä nyt sitä lämminhenkistä jotain vai sittenkin epämääräistä konseptuaalista elämäntuskaesitelmää? Ennen muuta lukemani teksti pisti miettimään, että onko tämä sellainen esitys, mihin 10-vuotiaan kanssa voisi mennä. Eihän sen ikäinen saa tuollaisesta tekstistä mitään irti. Halusin kuitenkin ottaa hänet mukaan, joten varmistelin esityksen sopivuutta etukäteen. Viime vuonna teatteripohdinnoissani teemana tuntui olevan ymmärtäminen. Pohdin niin lastenesitykseen kuin omaakin katsomistani ajatellen, kuinka paljon esityksessä on tarpeen ymmärtää ja haittaako se ylipäätään, jos ei ymmärrä. Lopputulos pohdinnoilleni oli se, että katsomisen tarkoitus ei ole ymmärtää kaikkea, ei lasten eikä aikuisten esityksissä. Eli tännekin esitykseen voidaan mennä, kun ei ainakaan mitään lapsille haitallista ole luvassa.

10-vuotias tuntuu olevan monesti teatterissa väliinputoaja. Lastenesitykset eivät enää kiinnosta, ja monet nuorten esitykset on suunnattu yläasteikäisille. Ehkä kuuluu tuohon ikään muutenkin, että samaan aikaan on iso ja vähän pieni. Kysyin joskus TTT:n lipputoimistossa, että minkä ikäisille ns. aikuisten esitykset yleensä sopivat. Ennen ensi-iltaahan ei nettisivuilla ole vielä ikärajamainintaa. Yleisohjeena sanottiin, että 12-vuotias voi yleensä perusohjelmistoa katsoa, poikkeuksia tietenkin on.

Tyttärelle oli selvästi kiva juttu, että pääsi katsomaan jotain ei-lastenjuttua. Paikka myös tuntui kiehtovan: Onko tää joku k-18-paikka? TTT-klubi näyttää juuri siltä baaritiskeineen. Ohjelmistosta riippuu, kuinka nuoria sisään pääsee. Komediaesitysten ohella TTT-klubilla on tarjolla mm. stand-upia ja musiikkiakin. Paikka on mukavan rento komediallisten esitysten seuraamiseen. On kiva istua pöydän ääressä ja siemailla juomaa. Mekin suuntasimme baaritiskille ja kysyimme limua, mutta baarimestari totesi, että eiköhän pistetä nyt jotain erityisempää. Oikein kivat alkoholittomat drinkit saatiinkin!

Alokohiliton kippis asetti kivan tunnelman esityksen katsomiselle.

Nettisivuilla ollut sitaatti kuultiin ihan esityksen alkupuolella. Kohtaus oli satiiria hieman ylitaiteellisesta teatterista. Viime aikoina on tullut katsottua Kummelia, minkä vuoksi odotinkin vain, että kemiläinen teatteriohjaaja Martti Hakonen tulee paikalle ja huudetaan "paha kurki". 

10-vuotiaskin ymmärsi, että tässä esityksessä ei ole yhtenäistä juonta, vaan se koostuu enemmän tai vähemmän toisiinsa liittymättömistä kohtauksista. Esityksen jälkeen kysyin lapselta, mikä niitä kohtauksia sitten yhdisti? Työ, näyttelijän työ. Jes! Vaikka selvästi monet jutut ja vitsit menivät tytöltä ohi, kun välillä kuului kuiskaus "Ai mitä hauskaa tossa oli?", hän ymmärsi sittenkin aika paljon. Ainakin riittävästi ymmärtääkseen esityksen teeman ja pystyäkseen sanomaan, että hauskaa oli.

Esityksen teema, esiintyvän taiteilijan työ, oli selvästi lähellä tekijöitä itseään. Hehän ovat juuri kouluttautumassa alalle, jossa työtilaisuuksista kilpaillaan tiukasti ja suurista roolien sijaan saattaa päätyä laulamaan tunnareita radiomainoksiin. (Pakko mainita, että Roope Lipasti kirjoitti hiljattain Kotivinkin kolumnissaan loistavasti siitä, miten outoja työtehtäviä kirjailijakin voi saada: ne eivät välttämättä ole sitä, mistä uran alussa haaveili, mutta vaikkapa pyyntö kirjoittaa elämänviisauksia postikortteihin saattaa osoittautua ihan mielenkiintoiseksi. Ja siitä saa rahaa.)

Taiteilijan työ on sekalaista silppua, eikä seuraavasta keikasta ole tietoa. Vaikka teema oli tekijöiden näköinen, esitys ei ollut mielestäni liian sisäänpäin lämpiävä. Osa esityksen hauskuudesta tuli juuri siitä mahtavasta itseironiasta esiintyjiä itseään ja koko heidän alaansa kohtaan. Itsepä ovat tilkkutäkkiuransa valinneet. Samalla kun yleisössä istuessa ihailee monien esiintyjien monitaituruutta, joutuu toteamaan, että sitähän se juuri on, että esiintyjän kannattaa osata laulaa, näytellä ja soittaa trumpettia oudoissa asennoissa, jotta esiintyvänä taiteilijana itsensä voi elättää. Tragikoomista.

Itse en ole esiintyvä taiteilija (tai virallisesti olen kyllä muusikko, mutten yllä sen nimityksen tasolle), mutta lähipiirissäni niitä on paljonkin. Tai onhan toimittajan ammattikin jossain määrin luova ja ainakin kilpailtu ala, joten samastuin moneen juttuun ehkä senkin vuoksi. Varmasti parhaimmat naurut esityksestä saakin juuri itsekin luovalla alalla työskentelevä, mutta hassulla tavalla näyttelijän työn monista kivikoista pystyi näkemään yhtäläisyyksiä työelämään yleensäkin.

Minuun kolahti myös kohtaus, jossa käsiteltiin "itsesensuuria lahjakkuuden läsnäollessa" eli sitä, kuinka jonkun toisen lahjakkuus ja valovoimaisuus saattaa aiheuttaa sen, ettei itse kehtaa tuoda omaa taitoaan ja luovuuttaan esiin. Niin varmasti on käynyt monelle. Ei viitsi laulaa, kun joku toinen on parempi. Öhöm. Muistan yläasteella miettineeni, että mitä järkeä minun on soittaa pianoa keskinkertaisesti, kun tuossa vieressä toiset soittelee paljon paremmin ja vaikeampia kappaleita. Nyt jälkiviisaana voin todeta, että olin keskinkertainen tai ei, tulin verranneeksi itseäni nykyisiin ammattipianisteihin. Kuinkahan paljon vertailua mahtaa ihan ammattilaisten kesken olla? Tai vertailemmehamme me jatkuvasti itseämme muihin, luovissa asioissa ja muutenkin. Luovilla aloilla se vertailu on vaan niin framilla. Muusikoita laitetaan jonkun mielipiteen mukaan paremmuusjärjestyksiin koesoitoissa, näyttelijöitä koe-esiintymisissä. Paras palkitaan työllä, ja joku jää aina ilman, vaikka olisi tosi hyvä ja lahjakas. Raadollista kilpailuttaa itsensä kerta toisensa jälkeen.

Esityksestä huomasi, että se oli työryhmän yhteistyö. Osa kappaleista oli käsikirjoittaja-ohjaaja Jemina Sillanpään tai esiintyjien säveltämiä. Kohtauksia oli kirjoitettu myös tiettyjä esiintyjiä ajatellen. Lisäksi esityksessä kuultiin. mm. Emma Salokosken Liian auki ja Sano se sekä Tommy Lindgrenin ymmärtääkseni tätä esitystä varten tekemä kappale 6000 päätöstä. Vaikka kappaleet olivat usean ihmisen käsialaa, musiikillisesti esitys oli mielestäni kivan muttei liian yhtenäinen.

Kuva: TTT.

Olen nähnyt sen verran paljon ammattiopiskelijoiden produktioita, etten enää hairahdu epäilemään esityksen tasoa vaan sen vuoksi, etteivät esiintyjät ole vielä virallisesti ammattilaisia. Tästäkin esiintyjäporukasta olen osan nähnyt ja kuullut lavalla ennenkin, ja sen perusteella osasin odottaa kelpo esitystä. Olen yleensä marmattanut kaikissa musikaaleissa sun muissa siitä, että vaikka olisi isossa produktiossa paljon ammattilaisia lavalla ja kaikki laulavat tavallaan ihan hyvin, yleensä laulajien erilaiset laulutyylit sabotoivat koko homman ja sitä on sietämätöntä kuunnella. Mielelläni nautinkin teatterin ja musiikin erikseen, koska harvoin se yhidstelmä on toiminut. Tästä esityksestä voin sanoa, että varmaan musiikillisen yhtenäisyyden ja lauluäänien yhteensopivuuden suhteen paras musiikkinäytelmä, mitä muistan nähneeni. Kivoja yksilöllisiä soundeja, mutta olipas ilo kuunnella hyvin yhteen soivia ääniä kivasti sovitettuina!

Oli selvästi havaittavissa, että tähän teatterimusiikin opiskelijaryhmään kuului todella monipuolisia ja lahjakkaita esiintyjiä. Yleisössä oli mukava istua, kun vain nautiskelin hyvästä musiikista, hauskoista jutuista ja joistakin vähän syvemmällekin kolahtaneista teemoista. Toki tässä esityksessä, niin kuin yleensä kaikissa, intensiteetti ja mielenkiinto aaltoili. Esitys oli kuin tilkkutäkki, joka oli koottuu erilaisista tunnelmista ja tyyleistä. Kiva ja eheä täkki siitä kuitenkin tuli.

Pidin myös siitä, kuinka hyvin teatteri voi toimia ilman, että asioita näytetään. Useassa kohtauksessa tapahtumia selostettiin ja kuvailtiin esiintyjien seisoessa paikallaan. Ei tarvitse näyttää, kun osataan kertoa niin hyvin, että katsoja näkee kaiken päässään. Hauskoja oivalluksia nähtiin myös siinä, miten jotkut asiat voi esittää.

Suosittelen lämpimästi tätä esitystä. Toivon myös rohkeita ja menestyksekkäitä urapolkuja kaikille lavalla nähdyille esiintyville taiteilijoille. On hienoa, että TTT tekee paljon yhteistyöprojekteja ammattiopiskelijoiden ja joskus nuorempienkin kanssa. Tämänkin esityksen olisi varmaan voinut toteuttaa jonain koulun omana projektina konsan salissa, mutta ei se vaan olisi toiminut yhtä hyvin. TTT-klubi on täydellinen paikka juuri tällaiselle esitykselle, ja varmasti yleisökin löytää tänne paremmin kuin oppilaitoksen saliin.

Jasper Leppäsen trumpettikikkailut naurattivat äitiä ja tytärtä.
Kuva: TTT.

Sen lisäksi, että itse pidin tästä esityksestä, illan kruunasi se, että näin omassa lapsessani innostuksen kipinän. Tämän kokemuksen myötä sanoisin, että tulen varmasti käymään 10-vuotiaani kanssa jatkossa rohkeammin myös ns. aikuisten esityksissä. Suosittelen sitä myös muille, jos tuntuu, ettei lapsi enää ole kiinnostunut lapsille suunnatusta teatterista. Kannattaa rohkeasti kysellä etukäteen, sopiiko joku tietty esitys tietyn ikäiselle. 

Oopperan kummitus viihdytti visuaalisuudellaan ja tylsistytti toistollaan

En yleisesti ottaen pidä musikaaleista. Näkemissäni esityksissä on ärsyttänyt ennen kaikkea esiintyjien monenkirjavat laulutyylit. Kokonaisuus kärsii, kun samalla lavalla pahimmillaan samaan aikaan joku laulaa klassiseen ja toinen kevyen musiikin tyyliin, joku vibratolla ja joku ilman. Kun musikaali toteutetaan Kansallisoopperassa, ajattelin etukäteen laulupuolen olevan viilattu paremmin kuin teatteriproduktioissa.

En minä olisi tätäkään musikaalia tullut katsomaan, ellei viime kesänä 10-vuotiaani olisi sitä toivonut. Olivat musiikkileirillä soittaneet orkesterissa musiikkia Oopperan kummituksesta, ja siksi lippuostoksille päädyttiin. Itseäni hirvittää ostella lippuja tapahtumiin puoli vuotta etukäteen. Mistäs sitä voi tietää, jos silloin onkin aivan hirveä viikko ja haluaisi mielummin nukkua kotona kuin reissata Helsinkiin musikaalia katsomaan? Normaalisti haluaisin päättää tällaisista menoissa maksimissaan pari päivää etukäteen. Mutta minkäs teet. Jos ei olisi silloin elokuussa lippuja ostanut, olisi jäänyt koko esitys näkemättä.

Mutta sen verran myöhään lippuja kuitenkin olimme hankkimassa, että kolmea vierekkäistä paikkaa ei ollut monessakaan näytöksessä enää jäljellä. (Pari päivää myöhemmin tietty tuli lisänäytökset myyntiin...) Saimme liput 3. parven 2. riviltä aika sivusta. Ei mitkään parhaat paikat, mutta kohtuulliset silti.

En tullut ottaneeksi käsiohjelmaa, jossa olisi lukenut juuri kyseisen esityksen miehitys. Piippuhyllyltä ei kovin hyvin nähnyt kasvojakaan.

Esitys oli kyllä viihdyttävä ja etenkin lavastus vaikuttava kaikessa synkkyydessään. Esityksenä alkuun mukavaa ajanvietettä. Aluksi tuntui jotenkin hassulta kuunnella tuollaista musiikkia kasarisyntikkasoundeineen Kansallisoopperassa, mutta nopeasti siihenkin tottui. Pääosin esiintyjät lauloivat ihan hyvin musikaalin tyyliin sopivasti. Ainoa, jonka laulu omiin korviini jotenkin tökki, oli itse Oopperan kummitus. En tunnistanut laulajaa (Olisiko ollut Ilkka Hämäläinen vuorossa, Ville Rusasen olisin luullakseni tunnistanut), mutta hänen äänensä tuntui kovin väkinäisen puserretulta. Mietin jopa, onko sinne joku hevimies otettu miehistöön ooppera-ammattilaisten rinnalle. Mutta näin ei siis ollut. Melkein nauratti kohta, jossa Christine laulaa kuinka Phantomin ääni on jotain ainutlaatuisen suloista ja mahtavaa. Joopa joo, en ihan voinut eläytyä tähän. Kysymysmerkiksi jäi, oliko tällainen riipivä tuskainen artikulaatio jotenkin tarkoituksenmukainen ilmentämään Phantomin suurta tuskaa.

Musiikki oli itselleni pettymys. En ole tätä musikaalia koskaan kuunnellut kokonaisuudessaan telkkarista tai levyltäkään. En ollut tajunnut, kuinka tylsää musikaali voi olla. Väliajalla olin kuullut ihan riittävästi. Klassisessa musiikissa on tapana usein esitellä teema, jota sitten kehitellään ja varioidaan pitkin teosta. Tässä ei paljon kehitelty. Loppua kohti tuntui jo aika puuduttavalta kuunnella ties kuinka monetta kertaa sitä samaa melodiaa samanlaisena, kuin pari tuntia oli jo kuultu. Ehkä on sanottava, että Oopperan kummitus, it's not you, it's me. Musikaalit eivät vain ole minua varten.

10-vuotiaan kommentit: "Esitys oli tosi hyvä. Tarinassa pysyi hyvin mukana. Haluaisin nähdä tämä uudestaan! Mitä muuta mielenkiintoista täällä oopperalla voi katsoa?" Lisäksi hän pohti kovasti sitä, oliko Phantomilla oikeutus tappaa ihmisiä, kun häntä kohtaan oli oltu niin epäreiluja koko hänen elämänsä. Olin kovin iloinen siitä, että esitys herätti tällaisia pohdintoja.

Väliajalla tytöllä oli nälkä tai "nälkä", ja ostimme 8 euron kalamousseleivoksen. Ne lapselle sopivammalta kuulostaneet vaihtoehdot olivat loppuneet siinä vaiheessa, kun oli meidän vuoromme. Ei ollut mousseleivos yhtään mieleinen, mutta pakotin syömään siitä puolet, ettei ihan menisi haaskuuseen. Mietin vaan, että olisiko paikallaan olla tuollaisessa paljon lapsia ja nuoria paikalle houkuttelevassa esityksessä menussa jotain vähän vähemmän fiiniä? Tai olisiko luvallista kaivaa käsilaukusta banaani esiin? Tai sitten lapsella ei oikeasti ollut edes nälkä, olihan juuri käyty syömässä oopperalle tullessa, kunhan halusi jotain. (No ehkä silloin olisi suosinut jotain makeaa...)

Tytön kommenteista voimme päätellä, että reissumme oli onnistunut ja hän, jonka vuoksi reissuun ylipäätään lähdettiin, oli oikein tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi väliaikaeväisiin.

Papparaisen uni on överi, mutta niin pitääkin

Tampereen työväen teatteri
Eino Salmelaisen näyttämö
23.1.2016

Dostojevski: Papparaisen uni

Ohjaus Sirkku Peltola
Rooleissa Tuire Salonius, Esko Roine, Maija Koivisto, Tuukka Huttunen, Jaana Pesonen, Eeva-Riitta Salo, Mika Honkanen, Jyrki Mänttäri, Miia Selin, Jaana Oravisto, Juha-Matti Koskela
Lavastuksen suunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Matti Seppänen
Valosuunnittelu TJ Mäkinen
Video- ja äänisuunnittelu Kyösti Kallio



Tampereen työväen teatterin Papparaisen uni kertoo vanhuudenhöperöstä ruhtinaasta (Esko Roine), joka yrittää meikein ja peruukein huijata itseään ja muita siitä, että on yhä kuin nuorena. Muut ympärillä ovat leikissä mukana, eivät ruhtinaan parasta ajatellekseen, vaan omien kierojen suunnitelmiensa vuoksi. Oman tyttären naittaminen rikkaalle ruhtinaalle, joka toivottavasti kupsahtaa pian, kuulostaa monenkin mielestä houkuttelevalta ajatukselta. Eniten tätä suunnitelmaa hieroo Maria Alesandrova (Tuire Salenius), jonka tytärelle Zinalle (Maija Koivisto) olisi ottajana myös hömelö ja myöskin Marian huijattavissa oleva Pavel (Tuukka Huttunen). Sirkku Peltola on ohjannut näytelmän Fjodor Dostojevskin romaanista Vanhan ruhtinaan rakkaus.

Ruhtinas (Esko Roine) on omasta mielestään
eämänsä kunnossa. Kuva: TTT/Kari Sunnari.

Mistäköhän johtuu, että niin usein komediaksikin mainostetut esitykset saavat minut ajattelemaan syvällisiä ja synkeitäkin ajatuksia? Papparaisen unen alkupuolella minua ei naurattanut. Ajattelin, että tämähän on tragediaa, korkeintaan tragikomediaa.

Ei ole montaa viikkoa siitä, kun mietin, että voi kun itse saisi elää vanhaksi asti pää terveenä ja kupsahtaa sitten saappaat jalassa, viimeiseen asti mieli kirkkaana ja kroppa toimintakunnossa. Valitettavasti kaikki eivät ole niin onnekkaita. Vaikka en ole ihan kovin läheltä joutunut tällaista vanhuutta seuraamaan, minulle on tullut selväksi, että "vanhuudenhöperyys" ja pahimmillaan muistisairaus ovat vaikea asia niin ihmiselle itselleen kuin hänen läheisilleenkin. Minua ei naurata muistisairaan sähläykset, vaikka tokihan ne koomisilta monesti kuulostavatkin. Alkupuolella näytelmää en päässyt irti tästä ajatuksesta. Mietin vain niitä tilanteita, joista olen tosielämässä kuullut. Näytelmän papparainen, Esko Roineen esittämä ruhtinas oli säälittävä hahmo, jonka höperyydestä kaikki muut yrittävät hyötyä. Keisari ilman vaatteita, jolle kukaan ei halua paljastaa totuutta. Säälittävän ruhtinaasta tekee se, että hän yrittämällä yrittää peitellä vanhuuden raihnaisuuttaan ja iän mukanaan tuomia väistämättömiä muutoksia. Hän kuvittelee, että kukaan ei huomaa tukan olevan peruukki. Hän laittaa meikkiä naamaan, eikä peiliinkään katsomalla ymmärrä, että maalasi itsensä pelleksi. Toisella tavalla säälittävän hänestä tekee se, että hän on kykenemätön näkemään todellista tilaansa ja muut yrittävät hyötyä sitä.

Raihnainen ja rikas ruhtinas (Esko Roine) olisi Maria Aleksandrovnan (Tuire Salenius)
mielestä oiva puoliso tyttärelleen Zinalle (Maija Koivisto). Kuva: TTT/Kari Sunnari.

Esityksen alkupuolella olin siis vakavalla mielellä. Vitsit tuntuivat typeriltä, enkä muista niistä enää ainuttakaan. Monet näytelmän henkilöhahmoista olivat niin karkeita karikatyyreja, että pisti aluksi pahasti silmiin ja korviin. Pakkasessa hytisevä mies sätkyttelee niin kovasti, että näyttää enemmän epileptikolta kuin palelevalta. Aina jonkun uuden karikatyyrin lavalle astuessa mietin hetken, että onpas ärsyttävän överi puhetyyli tai elehdintä, mutta totuin nopeasti. Lopulta karikatyyrit, vitsikkäät sutjautukset ja papparaisen säälittävyys sulautuivat päässäni sen verran, että pystyin keskittymään tarinaan. Väliajalla olin kuitenkin pienessä hämmennyksen tilassa. Mietin muun muassa sitä, että minusta taitaa tuntua vähän syylliseltä nauraa höperön papparaisen sekoiluille. Miltähän tuntuisi, jos oma vanhempi tai isovanhempi olisi sellaisessa jamassa? Nauraisinko silloin aivan todella makeasti vai en ollenkaan? Ehkä tällä hetkellä tämä aihe ei ole minulle riittävän lähellä eikä toisaalta riittävän kaukanakaan, että tietäisin kuinka suhtautua. Silti sen verran olen aihetta joutunut pohtimaan, että se yllättäen valtasi mieleni teatterissa. Ei se ole toisaalta paha juttu ollenkaan. Yleensä teatteri, kirjat, musiikki, taidenäyttelyt ja muut vastaavat ovat niin kiehtovaa ja koukuttavaa ajanvietettä juuri siksi, ettei niitä koskaan voi kokea ilman, että ne jotenkin koskettaisivat omaa itseä. Sekin on mielestäni kutkuttavaa, ettei esimerkiksi teatteriesityksen ohjaajalla lopulta ole kamalasti valtaa siihen, mitä yksittäisen katsojan mielessä esityksen aikana liikkuu, vaikka johonkin päin yrittäisikin ohjata. Jokaisen katsojan kokemus on uniikki.

Väliajan jälkeen ajatukseni eivät enää harhailleet. Seurasin mielenkiinnolla sitä, kuinka Maria Aleksandrovna ja muutkin naiset yrittävät ruhtinasta vedättää. Synkistä ajatuksistani huolimatta pidin näytelmästä alusta alkaen, ja karikatyyrimäisyydestään huolimatta nimenomaan näyttelijäsuoritusten vuoksi. Hahmot olivat samaan aikaan övereitä ja kovin aitoja. Överiyteen totuttuani se alkoi tuntua henkilöhahmojen todelliselta piirteeltä, ei lainkaan esimerkiksi ylinäyttelyltä. Roolisuorituksista ei löydy pahaa sanottavaa. Tuire Salenius oli luonteva Maria Aleksandrovna Moskaleva, nainen, joka ei kaihda vääntää läheisiäänkään juuri siihen vinkkeliin, mistä ovat hänelle eniten eduksi. Veemäinen ämmä, suoraan sanottuna. Kuten mainittua ruhtinas, papparainen, oli samaan aikaan sääliä, surkua ja huvittuneisuutta herättävä hölmö. Jaana Pesosen näyttelemä palvelijatar tuntui aluksi aivan äärimmäisen ylivedetyltä puhetyylinsä, eleidensä ja naurunsa vuoksi. Eihän kukaan tuollainen hössö ole? Lopulta hyväksyin hänetkin sellaisena hahmona kuin hän oli. Tässä näytelmässä palvelijatar oli luonteeltaan ylitsevuotavan pulppuava, eikä hän muutenkaan suostunut pysymään sellaisessa näkymättömässä roolissa, johon palvelijattaret varmasti usein on asetettu. Eikä sille mahda mitään, että överit naishahmot naurattavat, erityisesti silloin, jos niitä näyttelee mies. Juoruilevina seurapiirileideinä nähtiin Juha-Matti Koskela ja Jyrki Mänttäri. Mihinköhän se perustuu, että mies naisten vaatteissa naurattaa? Ei siihen riitä pelkkä mekko, peruukki ja meikkiä naamassa. Kaipa miesten tekemänä ne överit naiselliset eleet korostuvat paljon enemmän kuin naisnäyttelijän tekeminä. Esityksen lopussa hahmojen karikatyyrimäisyys ei häirinnyt yhtään. Päinvastoin tuli sellainen olo, että tässä komediassa oli tarpeen tehdä isosti, oikein korostaa sitä ruhtinaan harhaista kuvaa itsestään ja muiden itsekeskeisyyttä. Vähiten överi ja samalla eniten järjen ääntä edustanut hahmo oli Maria Aleksandrovnan tytär Zina (Maija Koivisto). Hänen hahmonsa toi esitykseen hyvää tasapainoa. Joku edes siinä hullunmyllyssä miettii, mikä olisi oikein. Silti Zinakin päätyy toimimaan välillä oman moraalinsa vastaisesti. Inhimillinen hahmo.

Siitä on joitakin kuukausia aikaa, kun kävin katsomassa TTT:n musikaalin Desiréen, mutta jotenkin sekä Tuire Saleniuksen että Tuukka Huttusen roolihahmot Papparaisen unessa toivat mieleeni heidän roolinsa musikaalissa. Jotain samankaltaisuutta oli, ehkä sekä ulkonäössä vaatetuksineen ja kenties luonteissakin. Ainakin Huttusen näyttelemät hahmoissa oli jotain samankaltaista hölmöyttä.

Jaana Oravisto, Miia Selin, Tuire Salenius, Jyrki Mänttäri ja Juha-Matti Koskela
kunnostautuivat selän takana juoruilevina ja omaa etuaan tavoittelevina ämminä.
Kuva: TTT/Kari Sunnari.

Puvustus ja lavastus toimivat. Ne antoivat hyvin tilaa itse hahmoille, puvut välillä koomisia piirteitä korostaen. Lavalla ei ollut paljon tavaraa, eikä niitä liikuteltu kovinkaan paljon. Tuntui siltä, että kaikki, mitä lavalla oli, palveli tarinaa täydellisesti liikaa huomiota herättämättä. Lavastus oli melko väritön, mutta puvuissa sen sijaan oli mielenkiintoisia yksityiskohtia ja väriä. Erityisesti minua nauratti Maria Aleksandrovan rinnuksilla keikkuvat viinirypäleet.

En pysty kirjoittamaan mitään analyysia esityksen dostojevskimäisyyksistä tai vertailemaan näytelmää romaaniin. Häpeäkseni on myönnettävä, etten ole lukenut Dostojevskiä kuin vuosia sitten puolikkaan Karamazovin veljeksistä. Se oli silloin puuduttavaa, enkä ole juuri uskaltanut ottaa muitakaan venäläisklassikoita käsiini sen jälkeen. Ehkä täytyisi yrittää uudelleen. Papparaisen unen ohjaaja Sirkku Peltola kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa, että häntä viehättää venäläisissä klassikoissa kirjoittamaton ajatus: Sääli ihmistä. Se ajatus tuli kaiken vitsailun ja kehvelöinnin alta, tai juurin niiden avulla, tässäkin näytelmässä esiin. Sääli vanhaa miestä, jonka mieli ei enää ole kirkas. Melkein enemmän sääli niitä seurapiirirouvia, jotka juoruilevat ja juonivat toisten kustannuksella. Dostojevski on saanut näytelmän Vanhan ruhtinaan rakkaus valmiiksi vuonna 1859, mutta se tuntui kovin ajankohtaiselta nytkin. Mitä kaikkea ihminen onkaan valmis tekemään rakkauden, aidon tai epäaidon sellaisen vuoksi? Rakkaus, rahanhimo, petollisuus, epärehellisyys... Eipä niistä ihmiskunta koskaan pääse.

Mitähän sitä vielä esityksestä sanoisi? Duoda duoda. Esityksestä poistuessani huomasin, että posket olivat nykineet esityksen aikana niin paljon ylöspäin, että ihan jomotti.

Piipahdus lasitaiteen mysteeriin

Olen kulkenut kohta kolme vuotta Hiekan taidemuseon ohi lähes päivittäin. En ole koskaan mennyt sisälle, vaikka monesti olen ajatellut, että pitäisi. Aina olen menossa jonnekin tai tulossa jostain. Ehkä lähellä kotia oleva paikka on liian lähellä, jotta sinne lähtisi varta vasten reissuun. Nyt päätin töistä lähtiessäni, että poikkean sisälle.

Pakko on sekin myöntää, etten ollut kovin hyvin selvillä siitä, kuka Kustaa Hiekka oli. Jonkinlainen kulttuurin ystävä ja mesenaatti, mutta siinäpä se, mitä tiesin. Hiekan taidemuseossa Kustaa Hiekkaan pääsee tutustumaan hänen keräilemiensä taide- ja muidenkin esineiden kautta. Hiekan taidemuseon sivuilta voi lukea hänestä lisää.

Vilkaisin Kustaa Hiekan kokoelman eli peruskokoelman hieman pikaisesti, täytyy palata siihen myöhemmin tarkemmin. Olin yllättynyt nähdessäni siellä mm. Gallen-Kallelaa. Pääsyyni vierailulle oli Taru Syrjäsen lasiteosten näyttely Löytöretki. Tämä väliaikaisnäyttely on ripoteltu pitkin taidemuseota rapukon ikkunasyvennyksistä lähtien. Valtaosa lasiesineistä oli sijoitettu Hiekan taidemuseon pöytien ja lipastojen päälle. Tässä taidemuseossa miljöö on todella voimakas vaihtuvalle näyttelylle ja ainakin tässä näyttelyssä luin lasiteoksia vahvasti osana tilaa. Mietin, kuinka paljon tila rajaa sitä, minkälaisia näyttelyitä siellä voi järjestää? Lasitaide sopi mielestäni oikein hyvin kullattujen taulunkehysten ja kristallikruunujen sekaan. Lasi ja tila keskustelevat keskenään niin helposti. Lasiteokset heijastavat ja niiden läpi voi tarkastella tilaa. Teoksia voi kiertää, niitä voi katsoa ylhäältä ja alhaalta löytäen aina vain uuden näkökulman. Tilaan kuuluvat peilit ja ikkunat tuovat tietenkin oman lisänsä teosten tarkasteluun. Kuinkahan erilaiselta nämä samat lasiteokset olisivat näyttäneet, jos tilana olisi ns. white box, näyttelytila valkoisilla seinillä? Todennäköisesti olisin lähestynyt teoksia aivan eri tavalla.

Taru Syrjäsen teos Hopeanousu Hiekan taidemuseossa.
Kuva: Hiekan taidemuseon pressikuva.

Valo on tärkeä väline lasitaiteen tarkastelussa. Joissakin Taru Syrjäsen teoksissa valo toi esiin aivan uuden tason, hiekkapuhalletun kuvion teoksen pinnassa, joita en ainakaan kaikissa teoksissa olisi ilman valoa huomannut lainkaan. Lampun saa mukaansa lipputiskiltä.

Taru Syrjäsen teoksissa minua kiehtoi se, kuinka ne olivat samaan aikaan niin yksinkertaisia ja monimutkaisia. Tavallaan moni teos olisi voinut olla kukkamaljakko tai hedelmäkulho kotona hyllyllä. Tosin ainakaan minulla ei ole niin hienoja kulhoja ja maljakoita. Käyttöesineen muoto teki niistä helposti lähestyttäviä. Samaan aikaan teoksissa kiehtoi lasinpuhalluksen mysteeri. Olen joskus jossain näytösluontoisesti nähnyt lasinpuhallusta, mutten oikeasti tiedä, kuinka lasiteos syntyy. Miten teoksen sisään saadaan ötökän näköinen möntti (Jäälöytö-teokset) tai kuinka väriraita saadaan lasiin juuri halutulla tavalla? Kuinka lasinpuhaltaja saa ilmakuplatkin teokseen juuri taiteilijan toiveiden mukaan? Lasitaiteessa ihastuttaa se, kuinka taiteilijan ja lasinpuhaltajan yhteistyönä visiosta syntyy teknisen taituruuden kautta ainutlaatuinen esine. Ainutlaatuisuus kiehtoo, sillä kahta täysin samanlaista lasiesinettä ei puhaltamalla saa. Teoksessa, jossa oli kuvattuna monta ihmishahmoa, tämä tuli hyvin esille. Kaikki hahmot olivat erilaisia, vaikka ne on saman mallin mukaan tehty. Täysin samanlaiset ukot näkyivät peilistä, mutta peilikuvakin näytti ukkeileista eri puolen, kuin minkä luonnossa näki.

Taru Syrjäsen teos Halla. Kuva: Hiekan taidemuseon pressikuva.

Mikäli kuljet säännöllisesti jonkun gallerian, taidemuseon tai muun mielenkiintoisen paikan ohi, suosittelen poikkeamaan sisälle. Suosittelen sitä ehkä nimenomaaan sellaisena päivänä, kun väsyttää työpäivän jälkeen tai muuten vaan stressaa. Minulle ainakin teki hyvää viettää rentoutava ja inspiroiva hetki Kustaa Hiekan ja Taru Syrjäsen taiteen maailmassa. Uppouduin teoksiin ja löysin niitä katsellessani kauniita hetkiä. En ajatellut silloin mitään muuta. Sitä taide parhaimmillaan on.

Taru Syrjäsen teoksia on nähtävillä Hiekan taidemuseossa Tampereella 20.12.2015 asti.

Jäähyväiset Classicille

Perjantaina sain allekirjoitettavaksi irtisanomispaperin toimittaja-juontajan työstä Radio Classicilla tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Aloitin työssä vajaat 3 vuotta sitten, tosin ehdin olla vuoden äitiyslomallakin tässä välissä. Tulin töihin määräiaikaisena, mutta minut vakinaistettiin myöhemmin. Classicille tullessani opinnot olivat vielä kesken ja ainoa radiokokemus oma klassisen musiikin ohjelmapaikka Radio Moreenissa. Suoraa lähetystä en ollut tehnyt kuin ne muutamat hassut kerrat, mitä opiskellessa piti.

Sikäli hauska juttu, ettei minusta mitään radiotoimittajaa pitänytkään tulla. Opinnoissa piti valita, tekeekö syväntevät opinnot tv- radio- vai lehtityöstä. Tein lehtityön ja tv-työn jatkokurssit, mutten radiokurssia. Päädyin Moreeniin vähän vahingossa: Luovan kirjoittamisen kurssilla kysyttiin osallistujien taustoja. Kerroin erikoistuneeni klassiseen musiikkiin ja kulttuuriin, jolloin kurssin vetäjä ilmoitti, että Moreeniin tarvitaan joku tekemään klassisen musiikin ohjelmia. Lopulta suostuin. Yksi parhaista päätöksistäni ikinä, siinä tuli opittua paljon työtä tehdessä. Niillä kannuksilla tulin valituksi Classicille toimittaja-juontajaksi.

Ensimmäisen suoran lähetykseni tein kahden tunnin varoitusajalla. Oma ensimmäinen liveni oli suunniteltu muutamaa päivää myöhemmäksi, mutta sairastapauksen vuoksi minut heitettiin tositoimiin. Ehkä ihan hyvä, eipä ehtinyt ymmärtää tilanteen jännittävyyttä. Tai kyllä se jännitti. En ehkä halua kuunnella ensimmäisten viikkojeni haparointia. Sitä miettiessä tuleekin siinä mielessä hyvä mieli, että sellaisista asioista kun puhuminen ja haastattelu suorassa lähetyksessä on nyt tullut rutiinia. Olin tänä syksynä Helsigin kirjamessuilla Classicin kojulla tapaamassa ihmisiä ja tekemässä myös haastatteluja yleisön edessä. Menomatkalla kuulin, että minun pitäisi ajaa firman pakettiauto takaisin Tampereelle. Olen ajanut eläessäni pakettiautoa ehkä n. 200 metriä, enkä mitään autoa pariin vuoteen. Oli mielenkiintoista huomata, ettei minua pätkääkään jännittänyt mitkään haastattelut, mutta autolla ajaminen kylläkin. Pääsin ihan kunnialla Tampereelle, vain kerran liikennevaloissa moottori simahti.

Tietenkin on ollut lähetyksiä ja lähetyksiä. Toisinaan olen kaivannut sitä mahdollisuutta, mikä lehtijutun kirjoittajalla on: kierränpä korttelin tai teen jonkun muun homman tässä välissä ja yritän sitten uudestaan. Suora lähetys ei odota. On tullut sössötettyä, sanottua nimiä väärin, lausuttua päin honkia ja puhuttua muuten vaan epäloogisia lauseita. Sillä ei ole väliä, saitko juuri tekstarilla huonoja uutisia, nukuitko huonosti, onko äänesi ruvella tai oksensitko juuri suuhusi. Kun biisi loppuu, puheen pitää luistaa. Pitäisi siis. On palautettakin tullut, joskus syystä toisinaan syyttä. Parhaista kriittisistä palautteista on oikeasti saanut hyviä neuvoja.

Classicilla työskennellessäni olen oppinut paljon, mutta opittavaa vielä jäikin. Nyt on aika muistella taakse päin niitä parhaita hetkiä ja huipuimpia haastatteluja. On ollut hauskaa ja innostavaa. Tämä teksti on varmasti ennen kaikkea muistiinpano itselleni, mutta haluan kirjoittaa näin varhain sunnunaiaamuna tähän asioita Classicilla työskentelyyni liittyen.

Jostain syystä ensimmäisenä mieleeni tulee urani varhaisvaiheilta sattumus, kun stt:n uutiset pomppasivat pois soittolistalta kaksi minuuttia ennen uutisia. Olin ehtinyt spiikata, että kohta on uutisten vuoro, mutta uutisia ei siis ollutkaan tulossa. Muistaakseni vanhaa kunnon teksti-tv:tä hyödyntäen kirjoitin muutaman uutisen rennolla kielellä ja improvisoin kuulijoille uutislähetyksen. Se oli vähän jännää, mutta toiminnan naisena pistin menemään: Jahas. Stt:n uutisia ei teknisten ongelmien vuoksi kuulla, mutta ei hätää. Nyt vuorossa on Anna Eveliinan improvisoitu uutislähetys.

Olen välillä halunnut ottaa riskejäkin. Tekemäni muutaman minuutin taiteellinen audiopläjäys room escapen pelaamisesta ei ollut kaikkien kuulijoiden mieleen. Yksi lempipalautteistani liittyykin juuri tähän juttuun, kun eräs kuulija kehoitti esimiehiä pistämään minut kuriin. Olin kuulemma muutenkin liian hurja. En ole varma, mihin hän viittasi. Olin tietty edellisellä viikolla haastatellut Allu Tuppuraista ja soittanut lähetyksessä yhden Rölli-biisin ja pätkän Tuppuraisen omakustannelevyltä. Ehkä se oli sitten liian radikaalia. Lisäksi olen tykännyt valita soittolistalle silloin tällöin yllättäviä kappaleita, ehkä joskus koetellen niiden sopivuutta ihmisten aamukahviseuraksi. Sopivasti modernia ja dissonanssia, kunhan konsonanssiin päädytään. Ei niistä ole kyllä kukaan ikinä valittanut. Perään voi aina laittaa vähän Joutsenlampea tai muuta kepeää, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Alan tammikuussa tehdä väitöskirjaani musiikin ja äänen käytöstä journalismissa. Vuosia pohdin tätä aihetta oikeastaan vain television näkökulmasta. Jossain vaiheessa lamppu syttyi päässäni, että toteutanhan minä tätä journalistista musiikin käyttöä omassa työssäni koko ajan: mietin, mitkä kappaleet sopivat peräkkäin, ja mikä musiikki sopii tai ei sovi tiettyyn puheenaiheeseen. Ymmärsin, että se kolmituntinen suora lähetys ei ole suora lähetys vain silloin, kun on air -valo palaa. Se on sitä ensimmäisestä biisistä viimeiseen asti. Musiikkivalinnoilla voi luoda lähetyksen tunnelman, ja se tunnelma siirtyy kuulijoille. Eipä sitä aina olekaan tullut ajatelleeksi, että vaikutan ihmisten aamupalahetken tai työmatkan tunnelmaan aika paljon musiikkivalinnoillani. Laitanko soimaan synkeän kuolemaliedin, omaa inhokkiani eli humppa-Straussia, kenties HumppAvantia tai Jaco Pastoriusta? Joskus oma fiilis on vaatinut Mahlerin kakkosta, ja siitä ovat saaneet sitten kuulijatkin nauttia. On tullut tirautettua kyynel jos toinenkin musiikin vuoksi studiossa. En kuitenkaan myönnä laulaneeni mukana. Ainakaan usein. Seitsemän aikaan on toisaalta toimitus vielä aika tyhjä...

Siitä lähtien, kun oman lähetyksen soittolistan rakentaminen on kuulunut hommiini, olen kunnolla ymmärtänyt sen merkityksen. Joskus on mentävä lähetykseen koneen tekemällä listalla tarkistaen, ettei siellä nyt soi Saariahoa aamuseitsemältä tai kolme Mozartia peräjälkeen. Joskus olen rakentanut listan kappale kappaleelta miettien jokaisen kappaleen esimerkiksi päivän teeman mukaan. Ehkä joskus semioottinen näperrys menee liiankin pitkälle. Hassujakin mielleyhtymiä on tullut, kun en soittolistaa tsekatessani ole tullut kiinnittäneeksi kaikkeen huomiota. Ei ole montaa päivää siitä, kun useamman joulukappaleen jälkeen spiikkasin, että nyt on kuunneltu joulumusiikkia, ja sitä on vielä lopputunnista tulossa, mutta mennäänpä nyt ihan toisiin tunnelmiin. Edellinen kappale oli Jeesuksen seimessä. Se seuraava kappale toisissa tunnelmissa oli Astor Piazzollan Bordel 1900. En ollut hakenut ihan tietoisesti tällaista kontrastia.

Olen innostuvaa ja intohimoista sorttia. Parhaat jutut ovat ehdottomasti syntyneet aiheista, joihin minulla itselläni on kiinnostus ja palo, vaikka tokihan sitä pitää hyvä juttu tehdä silloinkin, jos pitäisi tehdä juttua vaikka inhokkiasiasta. Sellaisia ei kyllä tule mieleen. Kivoja juttuja muistelen mieluummin. Joskus ne hyvät jutut tulevat ilmi vasta haastattelutilanteessa, kun haastateltava on niin innostava. Sepä työssäni onkin ollut parasta, ja siksi olen toimittaja: minä rakastan sitä, kun saan etsiä ja löytää mielenkiintoisia asioita, joista keskustella intohimoisesti tekemisiinsä suhtautuvien ihmisten kanssa ja välittää näin se innostus yleisölle.

Minun täytyy kaivella Classicin ääniarkistoa ja etsiä sieltä niitä sykähdyttävimpiä haastatteluja. Ehkä teen niistä oman postauksen tännekin myöhemmin.

Radio Classic on ollut minulle ensimmäinen vakituinen työpaikka, ensimmäinen työpaikka opintojen jälkeen. Tänä aamuna heräsin kuuden pintaan, samaan aikaan kun töissä aloitan aamun lähetykseen valmistautumista, tirauttamaan muutaman haikean kyyneleen ja miettimään viimeisen työskentelykuukauteni lähetyksiä. Mitä kaikkia kappaleita soittolistoille haluan vielä laittaa? Mitä haastatteluja uusia? Kuinka selvitä etenkin viimeisestä lähetyksestä ääni värisemättä?

Kukaan tuskin haluaa tulla irtisanotuksi. Silti minulla on nyt hyvä olla. Odotan innolla väitöskirjaprojektin alkamista. Olen aamuihminen ja olen tykännyt herätä viideltä töihin. Nyt odotan sitä, että saan käytettyä aamun tehotuntini väitöskirjan lisäksi aamuliikuntaan. Lapset odottavat sitä, että äiti on heidän herätessään kotona. Odotan sitä, että minulla on paremmin aikaa tälle blogille. Odotan sitä, että minulla on aikaa kaivaa saksofonini ja puhaltaa sieluni soimaan pitkästä aikaa. Olen usein miettinyt, että vaikka minusta ei tullutkaan ammattimuusikkoa ja soittotekniikkani on heikentynyt, soittaisin nyt paljon paremmin kuin silloin, kun treenasin 5 tuntia päivässä. Olen oppinut ja ymmärtänyt musiikista niin paljon, ennen kaikkea haastateltavieni ansiosta. Olen pitänyt työstäni.

Odotan sitä, että saan taas kirjoittaa juttuja. Aiheita on välillä tullut mieleen, mutta radiotyön oheen ei ole artikkeleita mahtunut. Odotan, että saan jatkaa innostuneena ja intohimoisena ihmisenä minulle tärkeiden asioiden, eli toimittamisen ja kulttuurin parissa. Odotan elämää. Enkä vain odota, vaan minä etsin ja löydän.

Haluan tätäkin kautta kiittää kaikkia kuulijoitani, haastateltaviani ja muita ihmisiä, joihin olen työni kautta tutustunut. Aika on kuukauden mittaisten jäähyväisten. Viimeinen työpäiväni ja oletettavasti viimeinen aamulähetykseni Radio Classicilla on 4.1.2016.