Papparaisen uni on överi, mutta niin pitääkin

Tampereen työväen teatteri
Eino Salmelaisen näyttämö
23.1.2016

Dostojevski: Papparaisen uni

Ohjaus Sirkku Peltola
Rooleissa Tuire Salonius, Esko Roine, Maija Koivisto, Tuukka Huttunen, Jaana Pesonen, Eeva-Riitta Salo, Mika Honkanen, Jyrki Mänttäri, Miia Selin, Jaana Oravisto, Juha-Matti Koskela
Lavastuksen suunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Matti Seppänen
Valosuunnittelu TJ Mäkinen
Video- ja äänisuunnittelu Kyösti Kallio



Tampereen työväen teatterin Papparaisen uni kertoo vanhuudenhöperöstä ruhtinaasta (Esko Roine), joka yrittää meikein ja peruukein huijata itseään ja muita siitä, että on yhä kuin nuorena. Muut ympärillä ovat leikissä mukana, eivät ruhtinaan parasta ajatellekseen, vaan omien kierojen suunnitelmiensa vuoksi. Oman tyttären naittaminen rikkaalle ruhtinaalle, joka toivottavasti kupsahtaa pian, kuulostaa monenkin mielestä houkuttelevalta ajatukselta. Eniten tätä suunnitelmaa hieroo Maria Alesandrova (Tuire Salenius), jonka tytärelle Zinalle (Maija Koivisto) olisi ottajana myös hömelö ja myöskin Marian huijattavissa oleva Pavel (Tuukka Huttunen). Sirkku Peltola on ohjannut näytelmän Fjodor Dostojevskin romaanista Vanhan ruhtinaan rakkaus.

Ruhtinas (Esko Roine) on omasta mielestään
eämänsä kunnossa. Kuva: TTT/Kari Sunnari.

Mistäköhän johtuu, että niin usein komediaksikin mainostetut esitykset saavat minut ajattelemaan syvällisiä ja synkeitäkin ajatuksia? Papparaisen unen alkupuolella minua ei naurattanut. Ajattelin, että tämähän on tragediaa, korkeintaan tragikomediaa.

Ei ole montaa viikkoa siitä, kun mietin, että voi kun itse saisi elää vanhaksi asti pää terveenä ja kupsahtaa sitten saappaat jalassa, viimeiseen asti mieli kirkkaana ja kroppa toimintakunnossa. Valitettavasti kaikki eivät ole niin onnekkaita. Vaikka en ole ihan kovin läheltä joutunut tällaista vanhuutta seuraamaan, minulle on tullut selväksi, että "vanhuudenhöperyys" ja pahimmillaan muistisairaus ovat vaikea asia niin ihmiselle itselleen kuin hänen läheisilleenkin. Minua ei naurata muistisairaan sähläykset, vaikka tokihan ne koomisilta monesti kuulostavatkin. Alkupuolella näytelmää en päässyt irti tästä ajatuksesta. Mietin vain niitä tilanteita, joista olen tosielämässä kuullut. Näytelmän papparainen, Esko Roineen esittämä ruhtinas oli säälittävä hahmo, jonka höperyydestä kaikki muut yrittävät hyötyä. Keisari ilman vaatteita, jolle kukaan ei halua paljastaa totuutta. Säälittävän ruhtinaasta tekee se, että hän yrittämällä yrittää peitellä vanhuuden raihnaisuuttaan ja iän mukanaan tuomia väistämättömiä muutoksia. Hän kuvittelee, että kukaan ei huomaa tukan olevan peruukki. Hän laittaa meikkiä naamaan, eikä peiliinkään katsomalla ymmärrä, että maalasi itsensä pelleksi. Toisella tavalla säälittävän hänestä tekee se, että hän on kykenemätön näkemään todellista tilaansa ja muut yrittävät hyötyä sitä.

Raihnainen ja rikas ruhtinas (Esko Roine) olisi Maria Aleksandrovnan (Tuire Salenius)
mielestä oiva puoliso tyttärelleen Zinalle (Maija Koivisto). Kuva: TTT/Kari Sunnari.

Esityksen alkupuolella olin siis vakavalla mielellä. Vitsit tuntuivat typeriltä, enkä muista niistä enää ainuttakaan. Monet näytelmän henkilöhahmoista olivat niin karkeita karikatyyreja, että pisti aluksi pahasti silmiin ja korviin. Pakkasessa hytisevä mies sätkyttelee niin kovasti, että näyttää enemmän epileptikolta kuin palelevalta. Aina jonkun uuden karikatyyrin lavalle astuessa mietin hetken, että onpas ärsyttävän överi puhetyyli tai elehdintä, mutta totuin nopeasti. Lopulta karikatyyrit, vitsikkäät sutjautukset ja papparaisen säälittävyys sulautuivat päässäni sen verran, että pystyin keskittymään tarinaan. Väliajalla olin kuitenkin pienessä hämmennyksen tilassa. Mietin muun muassa sitä, että minusta taitaa tuntua vähän syylliseltä nauraa höperön papparaisen sekoiluille. Miltähän tuntuisi, jos oma vanhempi tai isovanhempi olisi sellaisessa jamassa? Nauraisinko silloin aivan todella makeasti vai en ollenkaan? Ehkä tällä hetkellä tämä aihe ei ole minulle riittävän lähellä eikä toisaalta riittävän kaukanakaan, että tietäisin kuinka suhtautua. Silti sen verran olen aihetta joutunut pohtimaan, että se yllättäen valtasi mieleni teatterissa. Ei se ole toisaalta paha juttu ollenkaan. Yleensä teatteri, kirjat, musiikki, taidenäyttelyt ja muut vastaavat ovat niin kiehtovaa ja koukuttavaa ajanvietettä juuri siksi, ettei niitä koskaan voi kokea ilman, että ne jotenkin koskettaisivat omaa itseä. Sekin on mielestäni kutkuttavaa, ettei esimerkiksi teatteriesityksen ohjaajalla lopulta ole kamalasti valtaa siihen, mitä yksittäisen katsojan mielessä esityksen aikana liikkuu, vaikka johonkin päin yrittäisikin ohjata. Jokaisen katsojan kokemus on uniikki.

Väliajan jälkeen ajatukseni eivät enää harhailleet. Seurasin mielenkiinnolla sitä, kuinka Maria Aleksandrovna ja muutkin naiset yrittävät ruhtinasta vedättää. Synkistä ajatuksistani huolimatta pidin näytelmästä alusta alkaen, ja karikatyyrimäisyydestään huolimatta nimenomaan näyttelijäsuoritusten vuoksi. Hahmot olivat samaan aikaan övereitä ja kovin aitoja. Överiyteen totuttuani se alkoi tuntua henkilöhahmojen todelliselta piirteeltä, ei lainkaan esimerkiksi ylinäyttelyltä. Roolisuorituksista ei löydy pahaa sanottavaa. Tuire Salenius oli luonteva Maria Aleksandrovna Moskaleva, nainen, joka ei kaihda vääntää läheisiäänkään juuri siihen vinkkeliin, mistä ovat hänelle eniten eduksi. Veemäinen ämmä, suoraan sanottuna. Kuten mainittua ruhtinas, papparainen, oli samaan aikaan sääliä, surkua ja huvittuneisuutta herättävä hölmö. Jaana Pesosen näyttelemä palvelijatar tuntui aluksi aivan äärimmäisen ylivedetyltä puhetyylinsä, eleidensä ja naurunsa vuoksi. Eihän kukaan tuollainen hössö ole? Lopulta hyväksyin hänetkin sellaisena hahmona kuin hän oli. Tässä näytelmässä palvelijatar oli luonteeltaan ylitsevuotavan pulppuava, eikä hän muutenkaan suostunut pysymään sellaisessa näkymättömässä roolissa, johon palvelijattaret varmasti usein on asetettu. Eikä sille mahda mitään, että överit naishahmot naurattavat, erityisesti silloin, jos niitä näyttelee mies. Juoruilevina seurapiirileideinä nähtiin Juha-Matti Koskela ja Jyrki Mänttäri. Mihinköhän se perustuu, että mies naisten vaatteissa naurattaa? Ei siihen riitä pelkkä mekko, peruukki ja meikkiä naamassa. Kaipa miesten tekemänä ne överit naiselliset eleet korostuvat paljon enemmän kuin naisnäyttelijän tekeminä. Esityksen lopussa hahmojen karikatyyrimäisyys ei häirinnyt yhtään. Päinvastoin tuli sellainen olo, että tässä komediassa oli tarpeen tehdä isosti, oikein korostaa sitä ruhtinaan harhaista kuvaa itsestään ja muiden itsekeskeisyyttä. Vähiten överi ja samalla eniten järjen ääntä edustanut hahmo oli Maria Aleksandrovnan tytär Zina (Maija Koivisto). Hänen hahmonsa toi esitykseen hyvää tasapainoa. Joku edes siinä hullunmyllyssä miettii, mikä olisi oikein. Silti Zinakin päätyy toimimaan välillä oman moraalinsa vastaisesti. Inhimillinen hahmo.

Siitä on joitakin kuukausia aikaa, kun kävin katsomassa TTT:n musikaalin Desiréen, mutta jotenkin sekä Tuire Saleniuksen että Tuukka Huttusen roolihahmot Papparaisen unessa toivat mieleeni heidän roolinsa musikaalissa. Jotain samankaltaisuutta oli, ehkä sekä ulkonäössä vaatetuksineen ja kenties luonteissakin. Ainakin Huttusen näyttelemät hahmoissa oli jotain samankaltaista hölmöyttä.

Jaana Oravisto, Miia Selin, Tuire Salenius, Jyrki Mänttäri ja Juha-Matti Koskela
kunnostautuivat selän takana juoruilevina ja omaa etuaan tavoittelevina ämminä.
Kuva: TTT/Kari Sunnari.

Puvustus ja lavastus toimivat. Ne antoivat hyvin tilaa itse hahmoille, puvut välillä koomisia piirteitä korostaen. Lavalla ei ollut paljon tavaraa, eikä niitä liikuteltu kovinkaan paljon. Tuntui siltä, että kaikki, mitä lavalla oli, palveli tarinaa täydellisesti liikaa huomiota herättämättä. Lavastus oli melko väritön, mutta puvuissa sen sijaan oli mielenkiintoisia yksityiskohtia ja väriä. Erityisesti minua nauratti Maria Aleksandrovan rinnuksilla keikkuvat viinirypäleet.

En pysty kirjoittamaan mitään analyysia esityksen dostojevskimäisyyksistä tai vertailemaan näytelmää romaaniin. Häpeäkseni on myönnettävä, etten ole lukenut Dostojevskiä kuin vuosia sitten puolikkaan Karamazovin veljeksistä. Se oli silloin puuduttavaa, enkä ole juuri uskaltanut ottaa muitakaan venäläisklassikoita käsiini sen jälkeen. Ehkä täytyisi yrittää uudelleen. Papparaisen unen ohjaaja Sirkku Peltola kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa, että häntä viehättää venäläisissä klassikoissa kirjoittamaton ajatus: Sääli ihmistä. Se ajatus tuli kaiken vitsailun ja kehvelöinnin alta, tai juurin niiden avulla, tässäkin näytelmässä esiin. Sääli vanhaa miestä, jonka mieli ei enää ole kirkas. Melkein enemmän sääli niitä seurapiirirouvia, jotka juoruilevat ja juonivat toisten kustannuksella. Dostojevski on saanut näytelmän Vanhan ruhtinaan rakkaus valmiiksi vuonna 1859, mutta se tuntui kovin ajankohtaiselta nytkin. Mitä kaikkea ihminen onkaan valmis tekemään rakkauden, aidon tai epäaidon sellaisen vuoksi? Rakkaus, rahanhimo, petollisuus, epärehellisyys... Eipä niistä ihmiskunta koskaan pääse.

Mitähän sitä vielä esityksestä sanoisi? Duoda duoda. Esityksestä poistuessani huomasin, että posket olivat nykineet esityksen aikana niin paljon ylöspäin, että ihan jomotti.