Rakkaat arvontafanit! Koska joulu on antamisen aikaa, jaan tässä teille keräämäni linkkilistan joulukalenteriarvonnoista. Toivottavasti minä olen onnekas, mutta jos en ole, toivottavasti te olette! Päivitän listaa sitä mukaa kun uusia arvontoja löydän. Jos löydät jotain, mitä listassa ei ole, laita vaikka tuonne kommenteihin, niin lisään listaan kaikkien iloksi. Olisi kiva myös lukea kommenteista, jos jotakin onni potkii. Näitä on niin paljon, etten millään itse ehdi kaikkiin osallistumaankaan.
Mukana on firmojen joulukalentereita, joista joissakin on joka päivä arvonta, joissakin välillä tarjouksia tai muuta sisältöä.
Lisäys: Näemmä jo toisena päivänä totesin, ettei näitä jaksa kahlata läpi. Mutta josko tästä listasta olisi iloa jollekin!
Päivittäin avattavat:
Facebook:
Aarrekid
Aarrekirja
Ainu
Annina Segerman Photography
Apteekki Koilliskeskus (Tampere)
Asuntopiste Juha Salovaara LKV (Tampere)
Atena (arkisin)
Auto Pro
Avara
Avon Cosmetics
Baby Boom
Back on Track Suomi satunnaisina päivinä
Beaty Pop Up
Berber Argan Oil
Bette Box
Bisnesnainen
BO LKV Helsinki
BO LKV Tampere
Citizen
Cluse aukeaa klo 12
Cushman & Wakefield
Depend Cosmetics
Dermalog
Digaaja
DNA
Docendo
Elämysaitiot
Emendo (arkisin)
Esport
e-ville
Expert
Farmit
Fitnessfirst.fi
Frantsilan Luomuyrttitila
Glamlin Suomi
Gold&Green
Gugguu
EkoEkoShop
Energiapolar
Foodin
Hairlekiini Tullintori (Tampere)
Haribo
Helsinki City Run (liikuntahaaste +arvonta)
Helsinki Coffee Festival
HelsinkiEast
Herotreeni (arvonta klo 20)
Hiustuotteet24
Huuhkajat
Hyvinvoinnin tavaratalo
Ikioma nimilappu
Imatran seudun sähkö
Intersport Koskikeskus (Tampere)
Intersport (Lielahti)
Intersport Puhos (Helsinki)
Into
IsaDora
Joulu Tampere
Kauneushoitola Boutique (Tampere)
Kaunoinen.fi
Kauppakeskus ICCO (Pori)
Kemikaalicocktail
Kenkäliike.fi
Kiinteistövälitys Glik Oy LKV (Tampere)
Kirpunkoti
K-market Jätkäsaari (Helsinki)
K-supermarket Viikki (Helsinki)
K-market Herkkupuoti (Tampere)
K-market Tieteenkatu (Tampere)
Korumaailma.fi
Koskikeskus (Tampere)
Kotieläintarvike
K-rauta
Kure
Kustantamo S&S
Kuulosirpakka (Hämeenlinna)
Laakkonen
Lasten taikamaa
Leppäkosken sähkö
Letsdeal
Liikuntastudio Luhtavilla (Espoo)
Lucinda (Järvenpää)
Leather heaven
Like Army
Lippu.fi
Lumoava
Lääkäriasema Orton (Helsinki)
Lääkärikeskus Minerva (Rauma)
Maarit Kontiainen Art
Madeby Helsinki
Markkinointiakatemia
Marks & Spencer
Metsäliitto
Minikoot
Moi
Mrs Denz
Muksumassi
Nelonen
Nettihattu
Nivea
Nokian panimo
Oletkaunis.fi
Oma Säästöpankki
Ommellinen
Onnenkehto (Pori)
Onnibus
Otava
Outlet Tukku
Pancho Villa Tampere Tammela
Paula-lehmä
Paulig
Perheblogit
Pilkkoset
Pintyplusfinland
Poikien äidit
Poppamies
Pop Pankki Suupohjan Osuuspankki (Helsinki)
Popsockets Finland
Pähkinä-Hius (Vantaa)
Ravintola Corso (Helsinki)
Ravintola.fi
Prisma Mikkeli
Riikka luo (arkisin)
Rolls
Royal Caribbean International Suomi
Savonlinja
Sinituote
Sinunapteekki.fi
Somia Living
Special Beauty (Vantaa)
Sub
Sukarwood
Suomen Euromaster
Suomen Luonnonsuojeluliitto
Story of Roo
Suomen Urheiluhierontakeskus SUHK
Särkänniemi
Taidetehtaan kauppakuja (Porvoo)
Tallipihan suklaapuoti
Tammer Outlet
Tamrex
Tapiolan keskus
Teboil
Tervens(kertaosallistuminen riittää koko kalenteriin)
Tiketti
TitiMadam Jewerly
Topsport
Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes
Tuutilulla
Vanerio
Vaihmalan hovi (Lempäälä)
Vauvatalo Johanna
Veikkaus
Veikon Kone
Verkkokauppa Kotivuorisport.fi
Viasat Urheilu
Voimaruoka
Warner Music Finland
WorkPower
XZ
Yyterin kylpylähotelli
Instagram:
BabyBoom
Balmuir
Digaaja
Emotion Pirkanmaa
EMP
Foodin
Itsehoitoapteekki
Kauneushoitola Boutique (Tampere)
Loop Suomi
Lääkärikeskus Minerva (Rauma)
MAD
MeNaiset
Omashop
Psolenvegaani
Radio Aalto
Suomen Urheiluhierontakeskus SUHK
Superrlittlej
Särkänniemi
Tiketti
Weecos
Nettisivut:
Aku Ankka
Avainapteekit
Dermosil (vaatii kirjautumisen)
DNA
Dr.Oetker
Erä
ET-lehti
Gustavsberg
Holiday Club
ISKELMÄ
JM Syke
Kaaoszine
Kaleva Travel
K-man jouluseikkailupeli
Kookenkä
Kramp
Kymenlaakson sähkö
Lambi (vaatii rekistetöitymisen)
LastenOmaSatukirjasto (ilmainen luettu satu joka päivä, kiva lapsille!)
Lelutehdas
Lidl
Liikenneturva
Loiste
Minimani
Natural Goods Company
Netistälainaa.fi
Okaria
Pelit
Pierre Robert
Puttipaja
Raakapuoti
Saga Suomi
Sannan ruokakassi
Sellosali
Snellman
Suklaayhdistys
Suomela
T2H
TableOnline
Työterveyslaitos
Urheiluhallit (Helsinki)
Vau.fi
Vauva
VNP
Adventti- ja viikkoarvonnat:
Facebook:
Gourmet-kissa
IKEA
Keittiömaailma
Luhta Brand Store
Wilfa Suomi (2 kertaa viikossa)
Nettiterveysapteekki.fi
Biltema
K-rauta
Laitilan Kanatarha
Footway
Sammon Apteekki (Tampere)
SKV Kiinteistönvälitys
Haicolours
Oppi & Ilo
Jonathan
Gyproc Suomi
SYKE Tribe
Muumi baby sunnuntaisin
The Family Boost
Instagram:
IKEA
Nettisivut:
Laurie
Muuta kivaa:
Tossavaisen toinen sukka (askarteluvinkkejä lapsiperheille)
perjantai 1. joulukuuta 2017
torstai 30. marraskuuta 2017
Robert Longo on must see, lasten kanssa tai ilman
Sara Hildénin taidemuseo
Robert Longon näyttely 23.9.2017–14.1.2018
Näin jo kesällä mainoksia Robert Longon näyttelystä Sara Hildénin taidemuseossa. Näkemäni hiilipiirros tiikeristä sai heti miettimään, että 3-vuotias tykkäisi tästä. Sitten luin Aamulehden arvion, enkä ollut enää varma. Arviossa kyllä suositeltiin tuomaan lapset näyttelyyn, koska näyttely on äärimmäisen kiinnostava. Minut kuitenkin säikäytti taulut, joissa aseen piiput tähtäävät kohti. Longon teokset ovat tarkkoja kuin valokuvat, mikä tekee katselukokemuksesta voimakkaan. Sitten mietin, että turhaan taas olen sensuroimassa mitään etukäteen. Ei meidän 3-vuotias tiedä, mikä ase on ja mitä sillä tehdään.
Poika oli vastentahtoinen lähtemään näyttelyyn. Hänellä on meneillään kausi, että mitä ikinä hänelle ehdottaakin, hän haluaa tehdä sen "ensi maanantaina". Niinpä kuuntelin menomatkan valitusta, että mennään mielummin kotiin. Sain houkuteltua pojan oikeaan moodiin lupaamalla, että kotona saa sitten itse maalata. Sitten hän innostui jo näyttelystäkin.
Aloitimme Sara Hildénin taidemuseon pihalla olevasta veistosnäyttelystä. Kuinkahan monta kertaa olenkaan käynyt Särkänniemessä tai käynyt näyttelyä katsomassa, mutta kertaakaan en ole kunnolla kiertänyt veistosnäyttelyä. Tuli mieleen, että tännehän kannattaisi tulla Särkänniemi-päivänäkin vähän rauhoittumaan. Poika innostui keksimään nimiä ja tulkintoja veistoksille. Kuolema on jostain syystä ollut pojalla puheenaiheena viime aikoina, ja yhdestä veistoksesta hän sanoikin, että "tuo on torni, mihin kuolleet vauvat menee ja siellä ne saa taas kasvaa". Huh huh.
Veistospuistossa kiertely sai pojan innostumaan näyttelystä ja hän katsoikin sen läpi hyvillä mielin. 3-vuotiaan lisäksi mukana oli 1-vuotias, mutta hän ei nyt kovin aktiivinen katsoja vielä ollut. Pienin katsoi näyttelyn sylissä ja minä seurasin pojan perässä. Annoin hänen kulkea juuri niin kuin hän tykkäsi, kun ei vauhti liian hurjaksi mennyt.
Robert Longon teokset ovat valokuvan tarkkoja ja fotorealistisiakin. Kuvien aiheet ovat tuttuja uutisista ja muusta mediasta. On huippu-urheilijoita, poliiseja rynnäkkövarusteissa, hävittäjälentokoneita, naisia niqabiin pukeutuneina. Vilahti siellä Teletappejakin. Sen, näyttelyn alussa nähdyn, taulun kohdalla ymmärsin, että nämä teokset ovat täynnä vahvoja viittauksia maailman tapahtumiin ja ilmiöihin. Longo onkin kuulemma kutsunut itseään kuvavarkaaksi. Kaikki hänen kuvansa ovatkin tavallaan jo valmiiksi tuttuja. Niistä aiheista 3-vuotiaalla ei ole kuitenkaan hajuakaan. Ei hän ole koskaan nähnyt Teletappejakaan. Kyllä hän tunnisti jäävuoren ja Yhdysvaltojen lipun, "se on se maa Kanadan ja Meksikon välissä". Hänkin yhdisti siis kuvia tuttuihin asioihin. Rynnäkköpoliisikuva ei ollut pelottava, koska nehän oli vaan ukkoja rivissä.
Tunsin, että teokset puhuvat hyvin eri tavalla eri katsojille. Jos olisin ollut näyttelyssä ilman lapsia, olisin varmaan syventynyt omiin ajatuksiini hieman enemmän.
Robert Longon käden jälki tuntui suorastaan maagiselta. Kuinka joku osaa tehdä noin valtavan kokoisia teoksia ja noin pikkutarkkaa jälkeä? Näitä teoksia kannattaa katsoa kaukaa, mutta myös hyvin läheltä huomatakseen yksityiskohdat. Suurin osa teoksista oli mustavalkoisia, mutta silti tai siksi äärettömän monivivahteisia. Lisäksi musta pinta heijastaa hyvin ja näin teokset keskustelevat myös keskenään. Näyttelyn ripustus oli mielestäni onnistunut ja teoksia tulikin katsoneeksi ei vain yksittäisinä teoksina vaan ryhminä ja näyttelyä kokonaisuutena.
Poika kierteli taululta toiselle, ja halusi katsoa osan uudestaan. Hänen suosikkijuttunsa oli kuitenkin Robert Longon taidekirja, jota hän selasi tarkkaan. Hän huomasi aina, kun kuvassa näkyi teos, joka oli näyttelyssäkin nähty. Meillä on kotonakin pari taidekirjaa, ja niiden selailu on pojan mielestä hauskaa. Naapurissamme on taidekauppa, ja sen ikkunasta hän joskus bongailee tauluja, jotka näyttävät vähän samalta kuin kirjassa. Noinkin pieni tekee valtavan paljon havaintoja näkemästään. On mielenkiintoista seurata vierestä näitä lapsen oivalluksia! Toisaalta mietin, voiko joku synkkätunnelmainen kuva aiheuttaa vaikka painajaisia? Tässä näyttelyssä ei ehkä kuitenkaan ollut hurjia kuvia, vaan joidenkin kuvien synkkä tunnelma syntyy katsojan päässä, kun tietää mihin ne yhdistyvät.
Vahva suositus tälle näyttelylle! Ehkä teen itsekin toisen visiitin ilman lapsia. Kannattaa myös hyödyntää museokauppa: en meinannut uskoa korviani kuullessani, että myös Robert Longon näyttelyn kortit maksavat vain euron kappale. Niitä tiikerikortteja olisi voinut hamstrata enemmänkin.
Robert Longon näyttely 23.9.2017–14.1.2018
 | |||
| Teoksesta Donna Anna heijastuu kolmen teoksen sarja Men in the Cities. |
Poika oli vastentahtoinen lähtemään näyttelyyn. Hänellä on meneillään kausi, että mitä ikinä hänelle ehdottaakin, hän haluaa tehdä sen "ensi maanantaina". Niinpä kuuntelin menomatkan valitusta, että mennään mielummin kotiin. Sain houkuteltua pojan oikeaan moodiin lupaamalla, että kotona saa sitten itse maalata. Sitten hän innostui jo näyttelystäkin.
Aloitimme Sara Hildénin taidemuseon pihalla olevasta veistosnäyttelystä. Kuinkahan monta kertaa olenkaan käynyt Särkänniemessä tai käynyt näyttelyä katsomassa, mutta kertaakaan en ole kunnolla kiertänyt veistosnäyttelyä. Tuli mieleen, että tännehän kannattaisi tulla Särkänniemi-päivänäkin vähän rauhoittumaan. Poika innostui keksimään nimiä ja tulkintoja veistoksille. Kuolema on jostain syystä ollut pojalla puheenaiheena viime aikoina, ja yhdestä veistoksesta hän sanoikin, että "tuo on torni, mihin kuolleet vauvat menee ja siellä ne saa taas kasvaa". Huh huh.
 |
| "Kato, tää lumiukko on ylösalaisin!" |
 |
| Ilmiselvä jäävuori, Wall of Ice. |
Tunsin, että teokset puhuvat hyvin eri tavalla eri katsojille. Jos olisin ollut näyttelyssä ilman lapsia, olisin varmaan syventynyt omiin ajatuksiini hieman enemmän.
Robert Longon käden jälki tuntui suorastaan maagiselta. Kuinka joku osaa tehdä noin valtavan kokoisia teoksia ja noin pikkutarkkaa jälkeä? Näitä teoksia kannattaa katsoa kaukaa, mutta myös hyvin läheltä huomatakseen yksityiskohdat. Suurin osa teoksista oli mustavalkoisia, mutta silti tai siksi äärettömän monivivahteisia. Lisäksi musta pinta heijastaa hyvin ja näin teokset keskustelevat myös keskenään. Näyttelyn ripustus oli mielestäni onnistunut ja teoksia tulikin katsoneeksi ei vain yksittäisinä teoksina vaan ryhminä ja näyttelyä kokonaisuutena.
 |
| Teoksesta Untitled (Perseus) heijastuu Untitled (Russiean SU-27 Fighter) ja niitä ihmettelevä poika. |
Poika kierteli taululta toiselle, ja halusi katsoa osan uudestaan. Hänen suosikkijuttunsa oli kuitenkin Robert Longon taidekirja, jota hän selasi tarkkaan. Hän huomasi aina, kun kuvassa näkyi teos, joka oli näyttelyssäkin nähty. Meillä on kotonakin pari taidekirjaa, ja niiden selailu on pojan mielestä hauskaa. Naapurissamme on taidekauppa, ja sen ikkunasta hän joskus bongailee tauluja, jotka näyttävät vähän samalta kuin kirjassa. Noinkin pieni tekee valtavan paljon havaintoja näkemästään. On mielenkiintoista seurata vierestä näitä lapsen oivalluksia! Toisaalta mietin, voiko joku synkkätunnelmainen kuva aiheuttaa vaikka painajaisia? Tässä näyttelyssä ei ehkä kuitenkaan ollut hurjia kuvia, vaan joidenkin kuvien synkkä tunnelma syntyy katsojan päässä, kun tietää mihin ne yhdistyvät.
Vahva suositus tälle näyttelylle! Ehkä teen itsekin toisen visiitin ilman lapsia. Kannattaa myös hyödyntää museokauppa: en meinannut uskoa korviani kuullessani, että myös Robert Longon näyttelyn kortit maksavat vain euron kappale. Niitä tiikerikortteja olisi voinut hamstrata enemmänkin.
sunnuntai 26. marraskuuta 2017
Oliko perjantai Black vai Bright?
Perjantaina oli Black Friday, maailman suurin ostosalehulina. Perjantaina oli myös Älä osta mitään -päivä. Mietin jo silloin, että mielestäni on harmi, että ne ovat samana päivänä, sillä osallistuisin mielelläni molempiin. Ymmärrän kyllä, että Älä osta mitään -päivä on ihan varta vasten laitettu samalle päivälle kuin se päivä, kun ihmiset kyttäävät sormet syyhyten nettikauppojen alen alkamista ja ostavat älyttömän määrän tavaraa.
Vastareaktiona Black Fridaylle järjestettiin myös Bright Friday, jonka tiimoilta jotkut yritykset ilmoittivat, etteivät ne järjestä Black Friday -alennuksia vaan esimerkiksi antavat jopa 20% myynnistä luonnonsuojeluun. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta jokin minua tässä tökkikin. Ylen nettijutussa Weecosin toimitusjohtaja Hanna Lusila sanoo, että ”Haluamme tukea harkittuja ostopäätöksiä ja kannustaa järkevään ostokäyttäytymiseen. Halpa hinta ei ole syy ostaa tuotetta. Haluamme, että ihmiset miettivät, tarvitsevatko tuotteita todella.” Tässähän ei sinällään ole mitään vikaa, nimittäin itsekin olen samaa mieltä. Jokin tässä kuitenkin pisti ärsyttämään, mutta avaan sitä tuonnempana.
Facebookissa satoja Black Fridayhin liittyviä firmojen postauksia bonganneena törmäsin myös useampaan mattimeikäläisen kommenttiin, jossa suorastaan paheksuttiin koko Black Fridayta. Parhaimmata naurut sain lukiessani K-supermarketin postaukseen tullutta kommenttia, jossa paheksuttiin tätä ostospäivää ja sitä, ettei suomalaisille edes riitä perjantai, vaan useampi päivä alennetaan. K-supermarket tosiaan mainosti Black Friday -kamppiksessaan erää hedelmiä ja vihanneksia puoleen hintaan sekä possua, kukkia ja jätskiä alennuksella. Siis ai kamalaa, minäkin kävin jo torstaina ostamassa klementiinejä ja avokadoja! Ruokakaupathan varsinkin mainostavat viikoittain erilaisia alennuksia, miksi ihmeessä nämä nyt olivat pahoja alennuksia? Siksi, kun siinä luki Black Friday?
Seurasin tiiviisti Black Fridayn tarjouksia etenkin firmojen uutiskirjeistä, facebookista ja instagramista. Budjettia ei ollut kovin paljon käytettäväksi, mutta mielessä oli esimerkiksi hankkia lapsille joululahjoja. Muutamia muitakin tuotteita pitkäaikaisella ostoslistalla on, joten ajattelin kytätä ennen kaikkea niitä. Olen aika monta kertaa käynyt nettikaupan sivulla ihailemassa puisia voimistelurenkaita, mutta 69 euroa on tuntunut liian kalliilta. Toki olen yrittänyt voittaa niitä arvonnastakin, mutta ei ole tärpännyt. Black Fridayna katsoin ihan varta vasten, olisiko ne alessa. Ja olivat! 45 euroa kotimaisista puisista voimistelurenkaista, ja lasten joululahja on siinä. Varmaan olisin saanut jostain halvemmalla kiinalaiset, mutta tykkään ostaa kotimaista aina kun mahdollista. Ostin fiksuruoka.fistä monenlaista sapuskaa päärynäsoseista suklaaseen, kun kaikki oli vähintään -40%. Jotain ihan perussapuskaa, mutta myös ”tarpeetonta” herkkua. Ai niin, ja ostin myös 8 eurolla kaksi hampurilaisateriaa Offerillan kautta Aussie Bariin. Ajattelin, että voimme repäistä miehen kanssa purilaislounaan joku päivä. Olihan se nyt ihan turhaa ja vielä epäterveellistäkin. Haksahdin kyllä myös todelliseen heräteostokseen, nimittäin SuperPark mainosti kaikkien lippujen ja kausareiden olevan puoleen hintaan. Koska mun lapseni tykkää siellä käydä ja kertalippu maksaa 19 euroa, pikaisella laskutoimituksella totesin 175 euron investoinnin vuosikorttiin olevan oikein paikallaan. Tämä ylitti budjetin, mutta syödään sitten kaurapuuroa vaikka vähän aikaa. Siitä huolimatta törsäsin vielä lauantainakin. Meidän pienin ei ole kovin hyvä nukahtamaan, ja siksi valkoista kohinaa suriseva Whisbear on ollut mielessäni jo pitkään. Normaalihinta 62, nyt 46 euroa. Mietin, että mahtaako tämä toimia yli 1-vuotiaalle, mutta otin nyt tuon arvoisen riskin. Mikäli meidän pieni oppii nukahtamaan sen avulla, varmasti oli rahan arvoinen. Jos ei, ehkä saan jollain hinnalla sen myytyä eteenpäin. Pakko myöntää, että tämä oli rahatilanteeseen nähden aivan liikaa, ja otinkin sen laskulla. Enitenhän sitä säästää, kun ei osta mitään. Mutta toisaalta, jotain on joskus hankittava, joten miksi en ostaisi niitä päivänä, jona ne saa halvemmalla?
Lauantaina sähköpostiini kilahti myös kotimaisen vaatemerkin Papun uutiskirje. Papu osallistui Bright Fridayhin ja antoi perjantain myynnistään osan luonnonsuojeluun, eikä harrastanut alennusmyyntejä. Uutiskirjeessä kuitenkin mainostettiin lauantain ja sunnuntain kestävää outlet-myyntiä. Hetkonen! Edellisenä päivänä mainostetaan, että me emme laske hintojamme Black Fridayna vaan haluamme muistuttaa ihmisiä ostamaan harkiten ja vastuullisesti ja tarpeeseen. Lauantaina onkin sitten ihan ok ostaa Papun vaatteita alesta. Tämä käynnisti mielessäni aikamoisen ajatusmyllyn, ja esitinkinkysymyksiä Papun facebookissa. Ensinnäkin mietin, miksi ihmeessä juuri tuo yksi päivä on niin paha, että sinä päivänä ei saisi ostella? Vaikutti vähän mainoskikalta yhtenä päivänä olla shoppailuhysteriaa vastaan ja seuraavana kuitenkin olla alennushumussa mukana, kun Black Fridayn tarjoukset kuitenkin monilla koko viikonlopun kestävät. Joka firmahan joskus alentaa, mutta mietin, että olisivat nyt edes viikon odottaneet. Papun vastauksen luettuani totesin, että olenhan oikeastaan kaikesta ihan samaa mieltä, mutta jokin tässä silti on pielessä.
Olen samaa mieltä Bright Friday -aatteen kanssa siitä, että ihmisten olisi syytä harkita ostoksiaan. Minua ihmetyttää se, että ilmeisesti joillakin on jopa satoja paketteja matkalla kiinalaisista verkkokaupoista. Feissarimokista olen oppinut, että jotkut tilaavat sieltä jotain härpättimiä, joista eivät edes tiedä mitä ne ovat. Ostetaan, koska se on halpaa, vaikkei sitä edes tarvita. Siitä onkin ihmisiä syytä herätellä, että maapallo ei kestä tuollaista. Papun vastauksessa kommenttini mainitaan, että Black Fridaylla ei ole mitään muuta sanomaa kuin kannustaa ihmisiä ostamaan massoittain tuotteita, joita ei kaikkia ole välttämättä valmistettu kovin eettisesti ja tarkoitettu pitkäikäisiksi. En epäile ollenkaan, eikö tänä viikonloppuna olisi myyty tuhotonta määrää muovikrääsää, koristekippoa ja intialaisissa hikipajoissa tehtyjä euron paitoja. Varmasti on myös ihmisiä, joille määrä korvaa laadun niin Black Fridayna kuin muinakin kauppapäivinä. Allekirjoitan Bright Fridayn sanoman ihan täysin ja pidänkin itseäni pääosin vastuullisena kuluttajana.
Minä ostan aika vähän asioita. Meidän perheessämme ei koskaan ole ollut kovin suuret tulot, ei lapsuuden perheessä eikä nyt omassanikaan. Meillä ei harrasteta sisustamista (siltä täällä näyttääkin), enkä osta juurikaan vaatteita, ainakaan itselleni. Minun ja lapseni vaatekaapeissa ei ole Papua eikä Vimmaa. Ei sikäli, että olisin kokenut niitä tarvitsevani. En kuitenkaan missään nimessä ole köyhä.
Jos on rahaa, on valinnanvaraa. Perjantaina mietin, että köyhällä ei ole varaa osallistua Älä osta mitään -päivään, jos se on samana päivänä kuin vuoden suurin alennusmyynti. Mietin kaikkia niitä lukemiani kommentteja, joissa julistettiin, että ”minä en ainakaan ostanut mitään”. Ilmeisesti heillä paremmilla ihmisillä ei joko ollut tarvetta millekään tai sitten heillä ei ole niin euron päälle maksaa samasta asiasta ensi viikolla 50 euroa enemmän. Black Friday sijoittuu oikein kivasti aikaan, jolloin monilla on jo joululahjaostoksiakin listalla. Ei se minun mielestäni ihan kamalaa ole, jos jonkun kivan mutta ei niin tarpeellisen asiankin tulee hankkineeksi joskus, koska saa halvalla eikä sitä raaskisi muulloin ostaa.
Weecosin toimitusjohtajan kommentista minulle jäi päähän pyörimään ajatus siitä, että pitäisi miettiä tarvitseeko ihminen sitä mitä ostaa. Niin, mitä ihminen oikeastaan tarvitsee? Lämmintä vaatetta, kodin ja ruokaa, siinä kai se. Mietin, että kestävin ja varmaan lämpimin omistamani vaate on ollut teininä saatu luonnovalkoinen laamapaita. Se ei ikinä hajonnut, mutta kai se oli niin ruma, että hävitin sen jo vuosia sitten. Mutta jos tarkkoja ollaan, enhän toki tarvitse vaatteessa sen ulkonäköä mihinkään. Samoin kukaan ei voi väittää tarvitsevansa nimenomaan Papun tai Marimekon tai Vimman tai Niken vaatteita. Niitä halutaan, koska ne on kivoja. Ehkä joku tarvitsee housut tai paidan, mutta mitään tiettyä merkkiä tai tyyliä ihminen ei voi väittää tarvitsevansa. Toisaalta taas voi ajatella, että ihminen tarvitsee myös mielihyvää tuovia asioita. Jollekin se voi olla yksi kalliimpi merkkilastenvaate, toinen haluaa vaikka hiuspidennykset. Minun näkökulmastani kukaan ei noita tarvitse, mutta on minun myönnettävä, että jollekulle toiselle ne voivat olla tärkeitä, joten mikä minä olen sanomaan mihin toiset rahansa käyttävät. Eli on todella vaikeaa alkaa määritellä asioiden tarpeellisuutta. Niin älyttömältä kuin se minusta vaikuttaakin, joku varmasti pystyy perustelemaan itselleen tarvitsevansa vaikka vaatteen jokaisesta Papun uudesta mallistosta, vaikka alasti ei tarvitsisi ilmankaan kulkea.
Siitähän aina välillä keskustellaan, saako köyhä ostaa karkkia tai telkkarin. Eihän kukaan oikeasti niitäkään tarvitse. Kyllähän se hengissä säilymiseen riittää, että syödään näkkäriä ja hernesoppaa ja kerätään metsästä mustikoita. Kirjoja saa kirjastosta ja tukankin saa leikattua ihan itse. Tässä ei taida tila riittää sen pohtimiseen, että mitä ihminen tarvitsee, ja kuka sen saa määritellä. Ymmärrän kyllä, että Bright Fridayssa haettiin sitä, että ihminen ostopäätöstä tehdessään miettisi, että hetkonen, mullahan on jo 15 paitaa, en ehkä tarvitsekaan tätä. Mietin vaan, tehdäänkö tässä sellainen olettamus, että totta kai alennusshoppailijoilla on jo kaappi täynnä ja ostaa ns. turhaan. Heitin näsäviisaasti, että kaipa Papullakin on kassalla tarkistuspiste, missä varmistetaan, että olethan harkinnut ostoksesi etkä vaan osta sitä paitaa sen takia, koska se on kiva ja outlet-myynnissä vielä alessakin. Vastauksessa sanottiin, että he eivät koe oikeudekseen alkaa asiakkaiden ostokäyttäytymisen vahdiksi, mutta kannustavat vastuulliseen ostamiseen. Näinhän sen pitääkin olla. Silti minusta vähän tuntui, että tuo Bright Friday -kannanotto oli vähän jeesustelua: me ei osallistuta tähän alehuumaan, kun kuitenkin jotkut alennushaukat tulee vaan hupiostelemaan.
Minulle Black Friday tarkoitti mahdollisuutta tehdä niitä harkittuja ja eettisiä valintoja, joihin minulla ei normaalisti olisi varaa. Siksi minua ehkä ihmetyttää se, että jotkut firmat julistavat, että älä juokse halvan hinnan perässä ja me ei ainakaan tänään alenneta. Miksi he sen sijaan eivät mainostaisi, että Black Fridayna on mahdollista tehdä myös eettisiä ja kestäviä valintoja? Minulle tuli sellainen fiilis, että vaikka en koe olevani juuri sellainen himoshoppailija mitä Bright Friday kritisoi, silti minua alennushaukkaa vähän syyllistettiin. Lisäksi tämä vastakanpanja nimenomaan ei osu kohderyhmäänsä. Niitä, jotka ostavat mielummin hikipajapaidan kuin kotimaista laatukamaa, ei varmaan paljon hetkauta se, että se laatukama ei ole tarjouksessa. Sen sijaan minun kaltaisiani, jotka mielellään sijoittaisivat vähät rahansa viisaasti, rokotetaan. Minulla ei ollut tällä kertaa vaatteita ostoslistalla, mutta jos olisi ollut, olisin varmaan katsonut mitkä muut laadukkaat merkit ovat alessa ja valkannut niistä. Bright Friday -kampanja sai miettimään, että onko todella niin, että normaalihinnalla ostaminen on sitä harkittua ostamista? Alennusmyynistä ostaja on sellainen hullunkiilto silmissä alelaarilta toiselle ryntäävä maanikko, joka ostaa mitä vaan ja vasta illalla katsoo, mitä tulikaan saaliiksi. Sehän tuntuu ihan älyttömältä, että halutaan ohjata ihmisiä tekemään ekologisesti kestäviä ja harkittuja ostopäätöksiä, mutta sinä suurena alennuspäivänäpä sitä mahdollisuutta ei ainakaan tehdä helpoksi ilmoittamalla ettei meillä ole alea koska kaikilla muilla on, tai jopa pitämällä koko verkkokauppa kiinni. Tästä tulee sellainen fiilis, että niiden hyvien valintojen tekeminen on rikkaiden puuhaa. Meidän, joiden on laskettava eurojamme, pitää tyytyä sitten ostamaan sitä, mihin rahat riittävät. Juuri tässä taitaa kiteytyä ärsytykseni syy: jos sinulla on rahaa, voit ostaa sitä milloin haluat ja miten haluat. Osa ehkä käyttää rahansa tuhlaillen ja luontoa säästämättä, mutta haluavalle se mahdollistaa sen, että voit ostaa alennuksilla tai ilman ja juuri silloin kun tarvitset lähituotettua luomuruokaa ja kotimaisia eettisesti tuottettuja vaatteita. Uskoisin, että niitä ei-rikkaitakin on kahta sorttia: Osa ostaa kivaa ja kallista (eettistä tai ei) vaikka osamaksulla tai velaksi, mutta pakko on saada tavaraa just heti kun haluaa. Itse koen kuuluvani siihen ryhmään, joka harkitsee pitkään ja haaveilee yhdestä sun toisesta, kyttää hyviä alennuksia ja säästää jotain saadakseen. Suurinta osaa ihastelemistani asioista en tule koskaan hankkimaan. Ostan luomulihoja kärpäskorista eli alelaputettuna, mutta silti ostan myös sen broilerinkoipirasian alesta 99 sentillä. Halu on tehdä hyviä valintoja, mutta aina siihen ei pysty.
Hiljattain olin menossa työhaastatteluun ja etsin kaapistani päällepantavaa. Äitiyslomavuosi on mennyt nuhruisissa kotivaatteissa, ja hieman turhan myöhään minulle selvisi, että joku on kutistanut kaikki ne paremmat vaatteeni. Jos rahaa olisi käytettäväksi, olisin voinut siltä seisomalta kävellä kauppaan ostamaan kestävästi tuotetun laadukkaan ja pitkäikäisen asun. Koska sellaista budjettia ei ollut käytettävissä, virittelin arkivaatteistani jotakin sinne päin. Minusta tuntuu, että jotkut ihmiset eivät ehkä ihan ymmärrä tätä rahan tuoman vapauden merkitystä, mikäli itse siitä vapaudesta saavat nauttia. Ne on varmaan niitä samoja tyyppejä, jotka minullekin ovat sanoneet, että hei kantsis ostaa oma asunto eikä maksaa vuokraa. No sori vaan, ei ole tilillä 10 prossaa perheasunnon hinnasta. Pitää lisätä vielä yksi ryhmä niiden ei-rikkaiden joukkoon: oikeasti köyhät. Jos vaihtoehtoina on maksaa paidasta 3 euroa tai 30 euroa, heille ei tilanteessa ole olemassa mitään valintaa. Sitten kun on se vuoden suurin alennuspäivä, jonka aikana ehkä voisi hankkia jotain tarpeellista tai jotain ekstraa, jota ei muuten raaskisi ostaa, tuntuu se melkein vittuilulta törmätä kommentteihin, että ”mä en ainakaan osallistu tällaiseen kulutushysteriaan”. Tai ei tarjota mahdollisuutta ostaa halvemmalla sitä kolmenkympin paitaa. No, ymmärrän, että ideologinen painoarvo on aika suuri siinä, onko mukana Bright vai Black Fridayssa. Mutta mielestäni sen ideologisen viestin tehoa syö aika lailla alkaa mainostamaan alennusmyyntiä seuraavana päivänä, kun suuren osan Black Weekend -tarjouksetkin ovat voimassa
Papun vastauksessa mainittiin myös, että Black Friday painaa alas jo ennestäänkin halpoja hintoja hämärtäen asiakkaiden käsitystä siitä, mitä tuotteiden pitäisi oikeasti maksaa. Tämäkin keskustelun arvoinen asia, josta riittäisi paljon pohdittavaa. Alennusmyyntejähän on nykyään jatkuvasti. Pettääkö muistini, vai oliko oikeasti vielä joskus viitisentoista vuotta sitten niin, että ei juuri muita alennusmyyntejä ollut kuin isot alennusmyynnit juhannuksen ja joulun jälkeen? Hullut Päivät toki oli jo silloinkin. Nyt ainakin tuntuu siltä, että alennusmyyntejä on vähän väliä. Miksi edes maksaisin normaalihintaa jostakin, kun sen saa kuitenkin kohta alesta? Urheiluvaatteet ovat sellainen tuoteryhmä, että kiireettömän ostoksen kanssa odottelen sitä säännöllisesti postiluukusta tippuvaa alekupunkia tai käyn outletissa. Kuluttajan näkökulmastahan se on juuri huippua, että säästää rahaa. Ymmärrän, että kauppiaan kate saattaa jäädä pieneksi. Hintakilpailulla yritykset yrittävät saada asiakkaan juuri heidän kauppaansa, vaikka myymällä joitakin sisäänheittotuotteita jopa tappiolla. Se onkin jännä kysymys, mitä jonkun tuotteen oikeasti pitäisi maksaa ja mitä kuluttajan siitä pitäisi tietää. On hurjaa ja kurjaa, että kaupassa myydään kukkakaalia niin halvalla, ettei viljelijän kannata sillä hinnalla edes nostaa niitä pellosta. Monesti mietin, että koska joitakin tuotteita myydään melkein jatkuvasti isoilla alennuksilla, niissä on oltava valtava kate alunperin. Eräillä huonekaluliikkeillä on jatkuvasti -40% alennus kaikissa tuotteissa. Mitä kuluttajan pitäisi ajatella siitä, onko se alennettu vaiko normaalihinta se, paljonko sen sohvan tai maton pitäisi oikeasti maksaa? Markkinatalouden kiemurat ja rahan käsite ylipäätään ovat todella monimutkaisia asioita pienen ihmisen ymmärettäväksi. En koe lainkaan huonoa omaatuntoa ostamalla asioita alennuksesta. Niillä pelimerkeillä pelataan, mitä säästöpossuun on suotu.
Vastareaktiona Black Fridaylle järjestettiin myös Bright Friday, jonka tiimoilta jotkut yritykset ilmoittivat, etteivät ne järjestä Black Friday -alennuksia vaan esimerkiksi antavat jopa 20% myynnistä luonnonsuojeluun. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta jokin minua tässä tökkikin. Ylen nettijutussa Weecosin toimitusjohtaja Hanna Lusila sanoo, että ”Haluamme tukea harkittuja ostopäätöksiä ja kannustaa järkevään ostokäyttäytymiseen. Halpa hinta ei ole syy ostaa tuotetta. Haluamme, että ihmiset miettivät, tarvitsevatko tuotteita todella.” Tässähän ei sinällään ole mitään vikaa, nimittäin itsekin olen samaa mieltä. Jokin tässä kuitenkin pisti ärsyttämään, mutta avaan sitä tuonnempana.
Facebookissa satoja Black Fridayhin liittyviä firmojen postauksia bonganneena törmäsin myös useampaan mattimeikäläisen kommenttiin, jossa suorastaan paheksuttiin koko Black Fridayta. Parhaimmata naurut sain lukiessani K-supermarketin postaukseen tullutta kommenttia, jossa paheksuttiin tätä ostospäivää ja sitä, ettei suomalaisille edes riitä perjantai, vaan useampi päivä alennetaan. K-supermarket tosiaan mainosti Black Friday -kamppiksessaan erää hedelmiä ja vihanneksia puoleen hintaan sekä possua, kukkia ja jätskiä alennuksella. Siis ai kamalaa, minäkin kävin jo torstaina ostamassa klementiinejä ja avokadoja! Ruokakaupathan varsinkin mainostavat viikoittain erilaisia alennuksia, miksi ihmeessä nämä nyt olivat pahoja alennuksia? Siksi, kun siinä luki Black Friday?
Seurasin tiiviisti Black Fridayn tarjouksia etenkin firmojen uutiskirjeistä, facebookista ja instagramista. Budjettia ei ollut kovin paljon käytettäväksi, mutta mielessä oli esimerkiksi hankkia lapsille joululahjoja. Muutamia muitakin tuotteita pitkäaikaisella ostoslistalla on, joten ajattelin kytätä ennen kaikkea niitä. Olen aika monta kertaa käynyt nettikaupan sivulla ihailemassa puisia voimistelurenkaita, mutta 69 euroa on tuntunut liian kalliilta. Toki olen yrittänyt voittaa niitä arvonnastakin, mutta ei ole tärpännyt. Black Fridayna katsoin ihan varta vasten, olisiko ne alessa. Ja olivat! 45 euroa kotimaisista puisista voimistelurenkaista, ja lasten joululahja on siinä. Varmaan olisin saanut jostain halvemmalla kiinalaiset, mutta tykkään ostaa kotimaista aina kun mahdollista. Ostin fiksuruoka.fistä monenlaista sapuskaa päärynäsoseista suklaaseen, kun kaikki oli vähintään -40%. Jotain ihan perussapuskaa, mutta myös ”tarpeetonta” herkkua. Ai niin, ja ostin myös 8 eurolla kaksi hampurilaisateriaa Offerillan kautta Aussie Bariin. Ajattelin, että voimme repäistä miehen kanssa purilaislounaan joku päivä. Olihan se nyt ihan turhaa ja vielä epäterveellistäkin. Haksahdin kyllä myös todelliseen heräteostokseen, nimittäin SuperPark mainosti kaikkien lippujen ja kausareiden olevan puoleen hintaan. Koska mun lapseni tykkää siellä käydä ja kertalippu maksaa 19 euroa, pikaisella laskutoimituksella totesin 175 euron investoinnin vuosikorttiin olevan oikein paikallaan. Tämä ylitti budjetin, mutta syödään sitten kaurapuuroa vaikka vähän aikaa. Siitä huolimatta törsäsin vielä lauantainakin. Meidän pienin ei ole kovin hyvä nukahtamaan, ja siksi valkoista kohinaa suriseva Whisbear on ollut mielessäni jo pitkään. Normaalihinta 62, nyt 46 euroa. Mietin, että mahtaako tämä toimia yli 1-vuotiaalle, mutta otin nyt tuon arvoisen riskin. Mikäli meidän pieni oppii nukahtamaan sen avulla, varmasti oli rahan arvoinen. Jos ei, ehkä saan jollain hinnalla sen myytyä eteenpäin. Pakko myöntää, että tämä oli rahatilanteeseen nähden aivan liikaa, ja otinkin sen laskulla. Enitenhän sitä säästää, kun ei osta mitään. Mutta toisaalta, jotain on joskus hankittava, joten miksi en ostaisi niitä päivänä, jona ne saa halvemmalla?
Lauantaina sähköpostiini kilahti myös kotimaisen vaatemerkin Papun uutiskirje. Papu osallistui Bright Fridayhin ja antoi perjantain myynnistään osan luonnonsuojeluun, eikä harrastanut alennusmyyntejä. Uutiskirjeessä kuitenkin mainostettiin lauantain ja sunnuntain kestävää outlet-myyntiä. Hetkonen! Edellisenä päivänä mainostetaan, että me emme laske hintojamme Black Fridayna vaan haluamme muistuttaa ihmisiä ostamaan harkiten ja vastuullisesti ja tarpeeseen. Lauantaina onkin sitten ihan ok ostaa Papun vaatteita alesta. Tämä käynnisti mielessäni aikamoisen ajatusmyllyn, ja esitinkinkysymyksiä Papun facebookissa. Ensinnäkin mietin, miksi ihmeessä juuri tuo yksi päivä on niin paha, että sinä päivänä ei saisi ostella? Vaikutti vähän mainoskikalta yhtenä päivänä olla shoppailuhysteriaa vastaan ja seuraavana kuitenkin olla alennushumussa mukana, kun Black Fridayn tarjoukset kuitenkin monilla koko viikonlopun kestävät. Joka firmahan joskus alentaa, mutta mietin, että olisivat nyt edes viikon odottaneet. Papun vastauksen luettuani totesin, että olenhan oikeastaan kaikesta ihan samaa mieltä, mutta jokin tässä silti on pielessä.
Olen samaa mieltä Bright Friday -aatteen kanssa siitä, että ihmisten olisi syytä harkita ostoksiaan. Minua ihmetyttää se, että ilmeisesti joillakin on jopa satoja paketteja matkalla kiinalaisista verkkokaupoista. Feissarimokista olen oppinut, että jotkut tilaavat sieltä jotain härpättimiä, joista eivät edes tiedä mitä ne ovat. Ostetaan, koska se on halpaa, vaikkei sitä edes tarvita. Siitä onkin ihmisiä syytä herätellä, että maapallo ei kestä tuollaista. Papun vastauksessa kommenttini mainitaan, että Black Fridaylla ei ole mitään muuta sanomaa kuin kannustaa ihmisiä ostamaan massoittain tuotteita, joita ei kaikkia ole välttämättä valmistettu kovin eettisesti ja tarkoitettu pitkäikäisiksi. En epäile ollenkaan, eikö tänä viikonloppuna olisi myyty tuhotonta määrää muovikrääsää, koristekippoa ja intialaisissa hikipajoissa tehtyjä euron paitoja. Varmasti on myös ihmisiä, joille määrä korvaa laadun niin Black Fridayna kuin muinakin kauppapäivinä. Allekirjoitan Bright Fridayn sanoman ihan täysin ja pidänkin itseäni pääosin vastuullisena kuluttajana.
Minä ostan aika vähän asioita. Meidän perheessämme ei koskaan ole ollut kovin suuret tulot, ei lapsuuden perheessä eikä nyt omassanikaan. Meillä ei harrasteta sisustamista (siltä täällä näyttääkin), enkä osta juurikaan vaatteita, ainakaan itselleni. Minun ja lapseni vaatekaapeissa ei ole Papua eikä Vimmaa. Ei sikäli, että olisin kokenut niitä tarvitsevani. En kuitenkaan missään nimessä ole köyhä.
Jos on rahaa, on valinnanvaraa. Perjantaina mietin, että köyhällä ei ole varaa osallistua Älä osta mitään -päivään, jos se on samana päivänä kuin vuoden suurin alennusmyynti. Mietin kaikkia niitä lukemiani kommentteja, joissa julistettiin, että ”minä en ainakaan ostanut mitään”. Ilmeisesti heillä paremmilla ihmisillä ei joko ollut tarvetta millekään tai sitten heillä ei ole niin euron päälle maksaa samasta asiasta ensi viikolla 50 euroa enemmän. Black Friday sijoittuu oikein kivasti aikaan, jolloin monilla on jo joululahjaostoksiakin listalla. Ei se minun mielestäni ihan kamalaa ole, jos jonkun kivan mutta ei niin tarpeellisen asiankin tulee hankkineeksi joskus, koska saa halvalla eikä sitä raaskisi muulloin ostaa.
Weecosin toimitusjohtajan kommentista minulle jäi päähän pyörimään ajatus siitä, että pitäisi miettiä tarvitseeko ihminen sitä mitä ostaa. Niin, mitä ihminen oikeastaan tarvitsee? Lämmintä vaatetta, kodin ja ruokaa, siinä kai se. Mietin, että kestävin ja varmaan lämpimin omistamani vaate on ollut teininä saatu luonnovalkoinen laamapaita. Se ei ikinä hajonnut, mutta kai se oli niin ruma, että hävitin sen jo vuosia sitten. Mutta jos tarkkoja ollaan, enhän toki tarvitse vaatteessa sen ulkonäköä mihinkään. Samoin kukaan ei voi väittää tarvitsevansa nimenomaan Papun tai Marimekon tai Vimman tai Niken vaatteita. Niitä halutaan, koska ne on kivoja. Ehkä joku tarvitsee housut tai paidan, mutta mitään tiettyä merkkiä tai tyyliä ihminen ei voi väittää tarvitsevansa. Toisaalta taas voi ajatella, että ihminen tarvitsee myös mielihyvää tuovia asioita. Jollekin se voi olla yksi kalliimpi merkkilastenvaate, toinen haluaa vaikka hiuspidennykset. Minun näkökulmastani kukaan ei noita tarvitse, mutta on minun myönnettävä, että jollekulle toiselle ne voivat olla tärkeitä, joten mikä minä olen sanomaan mihin toiset rahansa käyttävät. Eli on todella vaikeaa alkaa määritellä asioiden tarpeellisuutta. Niin älyttömältä kuin se minusta vaikuttaakin, joku varmasti pystyy perustelemaan itselleen tarvitsevansa vaikka vaatteen jokaisesta Papun uudesta mallistosta, vaikka alasti ei tarvitsisi ilmankaan kulkea.
Siitähän aina välillä keskustellaan, saako köyhä ostaa karkkia tai telkkarin. Eihän kukaan oikeasti niitäkään tarvitse. Kyllähän se hengissä säilymiseen riittää, että syödään näkkäriä ja hernesoppaa ja kerätään metsästä mustikoita. Kirjoja saa kirjastosta ja tukankin saa leikattua ihan itse. Tässä ei taida tila riittää sen pohtimiseen, että mitä ihminen tarvitsee, ja kuka sen saa määritellä. Ymmärrän kyllä, että Bright Fridayssa haettiin sitä, että ihminen ostopäätöstä tehdessään miettisi, että hetkonen, mullahan on jo 15 paitaa, en ehkä tarvitsekaan tätä. Mietin vaan, tehdäänkö tässä sellainen olettamus, että totta kai alennusshoppailijoilla on jo kaappi täynnä ja ostaa ns. turhaan. Heitin näsäviisaasti, että kaipa Papullakin on kassalla tarkistuspiste, missä varmistetaan, että olethan harkinnut ostoksesi etkä vaan osta sitä paitaa sen takia, koska se on kiva ja outlet-myynnissä vielä alessakin. Vastauksessa sanottiin, että he eivät koe oikeudekseen alkaa asiakkaiden ostokäyttäytymisen vahdiksi, mutta kannustavat vastuulliseen ostamiseen. Näinhän sen pitääkin olla. Silti minusta vähän tuntui, että tuo Bright Friday -kannanotto oli vähän jeesustelua: me ei osallistuta tähän alehuumaan, kun kuitenkin jotkut alennushaukat tulee vaan hupiostelemaan.
Minulle Black Friday tarkoitti mahdollisuutta tehdä niitä harkittuja ja eettisiä valintoja, joihin minulla ei normaalisti olisi varaa. Siksi minua ehkä ihmetyttää se, että jotkut firmat julistavat, että älä juokse halvan hinnan perässä ja me ei ainakaan tänään alenneta. Miksi he sen sijaan eivät mainostaisi, että Black Fridayna on mahdollista tehdä myös eettisiä ja kestäviä valintoja? Minulle tuli sellainen fiilis, että vaikka en koe olevani juuri sellainen himoshoppailija mitä Bright Friday kritisoi, silti minua alennushaukkaa vähän syyllistettiin. Lisäksi tämä vastakanpanja nimenomaan ei osu kohderyhmäänsä. Niitä, jotka ostavat mielummin hikipajapaidan kuin kotimaista laatukamaa, ei varmaan paljon hetkauta se, että se laatukama ei ole tarjouksessa. Sen sijaan minun kaltaisiani, jotka mielellään sijoittaisivat vähät rahansa viisaasti, rokotetaan. Minulla ei ollut tällä kertaa vaatteita ostoslistalla, mutta jos olisi ollut, olisin varmaan katsonut mitkä muut laadukkaat merkit ovat alessa ja valkannut niistä. Bright Friday -kampanja sai miettimään, että onko todella niin, että normaalihinnalla ostaminen on sitä harkittua ostamista? Alennusmyynistä ostaja on sellainen hullunkiilto silmissä alelaarilta toiselle ryntäävä maanikko, joka ostaa mitä vaan ja vasta illalla katsoo, mitä tulikaan saaliiksi. Sehän tuntuu ihan älyttömältä, että halutaan ohjata ihmisiä tekemään ekologisesti kestäviä ja harkittuja ostopäätöksiä, mutta sinä suurena alennuspäivänäpä sitä mahdollisuutta ei ainakaan tehdä helpoksi ilmoittamalla ettei meillä ole alea koska kaikilla muilla on, tai jopa pitämällä koko verkkokauppa kiinni. Tästä tulee sellainen fiilis, että niiden hyvien valintojen tekeminen on rikkaiden puuhaa. Meidän, joiden on laskettava eurojamme, pitää tyytyä sitten ostamaan sitä, mihin rahat riittävät. Juuri tässä taitaa kiteytyä ärsytykseni syy: jos sinulla on rahaa, voit ostaa sitä milloin haluat ja miten haluat. Osa ehkä käyttää rahansa tuhlaillen ja luontoa säästämättä, mutta haluavalle se mahdollistaa sen, että voit ostaa alennuksilla tai ilman ja juuri silloin kun tarvitset lähituotettua luomuruokaa ja kotimaisia eettisesti tuottettuja vaatteita. Uskoisin, että niitä ei-rikkaitakin on kahta sorttia: Osa ostaa kivaa ja kallista (eettistä tai ei) vaikka osamaksulla tai velaksi, mutta pakko on saada tavaraa just heti kun haluaa. Itse koen kuuluvani siihen ryhmään, joka harkitsee pitkään ja haaveilee yhdestä sun toisesta, kyttää hyviä alennuksia ja säästää jotain saadakseen. Suurinta osaa ihastelemistani asioista en tule koskaan hankkimaan. Ostan luomulihoja kärpäskorista eli alelaputettuna, mutta silti ostan myös sen broilerinkoipirasian alesta 99 sentillä. Halu on tehdä hyviä valintoja, mutta aina siihen ei pysty.
Hiljattain olin menossa työhaastatteluun ja etsin kaapistani päällepantavaa. Äitiyslomavuosi on mennyt nuhruisissa kotivaatteissa, ja hieman turhan myöhään minulle selvisi, että joku on kutistanut kaikki ne paremmat vaatteeni. Jos rahaa olisi käytettäväksi, olisin voinut siltä seisomalta kävellä kauppaan ostamaan kestävästi tuotetun laadukkaan ja pitkäikäisen asun. Koska sellaista budjettia ei ollut käytettävissä, virittelin arkivaatteistani jotakin sinne päin. Minusta tuntuu, että jotkut ihmiset eivät ehkä ihan ymmärrä tätä rahan tuoman vapauden merkitystä, mikäli itse siitä vapaudesta saavat nauttia. Ne on varmaan niitä samoja tyyppejä, jotka minullekin ovat sanoneet, että hei kantsis ostaa oma asunto eikä maksaa vuokraa. No sori vaan, ei ole tilillä 10 prossaa perheasunnon hinnasta. Pitää lisätä vielä yksi ryhmä niiden ei-rikkaiden joukkoon: oikeasti köyhät. Jos vaihtoehtoina on maksaa paidasta 3 euroa tai 30 euroa, heille ei tilanteessa ole olemassa mitään valintaa. Sitten kun on se vuoden suurin alennuspäivä, jonka aikana ehkä voisi hankkia jotain tarpeellista tai jotain ekstraa, jota ei muuten raaskisi ostaa, tuntuu se melkein vittuilulta törmätä kommentteihin, että ”mä en ainakaan osallistu tällaiseen kulutushysteriaan”. Tai ei tarjota mahdollisuutta ostaa halvemmalla sitä kolmenkympin paitaa. No, ymmärrän, että ideologinen painoarvo on aika suuri siinä, onko mukana Bright vai Black Fridayssa. Mutta mielestäni sen ideologisen viestin tehoa syö aika lailla alkaa mainostamaan alennusmyyntiä seuraavana päivänä, kun suuren osan Black Weekend -tarjouksetkin ovat voimassa
Papun vastauksessa mainittiin myös, että Black Friday painaa alas jo ennestäänkin halpoja hintoja hämärtäen asiakkaiden käsitystä siitä, mitä tuotteiden pitäisi oikeasti maksaa. Tämäkin keskustelun arvoinen asia, josta riittäisi paljon pohdittavaa. Alennusmyyntejähän on nykyään jatkuvasti. Pettääkö muistini, vai oliko oikeasti vielä joskus viitisentoista vuotta sitten niin, että ei juuri muita alennusmyyntejä ollut kuin isot alennusmyynnit juhannuksen ja joulun jälkeen? Hullut Päivät toki oli jo silloinkin. Nyt ainakin tuntuu siltä, että alennusmyyntejä on vähän väliä. Miksi edes maksaisin normaalihintaa jostakin, kun sen saa kuitenkin kohta alesta? Urheiluvaatteet ovat sellainen tuoteryhmä, että kiireettömän ostoksen kanssa odottelen sitä säännöllisesti postiluukusta tippuvaa alekupunkia tai käyn outletissa. Kuluttajan näkökulmastahan se on juuri huippua, että säästää rahaa. Ymmärrän, että kauppiaan kate saattaa jäädä pieneksi. Hintakilpailulla yritykset yrittävät saada asiakkaan juuri heidän kauppaansa, vaikka myymällä joitakin sisäänheittotuotteita jopa tappiolla. Se onkin jännä kysymys, mitä jonkun tuotteen oikeasti pitäisi maksaa ja mitä kuluttajan siitä pitäisi tietää. On hurjaa ja kurjaa, että kaupassa myydään kukkakaalia niin halvalla, ettei viljelijän kannata sillä hinnalla edes nostaa niitä pellosta. Monesti mietin, että koska joitakin tuotteita myydään melkein jatkuvasti isoilla alennuksilla, niissä on oltava valtava kate alunperin. Eräillä huonekaluliikkeillä on jatkuvasti -40% alennus kaikissa tuotteissa. Mitä kuluttajan pitäisi ajatella siitä, onko se alennettu vaiko normaalihinta se, paljonko sen sohvan tai maton pitäisi oikeasti maksaa? Markkinatalouden kiemurat ja rahan käsite ylipäätään ovat todella monimutkaisia asioita pienen ihmisen ymmärettäväksi. En koe lainkaan huonoa omaatuntoa ostamalla asioita alennuksesta. Niillä pelimerkeillä pelataan, mitä säästöpossuun on suotu.
maanantai 6. marraskuuta 2017
Vihdoin se tapahtui, Tampere Jazz Happening!
Tullikamarin Pakkahuone la 4.11. klo 20
The Fifth Man
Trail of Souls - In the Country with Knut Reiersrud and Solveig Slettahjell
Thomas de Pourquery & Supersonic
Olen asunut Tampereella 11 vuotta, ja ehkä yhtä monena vuonna on käynyt mielessä, että pitäisipä tsekata Tampere Jazz Happening. Tänä vuonna vihdoin se on korkattu, ja nyt ihmettelen, miksi näin myöhään.
Omin päin en tänäkään vuonna olisi tullut lähteneeksi. En, vaikka olin katsonut ohjelmistoakin jo etukäteen, kuten melkein joka vuosi. Viime aikoina on ollut aika hektistä, joten olin ajatellut, etten yksinkertaisesti jaksa lähteä mihinkään. Mutta arvonta se on, joka kannattaa! Kuluneen vuoden aikana kotiäidin arkea on ilahduttanut suuresti kaikenlaiset arvonnat, ja etenkin niistä voitetut palkinnot. Onnetar päätti, että menen sittenkin kuuntelemaan jazzia.
Olin todella väsynyt, ja tavallaan olisi ollut viisasta iltakeikan sijaan mennä aikaisin nukkumaan, että jaksaisin olla normaaliakin enemmän kotiäitinä seuraavat viikot, kun mies reissaa työn takia. Pakko paljastaa jo ennen keikan tarkempaa analysointia, että kannatti mennä ja kannatti valvoa (hui) yli yhteen. Joskus unta enemmän tekee hyvää se, että saa olla ja vastaanottaa.
Myöhästyin The Fifth Manin keikan alusta parikymmentä minuuttia. Piti laittaa ipanat unille ennen kuin pääsin karkaamaan vapaalle. Sille keikalle olikin mielenkiintoista tupsahtaa kesken kaiken. En tiedä, mitä reittiä siihen oli tultu, mutta soitto kuulosti juuri siltä, että jokainen soittaja lavalla jammaa ihan omiaan. Mistään melodioista tai iskuista ole tietoakaan, kunha rahistelevat ja vinguttelevat ääniä. Edellinen muistoni freejazzista on joku yöllinen automatka vuosia sitten, kun radiosta soi free. Oli pakko vaihtaa kanavaa, vaikka ehkä se olisi pitänyt hereillä jotain soulia paremmin. Ei ole mun juttuni. Klassisessa nykymusiikissa keskityn usein fiilistelemään soundeja ja hetkiä, en yritäkään muodostaa päässäni mitään linjoja, jos eivät ole muodostuakseen. Yritin samaa tässäkin, mutta ongelmaksi koitui se, etten pitänyt niistä äänistä. Olen vähän yliherkkä tietyille taajuuksille, ja sähkökitaran rahistelu ja kitistely taisi iskeä juuri sinne. Nettisivujen esittelystä ymmärsin, että fonisti Evan Parker olisi porukan pääjehu, mutta suurimman osan kuulemastani setistä hän istui paikallaan soittamatta. Ihan upeaa sooloa sieltä kyllä kuultiin, mutta rahistelu- ja kitistelyosastosta vastasivat lähinnä kitaristi John Russell ja kontrabasisti John Edwards. Ihmettelin sitä vähän, koska kyllähän saksofonista saa irti vaikka minkälaisia rohinoita ja vinkunoita. Ne toki ovat mielestäni mielenkiintoisia ääniä. En tiedä olisinko lämmennyt enemmän, jos saksofoni olisi päässyt paremmin irti. Jazzsoittimista pidänkin erityisesti saksofonista, mutta kitarajazz ei yleisesti ottaenkaan usein sytytä. Mielenkiinnolla kuuntelin kyllä Walter Pratin ja Matt Wrightin työskentelyä live-elektroniikan ja turntablen parissa. Mutta en ostaisi levyä ja kuuntelisi tällaista kotona. Tällä keikalla volume oli kaakossa, eikä kovin paljon vaihtelua muutenkaan kuultu. Ihan lopussa musiikin hiljentyessä hiljalleen kuulin, kuinka järkyttävä meteli baarin puolelta kuului. Tässä se ei häirinnyt, vaan jotenkin omaksuin hälyn osaksi teosta. Olin siitä iloinen, sillä olen kova häiriintymään ulkopuolisista äänistä.
Tauolla siirryin minäkin virvokkeiden pariin. Jonon lyhyys ratkaisi juomavalinnan, Otard VS. Seuraavan keikan aikana siemailin konjakkia lasistani ja tunsin oloni hyvinkin fiksuksi. Vakavasti puhuen, kyllä se saattoi tuoda oman lisänsä siihen nautintoon, jonka Trail of Souls tarjosi. Nyt oli melodista monivivahteista musiikkia, pehmeitä ja muhkeita soundeja sekä mukavaääninen solisti! Musiikissa oli mielenkiintoisia pilkahduksia countrysta gospeliin. Yhdessä kohdassa mieleeni tuli tanskalainen jazzlaulaja Susi Hyldgaard, johon tykästyin vuosia sitten KeiteleJazzeilla. Jotain samaa siinä oli, mutta seuraavassa hetkessä taas ei ollenkaan. Trail of Souls oli minulle entuudestaan vieras, enkä siis tuntenut kappaleita ennestään. Olisin kovasti halunnut kuulla sanat, mutta sain selvää vain sieltä täältä. Tässä setissä oli mukava rytmi: välillä hurjempaa menoa hienoine sooloineen, välillä rauhallisia kappaleita vain laulaja Solveig Slettahjellin ja yhden soittajan esittämänä. Hiljaisissa kohdissa oli vain se vika, että verhon takaa kuului baariosastolta juttelua ja naurun remahduksia. Tähän musiikkiin en saanut niitä sopimaan. Se on inhottava fiilis, kun ajatukset lipuvat musiikin nauttimisesta kohti ärsytystä. Mietin, että olen kaiketi turhan tottunut klassisen musiikin ympäristöön, missä aivastamistakin paheksutaan eivätkä juomatkaan ole yleensä mukana. Olisin halunnut kyetä nauttimaan musiikista, mutten täysin pystynyt. Pakko mainita, että Knut Reiersrud vakuutti minut siitä, että kitarajazzkin voi olla nautinnollista. Pidin pehmeistä kitarasoundeista. Vähän harmittaa, etten ostanut levyä.
Toisella tauolla alkoi ramaista. Toivoin, ettei viimeinen esiintyjä olisi mitään freevinkunaa tai ihan unettavaa soulia. En ollut perehtynyt etukäteen, millainen pumppu Thomas de Pourquery & Supersonic on. No ei unettanut! Oli vauhtia, volumea ja sellainen rumpali, jolla oli vähintään 8 raajaa. Ai että, tämä bändi muistutti siitä, että jazz on niin livelaji! Energisten soittajien katsominen on jos ei puoli ruokaa, niin ainakin alkuruoka. Sitä paitsi, kaksi fonia ja pasuuna! Siinä on minun korviani miellyttävä trio. Sainkin kuulla myös U-Street All Stars -tyyppistä soitantaa, mistä kovasti tykkään. Tähän settiin monipuolisuutta toi se, että puhaltajat kaikki sekä soittivat että lauloivat. Ei ehkä kauneinta laulua eikä sanatkaan olleet kovin syvällisiä, mutta toimi minulle hyvin. Koska jazzailussani on ollut pitkä tauko, kaivelin musiikkia kuunnellessani muistin syövereistä jotain tuttua. Tätä yhtyettä kuunnellessani tuli mieleen toinen KeiteleJazz-tuttavuus, JazzKamikaze. Heillä myös oli valtava energia lavalla, osa biiseistä instrumentaaleja ja osassa lauletaan. Kävin keikan jälkeen kuuntelemassa tätä bändiä Youtubesta ja totesin, että siihen ne yhtäläisyydet ehkä loppuvatkin, nimittäin aika poppia nuo JazzKamikazen lauletut biisit olivatkin. Thomas de Pourquery & Supersonic sai jalat vispaamaan ja fiiliksen korkealle. Edes ne mölinät eivät häirinneet kovin pahasti, vaikkakin mielessäni kävi, miksi en tauolla vaihtanut paikkaa edemmäs ja ehkä näin päässyt koko ongelmasta. Takanani istui joku oman elämänsä Rytmi-Roope, joka yritti ilmeisesti tykittää jaloillaan yhtä nopeasti kuin Edward Perraud lavalla. No, edes se ei häirinnyt, ehkä vähän huvitti. Mietin, kannattaisiko tällaista musiikkia kuunnella levyltä? Ehkä sen levyn ostaisi ikään kuin muistoksi, että saisin levyä kuuntelemalla palautettua mieleen sen livekeikan fiiliksen.
Kotimatkalla mietin, että olipa kiva, että sain tuonkin keikan kokea. Kokonaisuus oli onnistunut. En varmaan ole ainoa pienten lasten vanhempi, joka harvoin pääsee mihinkään. Oikeastaan kyse ei ole siitä, etteikö olisi mahdollisuutta. Enemmän on kyse siitä, että illalla on niin väsynyt, ettei osaa tai uskalla ajatella muuta kuin television tarjontaa iltatekemistä miettiessään. Saati sitten, että kehtaisi suunnitella itselleen menoja paljonkin etukäteen. Yleensä, kun olen päivällä liikkeellä, mukana kulkee vähintään yksi lisäosa. Lasten kanssa olen tehnyt kivoja juttuja ja käynyt esimerkiksi taidenäyttelyissä, mutta onhan se ihan eri juttu olla aikuisseurassa tai yksin. Tällä keikalla olin yksin, mutta yksinäisyys ei haitannut.
Se jäi vähän ärsyttämään, että illalla nukkumaan mennessä päässäni ei tokikaan soinut Thomas de Pourquery & Supersonicin hyvin tarttuva Sons of Love tai edes Trail of Soulsin erityisesti pitämäni kappale, jossa laulettiin jotain "are my prayers in vain, is my singing in vain". Ei. Päässäni soi epävireinen versio Justin Bieberin kappaleesta Baby, minkä olin kuunnellut lapseni kanssa aiemmin päivällä. Kuuntelen nykyään enemmän hirveimpiä laulukilpailuesityksiä Youtubesta kuin hyvää musiikkia. Vanhemmuus ei tule yksin.
Näkökulmasta riippuen on huvittavaa tai surullista, että päädyin Tampere Jazz Happeningiin vasta, kun arvonnasta voitin. Ensi vuonna on varmasti pienempi matka ohjelmiston selaamisesta keikalle lähtemiseen. Edes väsymys ei välttämättä ole este. Tämän keikan takia menetin ehkä pari tuntia yöunta, mutta tunsin saavani energiaa paljon sen edestä.
The Fifth Man
Trail of Souls - In the Country with Knut Reiersrud and Solveig Slettahjell
Thomas de Pourquery & Supersonic
Olen asunut Tampereella 11 vuotta, ja ehkä yhtä monena vuonna on käynyt mielessä, että pitäisipä tsekata Tampere Jazz Happening. Tänä vuonna vihdoin se on korkattu, ja nyt ihmettelen, miksi näin myöhään.
Omin päin en tänäkään vuonna olisi tullut lähteneeksi. En, vaikka olin katsonut ohjelmistoakin jo etukäteen, kuten melkein joka vuosi. Viime aikoina on ollut aika hektistä, joten olin ajatellut, etten yksinkertaisesti jaksa lähteä mihinkään. Mutta arvonta se on, joka kannattaa! Kuluneen vuoden aikana kotiäidin arkea on ilahduttanut suuresti kaikenlaiset arvonnat, ja etenkin niistä voitetut palkinnot. Onnetar päätti, että menen sittenkin kuuntelemaan jazzia.
Olin todella väsynyt, ja tavallaan olisi ollut viisasta iltakeikan sijaan mennä aikaisin nukkumaan, että jaksaisin olla normaaliakin enemmän kotiäitinä seuraavat viikot, kun mies reissaa työn takia. Pakko paljastaa jo ennen keikan tarkempaa analysointia, että kannatti mennä ja kannatti valvoa (hui) yli yhteen. Joskus unta enemmän tekee hyvää se, että saa olla ja vastaanottaa.
Myöhästyin The Fifth Manin keikan alusta parikymmentä minuuttia. Piti laittaa ipanat unille ennen kuin pääsin karkaamaan vapaalle. Sille keikalle olikin mielenkiintoista tupsahtaa kesken kaiken. En tiedä, mitä reittiä siihen oli tultu, mutta soitto kuulosti juuri siltä, että jokainen soittaja lavalla jammaa ihan omiaan. Mistään melodioista tai iskuista ole tietoakaan, kunha rahistelevat ja vinguttelevat ääniä. Edellinen muistoni freejazzista on joku yöllinen automatka vuosia sitten, kun radiosta soi free. Oli pakko vaihtaa kanavaa, vaikka ehkä se olisi pitänyt hereillä jotain soulia paremmin. Ei ole mun juttuni. Klassisessa nykymusiikissa keskityn usein fiilistelemään soundeja ja hetkiä, en yritäkään muodostaa päässäni mitään linjoja, jos eivät ole muodostuakseen. Yritin samaa tässäkin, mutta ongelmaksi koitui se, etten pitänyt niistä äänistä. Olen vähän yliherkkä tietyille taajuuksille, ja sähkökitaran rahistelu ja kitistely taisi iskeä juuri sinne. Nettisivujen esittelystä ymmärsin, että fonisti Evan Parker olisi porukan pääjehu, mutta suurimman osan kuulemastani setistä hän istui paikallaan soittamatta. Ihan upeaa sooloa sieltä kyllä kuultiin, mutta rahistelu- ja kitistelyosastosta vastasivat lähinnä kitaristi John Russell ja kontrabasisti John Edwards. Ihmettelin sitä vähän, koska kyllähän saksofonista saa irti vaikka minkälaisia rohinoita ja vinkunoita. Ne toki ovat mielestäni mielenkiintoisia ääniä. En tiedä olisinko lämmennyt enemmän, jos saksofoni olisi päässyt paremmin irti. Jazzsoittimista pidänkin erityisesti saksofonista, mutta kitarajazz ei yleisesti ottaenkaan usein sytytä. Mielenkiinnolla kuuntelin kyllä Walter Pratin ja Matt Wrightin työskentelyä live-elektroniikan ja turntablen parissa. Mutta en ostaisi levyä ja kuuntelisi tällaista kotona. Tällä keikalla volume oli kaakossa, eikä kovin paljon vaihtelua muutenkaan kuultu. Ihan lopussa musiikin hiljentyessä hiljalleen kuulin, kuinka järkyttävä meteli baarin puolelta kuului. Tässä se ei häirinnyt, vaan jotenkin omaksuin hälyn osaksi teosta. Olin siitä iloinen, sillä olen kova häiriintymään ulkopuolisista äänistä.
Tauolla siirryin minäkin virvokkeiden pariin. Jonon lyhyys ratkaisi juomavalinnan, Otard VS. Seuraavan keikan aikana siemailin konjakkia lasistani ja tunsin oloni hyvinkin fiksuksi. Vakavasti puhuen, kyllä se saattoi tuoda oman lisänsä siihen nautintoon, jonka Trail of Souls tarjosi. Nyt oli melodista monivivahteista musiikkia, pehmeitä ja muhkeita soundeja sekä mukavaääninen solisti! Musiikissa oli mielenkiintoisia pilkahduksia countrysta gospeliin. Yhdessä kohdassa mieleeni tuli tanskalainen jazzlaulaja Susi Hyldgaard, johon tykästyin vuosia sitten KeiteleJazzeilla. Jotain samaa siinä oli, mutta seuraavassa hetkessä taas ei ollenkaan. Trail of Souls oli minulle entuudestaan vieras, enkä siis tuntenut kappaleita ennestään. Olisin kovasti halunnut kuulla sanat, mutta sain selvää vain sieltä täältä. Tässä setissä oli mukava rytmi: välillä hurjempaa menoa hienoine sooloineen, välillä rauhallisia kappaleita vain laulaja Solveig Slettahjellin ja yhden soittajan esittämänä. Hiljaisissa kohdissa oli vain se vika, että verhon takaa kuului baariosastolta juttelua ja naurun remahduksia. Tähän musiikkiin en saanut niitä sopimaan. Se on inhottava fiilis, kun ajatukset lipuvat musiikin nauttimisesta kohti ärsytystä. Mietin, että olen kaiketi turhan tottunut klassisen musiikin ympäristöön, missä aivastamistakin paheksutaan eivätkä juomatkaan ole yleensä mukana. Olisin halunnut kyetä nauttimaan musiikista, mutten täysin pystynyt. Pakko mainita, että Knut Reiersrud vakuutti minut siitä, että kitarajazzkin voi olla nautinnollista. Pidin pehmeistä kitarasoundeista. Vähän harmittaa, etten ostanut levyä.
Toisella tauolla alkoi ramaista. Toivoin, ettei viimeinen esiintyjä olisi mitään freevinkunaa tai ihan unettavaa soulia. En ollut perehtynyt etukäteen, millainen pumppu Thomas de Pourquery & Supersonic on. No ei unettanut! Oli vauhtia, volumea ja sellainen rumpali, jolla oli vähintään 8 raajaa. Ai että, tämä bändi muistutti siitä, että jazz on niin livelaji! Energisten soittajien katsominen on jos ei puoli ruokaa, niin ainakin alkuruoka. Sitä paitsi, kaksi fonia ja pasuuna! Siinä on minun korviani miellyttävä trio. Sainkin kuulla myös U-Street All Stars -tyyppistä soitantaa, mistä kovasti tykkään. Tähän settiin monipuolisuutta toi se, että puhaltajat kaikki sekä soittivat että lauloivat. Ei ehkä kauneinta laulua eikä sanatkaan olleet kovin syvällisiä, mutta toimi minulle hyvin. Koska jazzailussani on ollut pitkä tauko, kaivelin musiikkia kuunnellessani muistin syövereistä jotain tuttua. Tätä yhtyettä kuunnellessani tuli mieleen toinen KeiteleJazz-tuttavuus, JazzKamikaze. Heillä myös oli valtava energia lavalla, osa biiseistä instrumentaaleja ja osassa lauletaan. Kävin keikan jälkeen kuuntelemassa tätä bändiä Youtubesta ja totesin, että siihen ne yhtäläisyydet ehkä loppuvatkin, nimittäin aika poppia nuo JazzKamikazen lauletut biisit olivatkin. Thomas de Pourquery & Supersonic sai jalat vispaamaan ja fiiliksen korkealle. Edes ne mölinät eivät häirinneet kovin pahasti, vaikkakin mielessäni kävi, miksi en tauolla vaihtanut paikkaa edemmäs ja ehkä näin päässyt koko ongelmasta. Takanani istui joku oman elämänsä Rytmi-Roope, joka yritti ilmeisesti tykittää jaloillaan yhtä nopeasti kuin Edward Perraud lavalla. No, edes se ei häirinnyt, ehkä vähän huvitti. Mietin, kannattaisiko tällaista musiikkia kuunnella levyltä? Ehkä sen levyn ostaisi ikään kuin muistoksi, että saisin levyä kuuntelemalla palautettua mieleen sen livekeikan fiiliksen.
Kotimatkalla mietin, että olipa kiva, että sain tuonkin keikan kokea. Kokonaisuus oli onnistunut. En varmaan ole ainoa pienten lasten vanhempi, joka harvoin pääsee mihinkään. Oikeastaan kyse ei ole siitä, etteikö olisi mahdollisuutta. Enemmän on kyse siitä, että illalla on niin väsynyt, ettei osaa tai uskalla ajatella muuta kuin television tarjontaa iltatekemistä miettiessään. Saati sitten, että kehtaisi suunnitella itselleen menoja paljonkin etukäteen. Yleensä, kun olen päivällä liikkeellä, mukana kulkee vähintään yksi lisäosa. Lasten kanssa olen tehnyt kivoja juttuja ja käynyt esimerkiksi taidenäyttelyissä, mutta onhan se ihan eri juttu olla aikuisseurassa tai yksin. Tällä keikalla olin yksin, mutta yksinäisyys ei haitannut.
Se jäi vähän ärsyttämään, että illalla nukkumaan mennessä päässäni ei tokikaan soinut Thomas de Pourquery & Supersonicin hyvin tarttuva Sons of Love tai edes Trail of Soulsin erityisesti pitämäni kappale, jossa laulettiin jotain "are my prayers in vain, is my singing in vain". Ei. Päässäni soi epävireinen versio Justin Bieberin kappaleesta Baby, minkä olin kuunnellut lapseni kanssa aiemmin päivällä. Kuuntelen nykyään enemmän hirveimpiä laulukilpailuesityksiä Youtubesta kuin hyvää musiikkia. Vanhemmuus ei tule yksin.
Näkökulmasta riippuen on huvittavaa tai surullista, että päädyin Tampere Jazz Happeningiin vasta, kun arvonnasta voitin. Ensi vuonna on varmasti pienempi matka ohjelmiston selaamisesta keikalle lähtemiseen. Edes väsymys ei välttämättä ole este. Tämän keikan takia menetin ehkä pari tuntia yöunta, mutta tunsin saavani energiaa paljon sen edestä.
tiistai 22. elokuuta 2017
Kunstrundan i Birkaland – Taidekierros ihan suomeksi
En muista enää tarkkaan, miten tarkalleen törmäsin viime viikolla siihen, että
Konstrundan on olemassa. Jossain Facebookissa se oli. Sitten pari päivää
myöhemmin kävelin tapahtumaan osallistuvan tutun ateljeen ohi ja luin, että ai
se on nyt viikonloppuna. Otin julisteesta kuvan muistilapuksi.
Keväällä järjestettävä Taidesuunnistus on minulle tuttu tapahtuma. Muutamana vuonna olen taidesuunnistanut lasten kanssa kiertäen tapahtumaan osallistuvissa gallerioissa ja taiteilijoiden ateljeissa. En kovin paljon jaksanut perehtyä Konstrundaniin, mutta se tieto minulle riitti, että ateljeita on auki. Viime keväänä minulla oli aivan huippu Taidesuunnistus 3-vuotiaan kanssa. Vaikka oma keskittyminen vähän vaikeutuu tuon ikäisen kanssa kulkiessa, vaihtokaupaksi saa kuunnella loistavia tulkintoja ja ihastella lapsen aitoja reaktioita ja havaintoja.
Konstrundan on Tampereella aika pieni tapahtuma, ainakin Taidesuunnistukseen verrattuna. Taidesuunnistuksessa kotimme lähellä oli niin monta kohdetta, että kuljimme kävellen. Nyt kotimme lähellä oli vain Kita. Ajattelin, että sieltä on hyvä aloittaa, ja katsoa sitten, jaksaako 3-vuotias lähteä kauemmaksikin. Kita oli ensimmäinen vierailukohde Taidesuunnistuksessakin. Silloin siellä oli tarjolla karkkia, ja sen perään hän kyseli nytkin. Heh, kiva, että jotain on jäänyt taidekierroksista mieleen...
Keväällä järjestettävä Taidesuunnistus on minulle tuttu tapahtuma. Muutamana vuonna olen taidesuunnistanut lasten kanssa kiertäen tapahtumaan osallistuvissa gallerioissa ja taiteilijoiden ateljeissa. En kovin paljon jaksanut perehtyä Konstrundaniin, mutta se tieto minulle riitti, että ateljeita on auki. Viime keväänä minulla oli aivan huippu Taidesuunnistus 3-vuotiaan kanssa. Vaikka oma keskittyminen vähän vaikeutuu tuon ikäisen kanssa kulkiessa, vaihtokaupaksi saa kuunnella loistavia tulkintoja ja ihastella lapsen aitoja reaktioita ja havaintoja.
Konstrundan on Tampereella aika pieni tapahtuma, ainakin Taidesuunnistukseen verrattuna. Taidesuunnistuksessa kotimme lähellä oli niin monta kohdetta, että kuljimme kävellen. Nyt kotimme lähellä oli vain Kita. Ajattelin, että sieltä on hyvä aloittaa, ja katsoa sitten, jaksaako 3-vuotias lähteä kauemmaksikin. Kita oli ensimmäinen vierailukohde Taidesuunnistuksessakin. Silloin siellä oli tarjolla karkkia, ja sen perään hän kyseli nytkin. Heh, kiva, että jotain on jäänyt taidekierroksista mieleen...
Kidan taiteilijoista mukana tapahtumassa olivat Inka Ylihärsilä ja Toni-Petri Ruotsalainen. Yritin udella pojalta, muistiko jotain tauluja viime visiitiltä, mutta ei tainnut muistaa. Itselleni oli jäänyt hyvin mieleen etenkin Ruotsalaisen "pikseli"lintu. Yhdessä Ylihärsilän taulussa oli jotain sinisiä otuksia, jotka poika nimesi
”röffelöiksi”.
Kita teki tehtävänsä, ja poika innostui jatkamaan seuraavaan paikkaan. Hyppäsimme bussiin ja matkasimme Johanna Pihlajamaan ateljeehen Kalevaan. Siellä poika sai ihmetellä grafiikkaa ja sen tekemiseen käytettäviä kuparilevyjä. Ilmapallokin saatiin mukaan. Illalla juttelin äitini kanssa, joka totesi käyneensä pojan kanssa hiljattain katsomassa jossain, kuinka grafiikkaa tehdään painamalla kuparilevy telojen läpi. Jaa, eli ihan vanhaa kauraa tämä olikin.
Bussimatkojen aikana poika katseli Konstrundan-lehteä, missä oli esiteltynä tapahtumaan osallistuvia paikkoja. Niistä juteltiin ja mietittiin, mihin seuraavaksi mennään, ja mitä kuvissa olikaan. Jostain syystä Anna Hyrkkäsen ateljee Hatanpään Pesulassa, kiinnosti kaikista eniten. Pesulaan menemisestä puhuttiin etu- ja jälkikäteen. Se olikin kiva paikka. Siellä poika sai nähdä kuvanveistäjän välineitä ja kokeillakin teoksen pintaa. Keksikin maistui. Koska vesisade kasteli meidät matkalla Pesulaan, emme käyneet lauantaina enää muissa kohteissa. Pesulaan tullessa poika kysyi, että onko jo hänen vuoro taiteilla. Niinpä kotona piti ottaa värit ja paperit esiin. Tämähän on aivan loistavaa, että pieni inspiroituu taidekierroksesta itsekin tekemään!
Kotona poika kysyi, että eikö me mennä tuohon viereiseen taloon? Kyllä, kotimme naapuritalossa on yksi taidemuseo, joka oli mukana Taidesuunnistuksessa, muttei tässä tapahtumassa. Vau, poika siis muisti, että siellähän me kävimme näyttelyä katsomassa! Jää sinne mieleen muutakin kuin karkit ja keksit!
Sunnuntaina kysyin pojalta, lähdetäänkö taas kierrokselle, ja totta kai hän halusi. Tällä kertaa otettiin pikkusiskokin mukaan. Onneksi katsoin illalla Facebookista Konstrundan i Birkaland –tapahtuman, nimittäin siellä oli kohteita, joita lehdessä ei lukenut lainkaan. Reittivalintaamme vaikutti tällä kertaa se, sattuiko pysäkille tulemaan ensin bussi Kalkkuun vai Lielahteen päin.
TKL arpoi ensimmäiseksi kohteeksi työryhmä Onnellisten ihmisten ateljeen Lintulammella. Pihaan saapuessa muistin pojan eilen kyselleen, olisiko jossain ”ulkotaidetta”, ja täällähän oli! Tosi ensin mitään taiteita poika kysäisi, että olisiko täällä mitään syötävää... Vähän suklaata ja pullaa, niin johan maistuu taidekin! Sisälläkin käytiin katsomassa Petri Pykäläisen ja Tiina Poutasen teoksia. ”Ohooo, onko tuossa dinosaurus? Mikä tyttö tuollainen on? Tuo taulu onkin palapeli!” Yritän välttää sitä, etten lähtisi onkimalla onkimaan lapselta jotain tulkintoja, vaikka siihen tulee helposti kiusaus, koska joskus vastaus on niin hauska tai oivaltava. Joskus lapsi iskeekin vastaamalla äidin uteluihin, että mitäs tuossa on, että ”ei mitään”. Pöydällä oleva veistos oli mielestäni jonkinlainen eläimen pää, mutta pojan mielestä se oli ”keltainen”. Poika halusi käydä vielä uudelleen sisälläkin, mutta sitten, kun hän oli mielestään valmis, hän totesi vain, että mennään seuraavaan paikkaan. Tällaista tämä kiertely on, annan 3-vuotiaan määrätä hyvin pitkälti, kuinka pitkään ollaan ja mitä pysähdytään katselemaan. Sitä onkin vaikea ennustaa, milloin hän vain kulkee teokselta toiselle, ja milloin pysähtyy pidemmäksi aikaa.
Kalkkuun piti matkata kahdella bussilla, ja aikaahan siihen meni. Sitä paitsi päätimme ostaa vielä jätskitkin Kalkun päässä ennen seuraavaan kohteeseen menossa. Saavuimme Kalkun paratiisiin, kuten Lars Holmström ateljeetaan kutsui. Täällä pojalla alkoi olla vähän turhankin kova vauhti. Hän kulki ympäri huonetta, ja minä yritin pysytellä pikkusisko sylissäni hänen perässään. Taas ihmeteltiin maalipurkkeja, siveltimiä, ruuvinväännintä, isoa lasertulostinta ja varastohyllyjä täynnä tauluja. Gallerian puolella näkyi enemmän teoksia. Skisma-niminen teos oli pojan mielestä ”timantti”. Juttelimme taiteilijan kanssa sen verran, että yhteinen ihastuksemme Bruckerin musiikkiin tuli selväksi. Saimme pienen kuuntelunäytteen Brucknerin nelosesta työtilassa. Hyvä oli saundi viiden kaiuttimen kautta kuultuna.
Kita teki tehtävänsä, ja poika innostui jatkamaan seuraavaan paikkaan. Hyppäsimme bussiin ja matkasimme Johanna Pihlajamaan ateljeehen Kalevaan. Siellä poika sai ihmetellä grafiikkaa ja sen tekemiseen käytettäviä kuparilevyjä. Ilmapallokin saatiin mukaan. Illalla juttelin äitini kanssa, joka totesi käyneensä pojan kanssa hiljattain katsomassa jossain, kuinka grafiikkaa tehdään painamalla kuparilevy telojen läpi. Jaa, eli ihan vanhaa kauraa tämä olikin.
Bussimatkojen aikana poika katseli Konstrundan-lehteä, missä oli esiteltynä tapahtumaan osallistuvia paikkoja. Niistä juteltiin ja mietittiin, mihin seuraavaksi mennään, ja mitä kuvissa olikaan. Jostain syystä Anna Hyrkkäsen ateljee Hatanpään Pesulassa, kiinnosti kaikista eniten. Pesulaan menemisestä puhuttiin etu- ja jälkikäteen. Se olikin kiva paikka. Siellä poika sai nähdä kuvanveistäjän välineitä ja kokeillakin teoksen pintaa. Keksikin maistui. Koska vesisade kasteli meidät matkalla Pesulaan, emme käyneet lauantaina enää muissa kohteissa. Pesulaan tullessa poika kysyi, että onko jo hänen vuoro taiteilla. Niinpä kotona piti ottaa värit ja paperit esiin. Tämähän on aivan loistavaa, että pieni inspiroituu taidekierroksesta itsekin tekemään!
Kotona poika kysyi, että eikö me mennä tuohon viereiseen taloon? Kyllä, kotimme naapuritalossa on yksi taidemuseo, joka oli mukana Taidesuunnistuksessa, muttei tässä tapahtumassa. Vau, poika siis muisti, että siellähän me kävimme näyttelyä katsomassa! Jää sinne mieleen muutakin kuin karkit ja keksit!
Sunnuntaina kysyin pojalta, lähdetäänkö taas kierrokselle, ja totta kai hän halusi. Tällä kertaa otettiin pikkusiskokin mukaan. Onneksi katsoin illalla Facebookista Konstrundan i Birkaland –tapahtuman, nimittäin siellä oli kohteita, joita lehdessä ei lukenut lainkaan. Reittivalintaamme vaikutti tällä kertaa se, sattuiko pysäkille tulemaan ensin bussi Kalkkuun vai Lielahteen päin.
TKL arpoi ensimmäiseksi kohteeksi työryhmä Onnellisten ihmisten ateljeen Lintulammella. Pihaan saapuessa muistin pojan eilen kyselleen, olisiko jossain ”ulkotaidetta”, ja täällähän oli! Tosi ensin mitään taiteita poika kysäisi, että olisiko täällä mitään syötävää... Vähän suklaata ja pullaa, niin johan maistuu taidekin! Sisälläkin käytiin katsomassa Petri Pykäläisen ja Tiina Poutasen teoksia. ”Ohooo, onko tuossa dinosaurus? Mikä tyttö tuollainen on? Tuo taulu onkin palapeli!” Yritän välttää sitä, etten lähtisi onkimalla onkimaan lapselta jotain tulkintoja, vaikka siihen tulee helposti kiusaus, koska joskus vastaus on niin hauska tai oivaltava. Joskus lapsi iskeekin vastaamalla äidin uteluihin, että mitäs tuossa on, että ”ei mitään”. Pöydällä oleva veistos oli mielestäni jonkinlainen eläimen pää, mutta pojan mielestä se oli ”keltainen”. Poika halusi käydä vielä uudelleen sisälläkin, mutta sitten, kun hän oli mielestään valmis, hän totesi vain, että mennään seuraavaan paikkaan. Tällaista tämä kiertely on, annan 3-vuotiaan määrätä hyvin pitkälti, kuinka pitkään ollaan ja mitä pysähdytään katselemaan. Sitä onkin vaikea ennustaa, milloin hän vain kulkee teokselta toiselle, ja milloin pysähtyy pidemmäksi aikaa.
Kalkkuun piti matkata kahdella bussilla, ja aikaahan siihen meni. Sitä paitsi päätimme ostaa vielä jätskitkin Kalkun päässä ennen seuraavaan kohteeseen menossa. Saavuimme Kalkun paratiisiin, kuten Lars Holmström ateljeetaan kutsui. Täällä pojalla alkoi olla vähän turhankin kova vauhti. Hän kulki ympäri huonetta, ja minä yritin pysytellä pikkusisko sylissäni hänen perässään. Taas ihmeteltiin maalipurkkeja, siveltimiä, ruuvinväännintä, isoa lasertulostinta ja varastohyllyjä täynnä tauluja. Gallerian puolella näkyi enemmän teoksia. Skisma-niminen teos oli pojan mielestä ”timantti”. Juttelimme taiteilijan kanssa sen verran, että yhteinen ihastuksemme Bruckerin musiikkiin tuli selväksi. Saimme pienen kuuntelunäytteen Brucknerin nelosesta työtilassa. Hyvä oli saundi viiden kaiuttimen kautta kuultuna.
Ensimmäistä kertaa kierroksella aloin
kunnolla ajatella sitä, että tämähän on tosiaan mielenkiintoinen kierros
taiteilijoiden työtiloihin. On aika kiehtovaa ajatella, miten erilaisissa
tiloissa kukin työskentelee, ja minkälaiseksi kukin pesänsä tekee. Joku suojaa lattiansa suojapaperilla, joku pyyhkii jokaisen maalitipan. Joku viikonloppuna tapaamistani taitielijoista mainitsi, että "ei täällä yleensä näin siistiä ole".
Holmströmin ateljeesta jatkoimme matkaa pari askelta Mikko Kallion ja Emmi Kallion työtilaan. Taas poika meni suoraan asiaan, eli tarjoilujen luokse. Sallittakoon se vielä tuon ikäiseltä, ja olinpa Taidesuunnistuksessa syyllistynyt houkuttelemaan poikaa aina seuraavaan paikkaan väsyn iskiessä juuri sillä verukkeella, että oiskohan siellä taas jotain herkkua... Tämä poika yhdistää varmaan lopun ikänsä taiteen syömiseen.
Syömisen ohessa poika ehti vähän katsella taulujakin, vaikka väsylevottomuus alkoi selvästi iskeä. Jossain kohti hän toikkaroi kohti pöydän kulmaa ja minä yritin estää pikkusiskoa tukehtumasta viinirypäleeseen. Silloin mietin, että oli se vaan helpomaa edellisenä päivänä, kun sai keskittää kaiken huomionsa 3-vuotiaaseen. Poika teki mielenkiintoisia havaintoja. Hän nimittäin tunnisti taulun, jonka kuva näkyi taiteilijoiden takana lehden kuvassa. Tarkkaan oli lehden katsonut!
Lähdimme Kalkusta klo 15.45, ja vielä oli yksi paikka Takahuhdissa käymättä. Sellainen vaan on bussiliikenne sunnuntaisin, että reittioppaan mukaan olisimme olleet perillä vasta klo 17.20, kun tapahtuma loppuu klo 17. Piti selittää pojalle, että emme ehdikään viimeiseen paikkaan. Harmi, sillä Pesulan ohella kuva Marianne Laitin hevosveistoksesta oli kiinnostanut poikaa lehdessä erityisesti. Yhtä vailla kävimme siis kaikki Tampereen kohteet. Kotimatkalla bussissa alkoi nuokkuminen, niin oli tämä kaikki taiteen perässä juoksentelu väsyttänyt pientä poikaa. Kotiin päästyämme hän kysyi, että mennäänkö huomenna sinne Pälkäneelle. Koitin selittää, että tapahtuma ei enää ole huomenna, ja se Pälkäneen kohde olisi meille muutenkin liian kaukana.
Kaikesta sählingistä huolimatta pidin huolen siitä, että joka kohteessa täytimme arvontakupongit. Hauska ajatus, että voi voittaa taidetta! Minä näen jo Toni-Petri Ruotsalaisen Pesässä-taulun kotonani toisen lintutaulun vieressä, joten toivoin joka kuponkiin voittavani sen. Pojalta taas kysyin aina, että minkä haluaisi palkinnoista. Hän valitsi aika monta eri vaihtoehtoa, joten nyt vain jännätään, käykö meillä tuuri.
Konstrundan oli kiva hyvän mielen tapahtuma. On mukavaa päästä näkemään muutakin kuin valmiita teoksia: työvälineitä, tiloja ja ennen kaikkea tekijöitä. Tällaisissa tapahtumissa käy varmaan monenlaista väkeä. Ehkä joku taideopiskelija tai muu asianharrastaja kyselee yksintyiskohtaisesti tekniikoista. Sitten tulee pieni poika, joka kysyy, ”Voiko tänne tulla? Onko kiva?” Minusta oli hirmu kiva, että mekin saimme tulla!
Aika vähän väkeä kohteissa näkyi, ja monista muista vieraista sain käsityksen, että he olivat taiteilijoiden tuttuja. Kovin paljon mainostusta en nähnyt, ja mietin myös, pelottaako joitakin ruotsinkielinen nimi. Ei hätää, sanaakaan ruotsia en tarvinnut tällä kierroksella. Ihan suomeksi pärjättiin, enkä muuta olettanutkaan.
Kuljen lähes päivittäin monenkin gallerian ja taidemuseon ohi. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että pitäisipä tuokin näyttely käydä katsomassa, mutta aina ne ehtivät loppua, ennen kuin saan aikaiseksi. Ehkä sykähdyttävin taidemuseokokemus oli Pariisissa Musée de l’Orangeriessa, jossa on esillä Claude Monet’n teoksia. Siellä ihmiset istuvat tuntitolkulla katsomassa niitä tauluja. Vahtimestarit huomattavat pienimmästäkän äänestä. Minäkin viivyin pitkään katsellen tauluja läheltä ja kaukaa. En tiennyt, että samaa taulua voi tuijottaa niin pitkään, ja että se voi saada aikaan niin suuria tuntemuksia. Sitä paitsi sitä reissua ennen en ollut edes pitänyt Monet'n tauluista. Kokemus taidekirjoista ja julisteista oli se, että ihme hempeilyä. Niin se taiteen näkeminen ihan livenä saa monenlaista aikaan.
Holmströmin ateljeesta jatkoimme matkaa pari askelta Mikko Kallion ja Emmi Kallion työtilaan. Taas poika meni suoraan asiaan, eli tarjoilujen luokse. Sallittakoon se vielä tuon ikäiseltä, ja olinpa Taidesuunnistuksessa syyllistynyt houkuttelemaan poikaa aina seuraavaan paikkaan väsyn iskiessä juuri sillä verukkeella, että oiskohan siellä taas jotain herkkua... Tämä poika yhdistää varmaan lopun ikänsä taiteen syömiseen.
Syömisen ohessa poika ehti vähän katsella taulujakin, vaikka väsylevottomuus alkoi selvästi iskeä. Jossain kohti hän toikkaroi kohti pöydän kulmaa ja minä yritin estää pikkusiskoa tukehtumasta viinirypäleeseen. Silloin mietin, että oli se vaan helpomaa edellisenä päivänä, kun sai keskittää kaiken huomionsa 3-vuotiaaseen. Poika teki mielenkiintoisia havaintoja. Hän nimittäin tunnisti taulun, jonka kuva näkyi taiteilijoiden takana lehden kuvassa. Tarkkaan oli lehden katsonut!
Lähdimme Kalkusta klo 15.45, ja vielä oli yksi paikka Takahuhdissa käymättä. Sellainen vaan on bussiliikenne sunnuntaisin, että reittioppaan mukaan olisimme olleet perillä vasta klo 17.20, kun tapahtuma loppuu klo 17. Piti selittää pojalle, että emme ehdikään viimeiseen paikkaan. Harmi, sillä Pesulan ohella kuva Marianne Laitin hevosveistoksesta oli kiinnostanut poikaa lehdessä erityisesti. Yhtä vailla kävimme siis kaikki Tampereen kohteet. Kotimatkalla bussissa alkoi nuokkuminen, niin oli tämä kaikki taiteen perässä juoksentelu väsyttänyt pientä poikaa. Kotiin päästyämme hän kysyi, että mennäänkö huomenna sinne Pälkäneelle. Koitin selittää, että tapahtuma ei enää ole huomenna, ja se Pälkäneen kohde olisi meille muutenkin liian kaukana.
Kaikesta sählingistä huolimatta pidin huolen siitä, että joka kohteessa täytimme arvontakupongit. Hauska ajatus, että voi voittaa taidetta! Minä näen jo Toni-Petri Ruotsalaisen Pesässä-taulun kotonani toisen lintutaulun vieressä, joten toivoin joka kuponkiin voittavani sen. Pojalta taas kysyin aina, että minkä haluaisi palkinnoista. Hän valitsi aika monta eri vaihtoehtoa, joten nyt vain jännätään, käykö meillä tuuri.
Konstrundan oli kiva hyvän mielen tapahtuma. On mukavaa päästä näkemään muutakin kuin valmiita teoksia: työvälineitä, tiloja ja ennen kaikkea tekijöitä. Tällaisissa tapahtumissa käy varmaan monenlaista väkeä. Ehkä joku taideopiskelija tai muu asianharrastaja kyselee yksintyiskohtaisesti tekniikoista. Sitten tulee pieni poika, joka kysyy, ”Voiko tänne tulla? Onko kiva?” Minusta oli hirmu kiva, että mekin saimme tulla!
Aika vähän väkeä kohteissa näkyi, ja monista muista vieraista sain käsityksen, että he olivat taiteilijoiden tuttuja. Kovin paljon mainostusta en nähnyt, ja mietin myös, pelottaako joitakin ruotsinkielinen nimi. Ei hätää, sanaakaan ruotsia en tarvinnut tällä kierroksella. Ihan suomeksi pärjättiin, enkä muuta olettanutkaan.
Kuljen lähes päivittäin monenkin gallerian ja taidemuseon ohi. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että pitäisipä tuokin näyttely käydä katsomassa, mutta aina ne ehtivät loppua, ennen kuin saan aikaiseksi. Ehkä sykähdyttävin taidemuseokokemus oli Pariisissa Musée de l’Orangeriessa, jossa on esillä Claude Monet’n teoksia. Siellä ihmiset istuvat tuntitolkulla katsomassa niitä tauluja. Vahtimestarit huomattavat pienimmästäkän äänestä. Minäkin viivyin pitkään katsellen tauluja läheltä ja kaukaa. En tiennyt, että samaa taulua voi tuijottaa niin pitkään, ja että se voi saada aikaan niin suuria tuntemuksia. Sitä paitsi sitä reissua ennen en ollut edes pitänyt Monet'n tauluista. Kokemus taidekirjoista ja julisteista oli se, että ihme hempeilyä. Niin se taiteen näkeminen ihan livenä saa monenlaista aikaan.
Nyt, kun melkein joka paikkaan on otettava mukaansa vähintään yksi kolmesta
lisäosasta, tuollaisten taidekokemusta metsästäminen tuntuu utopistiselta.
Siispä pääosassa on hankkia taidekokemuksia ensisijaisesti lapsille. Miksi en
menisi pojan kanssa sinne naapurissa olevaan taidemuseoon?
Kotona löysin pari esitettä, jotka enempää ajattelematta otin vastaan Hämeenpuiston Puistofiestassa viikko sitten. Toinen lappunen mainostaa Galleria-viikkoa 13.–19.11 ja toisessa lukee Tampereen gallerioiden ja taidemuseoiden ohjelma loppuvuodelle. Nyt vaan valkkailemaan kohteita vaikka joka viikoksi!
Valokuvia tältä visuaalisesti rikkaalta kierrokselta ei tullut otettua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)