Tampere Filharmonia
Pe 6.9. klo 19 Tampere-talo
Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari
Kari Kriikku, klarinetti
R. Strauss: Ruusuritari-sarja
Saariaho: D’OM LE VRAI SENS klarinetille ja orkesterille
Dvorák: Sinfonia nro 9 ”Uudesta maailmasta”
Tätä konserttia odotin. Sain perehtyä konserttiin työn puolesta ja haastatella solistia ja kapellimestariakin, joten hieman erilaiset lähtökohdat oli lähteä tätä konserttia kuuntelemaan kuin normaalisti. Yleensä en kovin paljon jaksa teoksiin etukäteen perehtyä, vaikka olisikin outoja kappaleita.
No paljon tuttua tässä konsertissa olikin. Kun joskus teininä ostin viikkorahoillani ensimmäisen klasarilevyni kaupasta, yksi levyistä oli juurikin Uudesta maailmasta. Ruusuritariin en ole koskaan perehtynyt, eikä ole ollut niin väliksikään. Jotenkin sellaista tekopirteää ja välillä tekopaatoksellista humppaa ja valssia. Työn puolesta kuuntelin sitä levyltä vähän ennen, en jaksanut kokonaan. En nyt jaksanut konsertissakaan kovin tarkkaan keskittyä, vaikka oli siinä hetkensä. Keskityin katsomaan kapellimestaria, joka näytti Vili Vonkan ja Maija Poppasen sekoitukselta. Jotenkin näytti siltä, että Rouvali kiskaisee valtaisan takkinsa sisuksista sateenvarjon ja poppasee ilmoihin. Aika vauhdikasta menoa.
Saariahon klarinettikonsertto D'om le vrai sens oli se, mitä erityisesti konsertista odotin. Olin aiemmin nähnyt televisiosta RSO:n soittamana saman konserton, mutta siitä on aikaa. Tällä viikolla kävin kuuntelemassa yhden Filharmonian harjoituksen ja jonkin verran kuuntelin teosta levyltäkin. Tässä teoksessa uskoisin, että etukäteen perehtyminen oli ihan hyväksi. Toisaalta oli typerää tietää etukäteen, mitä solisti tekee missäkin osassa. Mutta ei se poistanut esitystilanteen viehätystä ja ainutlaatuisuutta. Solistin rooliin kuuluu tässä teoksessa niin paljon muutakin kuin sävelillä ilmaisua. Kari Kriikku todella eli roolissaan. Voi todella sanoa, että hän omistaa teoksen. Tietenkin sitä helpottaa tosiasia, että Saariaho sävelsi teoksen nimenomaan Kriikulle soitettavaksi. Pakko korostaa sitäkin, että tässä teoksessa aistit todella saivat monipuolista virikettä. Solistin liikkuminen salissa ei jäänyt irralliseksi. Valot, eleet, ihan kaikki toivat musiikkiin oman lisänsä. Ja tietenkin se itse soitto. Ihan velho klarinetistiksi tuo Kriikku. Ihmeellisiä asioita sitä voikin soittimella tehdä, eihän siinä ollut mitään rajoja.
Etukäteen luin siitä, mikä Saariaholla on ollut teoksen sävellyksessä lähtökohtana: myöhäiskeskiajan ehkä merkittävin säilynyt taideteos, Neito ja yksisarvinen. Loppujen lopuksi en konsertissa muistanut enää osien nimien järjestystä, mutta ajatuksen tasolla se tuntui tuovan jotain lisää tunnelmaa, että tiesi teoksessa olevan kyse aisteista, ja viimeisen osan kohdalla mysteeristä. Eipä silti, tuskin nekään ihan kylmäksi jäivät, jotka eivät lukeneet mitään teoksesta etukäteen. Joku oli tulostanut taideteoksen kuuden gobeliinin kuvatkin konserttiin mukaan, minä en nyt niin pitkälle mennyt.
En ole tainnut kuulla mitään Saariahon teosta aiemmin konsertissa. Nykymuusikin säveltäjistä sanoisin ihan mutulla, että Saariahon musiikki on kyllä harvinaisen miellyttävää. Vaikea löytää tässä oikeita sanoja sitä kuvaamaan. Mutta siis, vaikka tässäkin teoksissa kuullaan ihmeellisiä vinkunaääniä, koko ajan tuntui miellyttävältä kuunnella. Ei siis mitään melusaastetta.
Dvorák oli mukava kuulla, en ole tainnut koskaan kuulla sitä konsertissa. Tavallaan on hauskaa kuunnella teosta, jonka tuntee niin hyvin, että voisi laulaa mukana. Toisaalta sitä on hieman sen tuttuuden vanki. Etenkin, jos on kuunnellut sitä samaa levytystä, mieli laulaa kappaletta sen levytyksen fraseerauksen mukaan. Toisaalta tänään se ei juuri haitannut, ehkä Rouvalin tempovalinnat ynnä muut olivat niin samanlaisia kuin mihin olen tottunut. Pidin terävästä otteesta, joka etenkin jousilla oli. Uudesta maailmasta on hauska sekoitus jykevää menoa ja pauhua, sekä hempeää ja kevyttä lyyrisyyttä. Toisen osan alku englannintorvisooloineen on jotenkin aina saanut herkistymään, ja hieno soolo tänäänkin kuultiin. Sanoisin, että oli hyvä versio. Ainoa, mitä ehkä jotenkin jäin kaipaamaan, oli vaskipuolen terävyys. Se jäi jotenkin vaisuksi odotuksiini verrattuna.
Konsertin lopussa saatiinkin yllätys, kun Rouvali otti mikrofonin käteensä ja puhui muutaman sanan. Sen jälkeen kuultiin Rouvalin marimbaesitys. Siinä oli vauhtia ja meininkiä, ei paljon haitannut muutama hutisävel. Tunnelma oli hieno. Tuntui siltä, että yleisö otti uuden taiteellisen johtajan vastaan virallisessa kauden avauksessa lämpimästi, ja Rouvali otti yleisön vastaan lämpimästi. Aidon oloinen kaveri, vaikka show-miehen elkeitäkin löytyy.
Pakko vielä pohdiskella akustiikka-asioita, nyt kun Musiikkitalon konsertit ovat tuoreessa muistissa. Tosin pitäisi vielä istua Musiikkitalossa siellä orkesterin edessä, niin voisi verrata kunnolla. Mutta siis, Tampere-talossa tuntuu ääni tulevan jotenkin suoraviivaisemmin ja täyttävän tilan jotenkin täydemmin kuin Musiikkitalossa. Musiikkitalo on jotenkin herkempi, ehkä se on samaan aikaan hyvä ja huono asia.
Ja otetaan tähän vielä 8-vuotiaan näkökulma: Tänään ei ollut helppo konsertti, väsymys taisi painaa vähän jo ennen konserttiin tuloa. Kun Saariahon konserton alussa salissa valot sammuivat, alkoi tyttöä väsyttää kunnolla, ja äkkiä hän hakikin sopivaa uniasentoa. Olin nimenomaan ajatellut, että tämä teos olisi hänen mielenkiintoista nähdä, koska se on niin erilainen visuaalisesti. Välillä tyttö kurkki silmiensä raosta, mitä tapahtuu, mutta taisi mennä näköaistin osalta suurilta osin ohi. Teoksen lopussa, jossa viulistit lähtevät vaeltamaan portaille ja tulivat meidänkin viereemme, tökin tytön avaamaan silmänsä. Väliajalla yritin viritellä keskustelua, että eikös ollutkin jännää ja erilaista. Hänen mielestään se oli aivan sama, minkä ihmeen takia siellä muka piti liikkua. No, suhtaudun tällä hetkellä varauksella noihin lakonisella äänellä annettuihin arvioihin. Klarinettikonsertosta irtosi vain sellainen kommentti, että välillä ne äänet kuulosti ihan vuohen pieruilta. Ohi taitaa olla se aika, kun tuolta muksulta saisi oikeasti aitoja vastauksia kysymyksiin. Joku ihme asenne päällä koko ajan. Dvorák meni tytöllä aivan sopivan uniasennon etsimiseksi, asento vaihtui vähän väliä. Yritin hillitä sitä hääräämistä aina hiljaisissa kohdissa. Mutta taisi olla vähän vaikeaa olla siinä penkissä. Ensi viikolla taidan mennä konserttiin yksin.
Sitten tuli mystinen herääminen, kun Rouvali tarttui mikkiin. Tyttö tuumasi saman tien, että kapellimestari vaikuttaa hauskalta tyypiltä. Pitäisi kutsua se meille kylään, että hän saisi kertoa Rouvalille pari "hyvää" koulussa oppimaansa vitsiä. Rouvali varmasti kuulemma nauraisi niille. Epäilemättä. Rouvalin esittämä marimbabiisi oli tytön mielestä konsertin kohokohta. Ellei se sitten ollut väliajalla syöty jäätelö, joka on tehty Tampere-talon oman lehmän maidosta. Kun mainitsin viikko sitten kotona, että tällaista jäätelöä Tampere-talossa myydään, sitä onkin vaadittu hanakasti. Ihan hyvää se olikin.
perjantai 6. syyskuuta 2013
RSO:n kauden avaus
RSO:n kauden avaus
Musiikkitalossa 4.9.2013
Minulla ei ollut alun perin minkäänlaista suunnitelmaa istua Musiikkitalossa kuuntelemassa konserttia keskiviikkoiltana. Mutta koska olin Musiikkitalossa ja lippukin järjestyi konserttiin, tietenkin käytin mahdollisuuden hyväksi.
Tosin en ehtinyt kuulla konsertista kuin ensimmäisen puoliskon. Ehkä tämä ei olisi ollut niin pitkä kuin Concertgebouw'n konsertti, mutta myöhään olisin kotona taas ollut, jos olisin loppuun asti jäänyt. Klo 21 junaan ehtisi konsertista ehkä tuurilla, ja silloinkin olisi kotona vasta klo 23 jälkeen. Melko myöhäistä sekin, kun herätyskello piippaa aamuisin 5.30. Seuraavaan junaan 21.19 ehtisi varmaan melko todennäköisesti, mutta kotiovella olisin vasta puolen yön jälkeen. Siitä jos myöhästyy, saapuu Tampereen asemalle vasta 00.40. Olisi ahdistavaa istua konsertin lopussa kelloa kytäten ja sitten rynnätä kamalaa vauhtia narikalle ja asemalle. Keskiviikkonakin meni myöhään, vaikka lähdin väliajalla.
Ehdin kuitenkin siis kunnella Erkki-Sven Tüürin Klarinettikonserton. Paikka minulla oli jälleen orkesterin takana, tällä kertaa H-katsomossa. Voin sanoa, että kyllä häiritsi. Viime viikolla pianosolistin sentään näki, mutta nyt sai katsella pelkkää selkää. Solisti Cristoffer Sundqvist soittaa ilmeikkäästi, nyt en nähnyt siitä mitään muuta kuin heiluvan selän. Vaikka musiikki onkin enemmän kuunneltavaa kuin katseltavaa taidetta, minusta oli typerää olla siellä lavan takana. Oli hienoa olla kuitenkin ylipäätään paikalla, eikä tietenkään saa valittaa istumapaikasta, josta ei ole itse maksanut. Mutta kirjoitan tämänkin ajatuksen tänne, jotta sitten kun on itse lippuostoksilla osaa valita paikan ehkä paremmin.
Musiikkitalossa yskiminen ei ole kovin siisti juttu. Kun tietää, kuinka se yskä pamahtaa koko salissa, ei haluaisi olla se toisten musiikkielämyksen saastuttaja. No, sain kyseenalaisen kunnian röhäistä pari kertaa. Kurkkua alkoi kutittaa, vähän aikaa koitin pidättää niin, että kyyneleet valui silmistä. Mutta pakko se oli saada se kutina pois... Ehkä tästä johtuen missasin kyllä konsertosta jonkun punaisen langan. Toisaalta päällimmäiseksi fiilikseksi ylipäätään jäi tästä teoksesta se, että sen parasta antia olivat hetket soinnissa, välillä klusterimaiset pitkät sointimaailmat, joita kuunteli mielenkiinnolla. Padat ja muut lyömäsoittimet toimivat myös hyvin. Kun kappale loppui, en kyllä muistanut enää mitään siitä, mitä alussa tapahtui, joten vaikea esittää tässä mitään sen kummempaa arviota.
Musiikkitalossa 4.9.2013
- Tüür: Klarinettikonsertto Peregrinus Ecstaticus, kantaesitys (Ylen tilaus)
- Ravel: Daphnis et Chloé
- Kapellimestari: Hannu Lintu
- Solisti: Cristoffer Sundqvist, klarinett
Minulla ei ollut alun perin minkäänlaista suunnitelmaa istua Musiikkitalossa kuuntelemassa konserttia keskiviikkoiltana. Mutta koska olin Musiikkitalossa ja lippukin järjestyi konserttiin, tietenkin käytin mahdollisuuden hyväksi.
Tosin en ehtinyt kuulla konsertista kuin ensimmäisen puoliskon. Ehkä tämä ei olisi ollut niin pitkä kuin Concertgebouw'n konsertti, mutta myöhään olisin kotona taas ollut, jos olisin loppuun asti jäänyt. Klo 21 junaan ehtisi konsertista ehkä tuurilla, ja silloinkin olisi kotona vasta klo 23 jälkeen. Melko myöhäistä sekin, kun herätyskello piippaa aamuisin 5.30. Seuraavaan junaan 21.19 ehtisi varmaan melko todennäköisesti, mutta kotiovella olisin vasta puolen yön jälkeen. Siitä jos myöhästyy, saapuu Tampereen asemalle vasta 00.40. Olisi ahdistavaa istua konsertin lopussa kelloa kytäten ja sitten rynnätä kamalaa vauhtia narikalle ja asemalle. Keskiviikkonakin meni myöhään, vaikka lähdin väliajalla.
Ehdin kuitenkin siis kunnella Erkki-Sven Tüürin Klarinettikonserton. Paikka minulla oli jälleen orkesterin takana, tällä kertaa H-katsomossa. Voin sanoa, että kyllä häiritsi. Viime viikolla pianosolistin sentään näki, mutta nyt sai katsella pelkkää selkää. Solisti Cristoffer Sundqvist soittaa ilmeikkäästi, nyt en nähnyt siitä mitään muuta kuin heiluvan selän. Vaikka musiikki onkin enemmän kuunneltavaa kuin katseltavaa taidetta, minusta oli typerää olla siellä lavan takana. Oli hienoa olla kuitenkin ylipäätään paikalla, eikä tietenkään saa valittaa istumapaikasta, josta ei ole itse maksanut. Mutta kirjoitan tämänkin ajatuksen tänne, jotta sitten kun on itse lippuostoksilla osaa valita paikan ehkä paremmin.
Musiikkitalossa yskiminen ei ole kovin siisti juttu. Kun tietää, kuinka se yskä pamahtaa koko salissa, ei haluaisi olla se toisten musiikkielämyksen saastuttaja. No, sain kyseenalaisen kunnian röhäistä pari kertaa. Kurkkua alkoi kutittaa, vähän aikaa koitin pidättää niin, että kyyneleet valui silmistä. Mutta pakko se oli saada se kutina pois... Ehkä tästä johtuen missasin kyllä konsertosta jonkun punaisen langan. Toisaalta päällimmäiseksi fiilikseksi ylipäätään jäi tästä teoksesta se, että sen parasta antia olivat hetket soinnissa, välillä klusterimaiset pitkät sointimaailmat, joita kuunteli mielenkiinnolla. Padat ja muut lyömäsoittimet toimivat myös hyvin. Kun kappale loppui, en kyllä muistanut enää mitään siitä, mitä alussa tapahtui, joten vaikea esittää tässä mitään sen kummempaa arviota.
perjantai 30. elokuuta 2013
Herkkä ja muhkea Concertgebouw-orkesteri
Helsingin Musiikkitalo 29.8.2013
Royal Concertgebouw Orchestra Amsterdam
Daniele Gatti, kapellimestari
Yefim Bronfman, piano
Royal Concertgebouw Orchestra Amsterdam
Daniele Gatti, kapellimestari
Yefim Bronfman, piano
Witold Lutosławski: Musique Funèbre
Béla Bartók: Pianokonsertto nro 3
Sergei Prokofjev: Romeo & Julia -orkesterisarja (Daniele Gattin valitsemia osia)
Béla Bartók: Pianokonsertto nro 3
Sergei Prokofjev: Romeo & Julia -orkesterisarja (Daniele Gattin valitsemia osia)
Tätä olin niin odottanut: Concertgebouw-orkesterin ihanaa soundia. Viime aikoina on ollut aika heikosti aikaa ja energiaa käydä missään, mutta tuo konsertti oli merkattu kalenteriin jo muutama kuukausi sitten.
Ulkomaisista orkestereista Concertgbouw on orkesteri, jota olen kuullut eniten. Ja ainoa, jonka konsertissa olen käynyt. Muutamia kertoja olen kuullut orkesteria kotisalissaan Amsterdamissa, nyt ensimmäistä kertaa jossain muualla.
Toimittajan hommissa on se hyvä puoli, että mielenkiintoisiin paikkoihin mennessä voi mennä pokkana kyselemään utealiaana kysymyksiä. Niin tein tälläkin kertaa. Olen tehnyt jutun orkesterista aiemminkin (Rondoon joskus vuosia sitten). Nyt sain haastateltavakseni kaksi orkesterin jäsentä, joilta kyselin mm. minkälaista on soittaa orkesterissa, jota maailman parhaaksi tituleerataan. Varmaan saavat muuten kyllästymiseen asti vastailla noihin samoihin kysymyksiin kiertueillaan. Mutta mielenkiintoisia vastauksia sain, ja niitä muuten voi kuulla maanantaina 2.9. Radio Classicilla aamuohjelmassani. Yksi minua hämmästyttänyt tieto oli, että orkesteri soitti ensimmäisen harjoituksensa illan konserttisalissa siinä reilu tunti ennen konsertin alkua. Aika huippua sopeutumista akustiikkaan noilta orkesterimuusikoilta vaaditaan.
Minua alkoi oikein mietityttää, että mikä merkitys sillä sitten on, että jotakin sanotaan maailman parhaaksi, tai ylipäätään jollakin artistilla on maine maailman huipulla. Kuuntelenko minä sitä musiikkia jotenkin tietoisena siitä, että jotkut viisaat ovat sen maineen antaneet ja parasta olla samaa mieltä? En tiedä, voisihan sitä tehdä jonkun testin, että soittaisi vaikka levyiltä sokkona peräkkäin saman biisin eri versioita ja laittaisi ne "paremmuusjärjestykseen". Mielipidekysymyksiä tietenkin on paljon, mutta ehkä paljon orkesterimusiikkia kuunnelleet laittaisivat ne huippuorkesterit sinne kärkipäähän. No, en minä nyt ylipäätään ole sellainen musiikkinörtti, joka erottaisi heti levytyksen kuultuaan, mikä orkesteri soittaa, mutta tuollaista voisi testata.
Kun konsertti alkoi, ei tarvinnut pohdiskella, minkä vuoksi tämä orkesteri on niin arvostettu. Jo Lutoslawskin ensitahdit iskivät. Soiton tarkkuus on niin hiottua ja soundi niin herkkä. Herkkä ja muhkea. Jousien intensiteetti on jotain hurjaa, bassojen muhkeus rouhevaa. Musique Funèbre ei ollut minulle ennestään tuttu kappale. En tiedä jaksaisinko levyltä sitä kuunnella, mutta tämä esitys piti kyllä otteessaan.
Bartókin musiikista olen aina pitänyt. Pianokonsertto numero 3 ei nyt mitenkään erityisen tuttu teos ollut, mutta tiesin mitä saan ja sen sainkin, vähän ylikin. Tosin erityisesti pianokonserton aikana ei voinut olla pohtimatta sitä, miltä esitys olisi kuullostanut joltain muulta paikalta kuin G-katsomosta, eli orkesterin takaa. Flyygelin kansihan oli auki sinne toiseen suuntaan. Ainakin Tampere-taloon verrattuna tuntui siltä, että pianosolistin soitto kuulosti jotenkin pehmoiselta ja välillä katoavan jonnekin. Siksi minulla ei kai ole mitään erityistä sanottavaa illan solistista. Tampere-talossa on tottunut suoraviivaisempaan ääneen. Orkesterista päällimmäisenä kuului koko ajan jouset. No jousethan ilmeisesti ovat tuon orkesterin suola, mutta jotenkin tuntui siltä, että kaikki muut jäivät jonnekin tiedostamattomalle alueelle. Johtuukohan se osittain siitä, että en orkesterista juuri nähnyt muuta kuin jousisoittajat? Toisaalta on hauska nähdä kapellimestarin kasvot, mutta ehkä ennemmin valitsen salista toisen puolen. Eikä sitä kapellimestaria nytkään tullut erityisemmin katseltua. Tietenkin pitää olla hyvissä ajoin lippuostoksilla, ettei joudu noille jämäpaikoille.
Prokofjevin Romeo ja Julia -sarjan alku oli huikea hetki, vaikka olikin outoa kuunnella teosta, josta ei yhtään tiennyt mikä on seuraava osa. Alun vuorottelevat pianissimot ja fortet toivat kyllä melko väristykset. Siinä oli sitä herkkyyttä ja muhkeutta. Tuntui siltä, että musiikki meni jonnekin niin syvälle, että itkettää. Nytkin herkistyttää, kun mietinkin eilistä. En ole pitkään aikaan ollut konsertissa, jossa musiikki olisi vienyt noin voimakkaasti. Se on sitä aivojen nollausta parhaimmillaan, ei ole mitään muuta kuin musiikki. Se on kyllä mystistä, kuinka äänien kuunteleminen voikin saada henkisiä ja fyysisiä tuntemuksia aikaan. Siksi kai musiikki onkin niin rakasta.
Molempien konsertin puoliskojen loppuun kuultiin ylimääräiset numerot. Yleisöllä ei ollut mikään kiire pois. Sekin oli jotenkin mukavaa. Niin usein konsertissa kiireisimmät ryntäävät kohti ovia ja narikkaa kun pari taputusta on kuulunut.
Olin konsertissa miehen ja lapsen kanssa, kuten yleensä. 8-vuotiaalla tuntuu olevan jokin vaihe, jossa kaikki asiat ovat lähtökohtaisesti tylsiä ja surkeita. Ei ollut konsertti vielä alkanutkaan, kun vierestä kuului epämääräistä mutinaa, että kuitenkin on tylsä konsertti. Ja naaman asento väännetty tunnelmaan sopivaksi. Vaikea välillä ottaa selvää, onko oikeasti tylsää vai pitääkö ihan periaatteesta väittää niin. Varmaan mielipiteen vaihtaminen, tai ainakaan sen myöntäminen, ei tule kysymykseen. Väitän kyllä, että konsertti taisi olla tytöllekin ihan kiva kokemus. Nimittäin kertaakaan ei kuiskinut, eikä muutenkaan ollut kovin levoton, verrattuna joihinkin aiempiin kertoihin. Joskus kyllä mietin, että miksi raahata muskua konserttiin, kun se lähtökohta on niin usein se, että onko pakko, se on kuitenkin tylsä. Loppujen lopuksi olen aistivinani innostusta. Ja minusta on mukava istua pari tuntia siinä lasta silitellen ja välillä sylissä pitäen. Sanonkin aina tytölle, että jos nukuttaa tai on kamalan tylsää, silmät kiinni vaan ja silitettäväksi. Harvoin sitä arjen kiireessä oikeasti noin pitkiä aikoja ollaan vaan hiljaa yhdessä.
Väliaikatarjoilun lupasin tytölle. Mikäli konsertti olisi ollut tylsä ja surkea, ehkä hieno leivos pelastaisi illan. Tyttö valitsi appelsiinimehua (4€) ja jonkun hienonimisen mango-passionjutun (8€). Sanon kyllä suoraan, että se maistui vetiseltä mangopiltiltä äkäisessä tummasuklaakupissa. Tumma suklaa on kyllä lemppariani, mutta tuo ei maistunut minulle eikä lapselle. No, väliaikatarjoiluissa nyt ideana onkin syödä jotain fiinin näköistä. Ja ihan oikeasti kyllä lapselle tuntuu olevan konserttireissuissa tärkeää tuollaiset jutut. Ollaan hienoissa mekoissa ja nautiskellaan.
Niin, tämä oli minulle ja lapsellekin ensimmäinen konsertti Musiikkitalon isossa salissa. Melko häpeällistä, että vasta nyt sain aikaiseksi testata salin, josta niin paljon on puhuttu. Suoraan sanottuna tuntui siltä, että vähemmän stressaavaa on istua Tampere-talossa lapsen kanssa kuin tuolla. Jokainen ääni tuntui kajahtavan kuin ämyristä. Yskä oli kuin pommi. Ehkä jollakin on lapsi, joka istuu asentoa vaihtamatta kahden ja puolen tunnin konsertin, mutta tässä huushollissa ei asu sellaisia. Tuntui, että jokainen asennon vaihdoksesta tullut mekon kahina kuului erikoisen voimakkaalta. Ja minä kun taas yritin vaatekaapista valkata mekon, joka ei kahise. No, mies sanoi, että minun jakkuni kahisi. Kun käänsin päätä ja tukka heilahti kaulusta vasten, omiinkin korviin kuului omituisen voimakkaalta tuo viaton ääni. Kuulemma tytön kahinat eivät kuuluneet enää minun toiselle puolelleni, joten ei sen suurempaa haittaa asennon vaihtamisestakaan.
Selvisi tuolla reissulla sekin, miksi ei ole tullut käytyä Musiikkitalossa konserteissa, vaikka paljon mielenkiintoisia konsertteja onkin mennyt ohi: Lähdimme Tampereelta kohti Helsinkiä bussilla, tyttö suoraan koulusta, minä suoraan töistä. Konsertin jälkeen junalla takaisin, ja kotona olimme yhden aikaan yöllä. Seuraavana päivänä minä menin kuudeksi töihin ja lapsi kahdeksaksi kouluun. Aika rankkaa. Puhumattakaan siitä, että konsertille tulee melko paljon hintaa, kun julkisilla pitää matkustaa ees taas. Ei vaan arkielämässä aika ja energia riitä tuollaiseen, ei varmaan rahatkaan pidemmän päälle. Mutta tämä konsertti oli ehdottomasti jokaisen euron, minuutin ja tänään suusta tulleen haukotuksen arvoinen.
perjantai 2. elokuuta 2013
Sastamala Gregoriana
Sastamala Gregoriana
25.7. Pyhän Marian kirkko
The Border Waites
Siitä on aikaa, kun olen käynyt missään kulttuuririennoissa. Työnteon varjopuolia selkeästikin, ettei meinaa jaksaa iltaisin mennä minnekään. Menen töihin kuudeksi, joten illalla tosissaan väsyttää juuri siihen aikaan kun monen konsertit ja muut tapahtumat olisivat. Tekosyitä, ainakin osittain.
Sain tässä taannoin vieraakseni Radio Classicin studioon Sastamala Gregorianan taiteellisen johtajan Michael Fieldsin. Kuten olen aiemminkin tässä blogissa kirjoittanut, suhteeni barokkiin ja muuhun vanhaan musiikkiin on ollut hieman kaksijakoinen. Pitkään minulla oli käsitys, että kaikki vanha musiikki on tylsää ja tasapaksua tai sitten epävireistä ja kirkuvaa. Muutama hyvä kokemus on saanut hieman korjattua tätä ennakkoluuloa.
Michael Fields puhui haastattelussa niin houkuttelevasti vanhasta musiikista ja erityisesti Sastamalan Pyhän Marian kirkon akustiikasta, että minun oli päästävä testaamaan se ihan itse.
Ensisijaisesti olisin halunnut Sastamala Gregorianan viimeiseen, renessanssiluuttutaiteilija Hopkinson Smithin konserttiin. Mutta sinne ei niin vain päässytkään. Nimittäin Sastamala ja etenkin Pyhän Marian kirkko on niin korvessa, ettei sinne ilman omaa kyytiä pääse. Julkiset bussivuorotkin kulkevat niin, että edes arki-iltojen konsertista ei voi luottaa ehtivänsä taksilla illan viimeiseen bussiin kohti Tamperetta. Sääli. Mutta onneksi en ihan ilman konserttia jäänyt, sillä ensimmäistä kertaa Sastamala Gregorianaan oli järjestetty bussikuljetus Tampereen keskustasta yhteen konserttiin.
Siispä minäkin mieheni ja tyttöni kanssa odottelin bussikuljetusta Tampereen Vanhan kirkon pysäkillä viime viikon torstaina. Bussiin noustuamme 8-vuotias esitti ihan osuvan havainnon: Taidan olla ainoa lapsi täällä. Ehkä me kolme olimme ainoat alle 30-vuotiaat, eikä alle viiskymppisiäkään kovin montaa ollut. No, konserttipaikalla ikäjakauma ei ollut aivan samankaltainen kuin bussissa.
Pyhän Marian kirkko on todella kaunis paikka. Maisema on mahtava joka suuntaan. On peltoa, järveä ja suomalaista metsää. Ja itse kirkkorakennus on upea kuin mikä, sisältä ja ulkoa.
Sitten itse konserttiin: The Border Waites on mielenkiintoinen yhtye, jossa melkein kaikki jäsenet soittavat useaa eri instrumenttia. Minulla ainakin on sellainen käsitys, että nuo vanhan musiikin soittimet ovat melko haastavia soittaa, mutta nämä muusikot hallitsivat useita hyvinkin erityyppisiä soittimia. Se mielestäni oli tämän konsertin vahvuus. En suostu vieläkään täysin hylkäämään sitä mielikuvaa, että vanha musiikki on ainakin välillä melko tasapaksua. Konsertissa se kuului mielestäni etenkin niissä teoksissa, joissa koko ryhmä soitti samanlaista soitinta. Eri äänien sävyt, etenkin puhaltimien ja gambojen yhdistelmä, toivat musiikkiin monipuolisuutta ja mielenkiintoa. Parhaimmillaan konsertti oli suuri nautinto.
Niin lapselle kuin aikuisillekin tässä konsertissa riitti mielenkiintoa myös sen vuoksi, että siellä soitettiin omituisia soittimia. En minäkään tunnistanut kaikkia soittimia heti, en varmaan ole suurinta osaa kuullut ja nähnyt soitettavan. Lapsen suosikkisoitin oli krummhorn. Aivan järkyttävä pilli, nasaali ja melkein kirkuva. Tämän soittimen kuunteleminen ei ollut kyllä nautintoa, ennemminkin ajattelin olevani jollain historian opintomatkalla. Mietin vaan, että onko joskus riittänyt se, että jostain härvelistä saa hallitusti erikorkuisia ääniä, vaikka saundi olisi kuinka hirveä... Toisaalta osassa soittimista oli todella upea ääni. Kornetti oli mukava tuttavuus. Samankaltainen suukappale kuin trumpetissa, mutta sormitus taisi olla kuin nokkahuilussa. Saundi oli ihanan pehmeä ja kuulas, todella mukavaa kuunneltavaa.
Siinä mielessä tämä konsertti oli hyvin erilainen kokemus kuin missä yleensä käyn, että tämä ei ollut vain konsertti. Joidenkin kappaleiden välillä kuultiin tarinoita hovimuusikoiden elämästä ja musiikista. Enpä kyllä ennen konserttia arvannut, että joudun selittämään tytölle, mikä on kannibaali. Yleensä en ole pitänyt konserteissa mistään välipuheista tai esittelyistä, mutta tähän se mielestäni sopi. Oli myös mukavaa, että konsertin toisella puoliskolla nämä kummalliset soittimet esiteltiin. Koko festivaalin teema Musiikin mesenaatit oli mielestäni todella mielenkiintoinen. Hauskaa tutustua musiikkiin siitä näkökulmasta, kuka siitä on maksanut. Vanhaan musiikkiin etenkin liittyy ainakin minun mielessäni hyvinkin vahvasti historiaan tutustuminen.
Liian usein yleistän sellaiset asiat, joita en kovin hyvin tunne. Käsite vanha musiikkikin on jotenkin outo ja epämääräinen. Sen sisäänhän lasketaan kuuluvan satoja vuosia musiikkia, on sekulaaria ja kirkon piirissä tehtyä jne. Tämän konsertin musiikki oli Espanjan hovista 1552-1625. Ei sen perusteella voi sanoa tykkäävänsä tai ei tykkäävänsä vanhasta musiikista yleensä.
Michael Fields kehui, että Pyhän Marian kirkko on ehkä yksi maailman parhaista paikoista vanhan musiikin esittämiseen. En osaa kyllä arvioida akustiikkaa, korvani ei ole kuitenkaan harjaantunut niin paljon vanhalle musiikille. Ei siinä ainakaan mitään moitittavaa ollut. Penkit taas olivat jotain, mihin en ollut osannut varautua. Monenlaisissa kirkon penkeissä on tullut istuttua, eikä ne koskaan mitään löhölinnoja ole. Tällä kertaa kapea lankku oli ehkä kehnoin ikinä. Etenkin jos istuu koululainen sylissä. Takapuoli muistutteli konsertista vielä pari päivää konsertin jälkeenkin. Hard core -kävijät olivat toki osanneet varautua pehmustein ja osalle yleisöstä taisi riittää talon puolestakin järjestetyt alustat.
Tämä oli ensimmäinen vanhan musiikin konsertti meidän lapselle. Missään konsertissa ei olla muutenkaan käyty pitkään aikaan, joten en osannut arvioida lapsen viihtymistä. Mukana oli Karvinen-sarjakuva. Jonkin verran tyttö kuunteli ilman lukemista, mutta annoin sitten lukeakin. Alussa hän olisi halunnut katsella soittimia, mutta vaikka istuimme ehkä 4. penkkirivissä, ei lavalle oikein nähnyt. Niinpä konsertti sujui oikein hyvin. Ehkä siinä lukemisen ohessa jotain säveliä lapsenkin aivoihin päätyi.
Bussikuljetus taisi olla kovasti kaivattu juttu. Moni bussissa sanoi pyytäneensä bussikuljetusta jo vuosia. Kun kysyttiin, ketkä bussilla tulleista olivat festivaaleilla ensimmäistä kertaa, melkein kaikki nostivat kätensä. Bussissa oli ehkä 2 vapaata paikkaa, joten näin helposti saatiin festivaaleilla viitisenkymmentä uutta kuulijaa. Hienoa, että tuollainen talkoovoimin pyörivä festivaali on kasvanut sen verran, että tällainen kyyti järjestettiin. Hintaa tuolle bussikyydille tuli muuten 25 euroa per aikuinen. Minä kysyin paikkoja varatessani erikseen lapsen hintaa. Ei silloin tullut mieleen, että ehkä lapsille ei eri hintaa olisikaan. No, meidän 8-vuotias matkasi 10 euron hintaan. Ensin mietin, että onhan se 60 euroa iso raha, mutta kun alkaa laskea paljonko se olisi Matkahuollon hinnoilla ollut, mikäli sillä olisi paikalle päässyt, ei hinta kuullosta enää ollenkaan pahalta. Etenkin, kun sen Matkahuollon kyydin jälkeen olisi vielä tarvinnut matkata 10 km kirkolle jollain pelillä.
Loppusanoiksi voisin todeta, että vanhassa musiikissa on kyllä jotain kiehtovaa. Siihen kannattaa ehdottomasti tutustua tuollaisissa paikoissa, joissa sitä esitetään hyvin. Parhaimmillaan kuuntelukokemus oli hyvinkin miellyttävä, mutta suurimmat musiikkikiksini saan vielä toistaiseksi muualta. Ja Sastamala Gregorianassa voisin ilman muuta käydä toistekin, etenkin jos meille autottomille tamperelaisille bussikyytejä järjestetään.
25.7. Pyhän Marian kirkko
The Border Waites
Siitä on aikaa, kun olen käynyt missään kulttuuririennoissa. Työnteon varjopuolia selkeästikin, ettei meinaa jaksaa iltaisin mennä minnekään. Menen töihin kuudeksi, joten illalla tosissaan väsyttää juuri siihen aikaan kun monen konsertit ja muut tapahtumat olisivat. Tekosyitä, ainakin osittain.
Sain tässä taannoin vieraakseni Radio Classicin studioon Sastamala Gregorianan taiteellisen johtajan Michael Fieldsin. Kuten olen aiemminkin tässä blogissa kirjoittanut, suhteeni barokkiin ja muuhun vanhaan musiikkiin on ollut hieman kaksijakoinen. Pitkään minulla oli käsitys, että kaikki vanha musiikki on tylsää ja tasapaksua tai sitten epävireistä ja kirkuvaa. Muutama hyvä kokemus on saanut hieman korjattua tätä ennakkoluuloa.
Michael Fields puhui haastattelussa niin houkuttelevasti vanhasta musiikista ja erityisesti Sastamalan Pyhän Marian kirkon akustiikasta, että minun oli päästävä testaamaan se ihan itse.
Ensisijaisesti olisin halunnut Sastamala Gregorianan viimeiseen, renessanssiluuttutaiteilija Hopkinson Smithin konserttiin. Mutta sinne ei niin vain päässytkään. Nimittäin Sastamala ja etenkin Pyhän Marian kirkko on niin korvessa, ettei sinne ilman omaa kyytiä pääse. Julkiset bussivuorotkin kulkevat niin, että edes arki-iltojen konsertista ei voi luottaa ehtivänsä taksilla illan viimeiseen bussiin kohti Tamperetta. Sääli. Mutta onneksi en ihan ilman konserttia jäänyt, sillä ensimmäistä kertaa Sastamala Gregorianaan oli järjestetty bussikuljetus Tampereen keskustasta yhteen konserttiin.
Siispä minäkin mieheni ja tyttöni kanssa odottelin bussikuljetusta Tampereen Vanhan kirkon pysäkillä viime viikon torstaina. Bussiin noustuamme 8-vuotias esitti ihan osuvan havainnon: Taidan olla ainoa lapsi täällä. Ehkä me kolme olimme ainoat alle 30-vuotiaat, eikä alle viiskymppisiäkään kovin montaa ollut. No, konserttipaikalla ikäjakauma ei ollut aivan samankaltainen kuin bussissa.
Pyhän Marian kirkko on todella kaunis paikka. Maisema on mahtava joka suuntaan. On peltoa, järveä ja suomalaista metsää. Ja itse kirkkorakennus on upea kuin mikä, sisältä ja ulkoa.
Sitten itse konserttiin: The Border Waites on mielenkiintoinen yhtye, jossa melkein kaikki jäsenet soittavat useaa eri instrumenttia. Minulla ainakin on sellainen käsitys, että nuo vanhan musiikin soittimet ovat melko haastavia soittaa, mutta nämä muusikot hallitsivat useita hyvinkin erityyppisiä soittimia. Se mielestäni oli tämän konsertin vahvuus. En suostu vieläkään täysin hylkäämään sitä mielikuvaa, että vanha musiikki on ainakin välillä melko tasapaksua. Konsertissa se kuului mielestäni etenkin niissä teoksissa, joissa koko ryhmä soitti samanlaista soitinta. Eri äänien sävyt, etenkin puhaltimien ja gambojen yhdistelmä, toivat musiikkiin monipuolisuutta ja mielenkiintoa. Parhaimmillaan konsertti oli suuri nautinto.
Niin lapselle kuin aikuisillekin tässä konsertissa riitti mielenkiintoa myös sen vuoksi, että siellä soitettiin omituisia soittimia. En minäkään tunnistanut kaikkia soittimia heti, en varmaan ole suurinta osaa kuullut ja nähnyt soitettavan. Lapsen suosikkisoitin oli krummhorn. Aivan järkyttävä pilli, nasaali ja melkein kirkuva. Tämän soittimen kuunteleminen ei ollut kyllä nautintoa, ennemminkin ajattelin olevani jollain historian opintomatkalla. Mietin vaan, että onko joskus riittänyt se, että jostain härvelistä saa hallitusti erikorkuisia ääniä, vaikka saundi olisi kuinka hirveä... Toisaalta osassa soittimista oli todella upea ääni. Kornetti oli mukava tuttavuus. Samankaltainen suukappale kuin trumpetissa, mutta sormitus taisi olla kuin nokkahuilussa. Saundi oli ihanan pehmeä ja kuulas, todella mukavaa kuunneltavaa.
Siinä mielessä tämä konsertti oli hyvin erilainen kokemus kuin missä yleensä käyn, että tämä ei ollut vain konsertti. Joidenkin kappaleiden välillä kuultiin tarinoita hovimuusikoiden elämästä ja musiikista. Enpä kyllä ennen konserttia arvannut, että joudun selittämään tytölle, mikä on kannibaali. Yleensä en ole pitänyt konserteissa mistään välipuheista tai esittelyistä, mutta tähän se mielestäni sopi. Oli myös mukavaa, että konsertin toisella puoliskolla nämä kummalliset soittimet esiteltiin. Koko festivaalin teema Musiikin mesenaatit oli mielestäni todella mielenkiintoinen. Hauskaa tutustua musiikkiin siitä näkökulmasta, kuka siitä on maksanut. Vanhaan musiikkiin etenkin liittyy ainakin minun mielessäni hyvinkin vahvasti historiaan tutustuminen.
Liian usein yleistän sellaiset asiat, joita en kovin hyvin tunne. Käsite vanha musiikkikin on jotenkin outo ja epämääräinen. Sen sisäänhän lasketaan kuuluvan satoja vuosia musiikkia, on sekulaaria ja kirkon piirissä tehtyä jne. Tämän konsertin musiikki oli Espanjan hovista 1552-1625. Ei sen perusteella voi sanoa tykkäävänsä tai ei tykkäävänsä vanhasta musiikista yleensä.
Michael Fields kehui, että Pyhän Marian kirkko on ehkä yksi maailman parhaista paikoista vanhan musiikin esittämiseen. En osaa kyllä arvioida akustiikkaa, korvani ei ole kuitenkaan harjaantunut niin paljon vanhalle musiikille. Ei siinä ainakaan mitään moitittavaa ollut. Penkit taas olivat jotain, mihin en ollut osannut varautua. Monenlaisissa kirkon penkeissä on tullut istuttua, eikä ne koskaan mitään löhölinnoja ole. Tällä kertaa kapea lankku oli ehkä kehnoin ikinä. Etenkin jos istuu koululainen sylissä. Takapuoli muistutteli konsertista vielä pari päivää konsertin jälkeenkin. Hard core -kävijät olivat toki osanneet varautua pehmustein ja osalle yleisöstä taisi riittää talon puolestakin järjestetyt alustat.
Tämä oli ensimmäinen vanhan musiikin konsertti meidän lapselle. Missään konsertissa ei olla muutenkaan käyty pitkään aikaan, joten en osannut arvioida lapsen viihtymistä. Mukana oli Karvinen-sarjakuva. Jonkin verran tyttö kuunteli ilman lukemista, mutta annoin sitten lukeakin. Alussa hän olisi halunnut katsella soittimia, mutta vaikka istuimme ehkä 4. penkkirivissä, ei lavalle oikein nähnyt. Niinpä konsertti sujui oikein hyvin. Ehkä siinä lukemisen ohessa jotain säveliä lapsenkin aivoihin päätyi.
Bussikuljetus taisi olla kovasti kaivattu juttu. Moni bussissa sanoi pyytäneensä bussikuljetusta jo vuosia. Kun kysyttiin, ketkä bussilla tulleista olivat festivaaleilla ensimmäistä kertaa, melkein kaikki nostivat kätensä. Bussissa oli ehkä 2 vapaata paikkaa, joten näin helposti saatiin festivaaleilla viitisenkymmentä uutta kuulijaa. Hienoa, että tuollainen talkoovoimin pyörivä festivaali on kasvanut sen verran, että tällainen kyyti järjestettiin. Hintaa tuolle bussikyydille tuli muuten 25 euroa per aikuinen. Minä kysyin paikkoja varatessani erikseen lapsen hintaa. Ei silloin tullut mieleen, että ehkä lapsille ei eri hintaa olisikaan. No, meidän 8-vuotias matkasi 10 euron hintaan. Ensin mietin, että onhan se 60 euroa iso raha, mutta kun alkaa laskea paljonko se olisi Matkahuollon hinnoilla ollut, mikäli sillä olisi paikalle päässyt, ei hinta kuullosta enää ollenkaan pahalta. Etenkin, kun sen Matkahuollon kyydin jälkeen olisi vielä tarvinnut matkata 10 km kirkolle jollain pelillä.
Loppusanoiksi voisin todeta, että vanhassa musiikissa on kyllä jotain kiehtovaa. Siihen kannattaa ehdottomasti tutustua tuollaisissa paikoissa, joissa sitä esitetään hyvin. Parhaimmillaan kuuntelukokemus oli hyvinkin miellyttävä, mutta suurimmat musiikkikiksini saan vielä toistaiseksi muualta. Ja Sastamala Gregorianassa voisin ilman muuta käydä toistekin, etenkin jos meille autottomille tamperelaisille bussikyytejä järjestetään.
sunnuntai 7. heinäkuuta 2013
Soittamisen kaipuu
Tämä kirjoitus on niin henkilökohtainen, että vähän pelottaa. Minun on silti pakko kirjoittaa suhteestani soittamiseen, koska tämä asia ei päästä minua rauhaan. Olen myös huomannut, etten ole ainoa, joka pohdiskelee tällaisia, joten ehkä tämän lukemisesta voi olla jotain iloa jollekin. Tästä postauksesta tulee kilometrin pituinen ja poukkoileva, mutta antaa tulla.
Aloitetaanpa ihan alusta:
Tarina kertoo, että olen joskus 4-vuotiaana saanut kohtauksen isosiskon pianomatineassa. Olin huutanut: "Miksi pienet tytöt eivät saa soittaa?!" Oli minut istuettu matinean päätteeksi istumaan flyygelin ääreen, sitä en tiedä uskalsinko soittaa säveltäkään. Myöhemmin aloitin pianotunnit kansalaisopistossa. Jonkin ajan kuluttua aloitin paikallisessa pienen musiikkiopiston pienessä sivutoimipisteessä. 12-vuotiaana muutin Helsinkiin ja pienen musiikkiopiston pienet touhut vaihtuivat vähän isomman konsan toimintaan. Sitten käteni hajosivat, eikä pääkään kestänyt pianonsoittoa. 9-luokkalaisena päätin, etten ikinä tule koskemaan pianoon. Halusin silti soittaa jotain. 9. luokalla musiikkiluokan teemana oli jazzin historia. Sitä kautta kiinnostuin saksofonin äänestä. En vieläkään ymmärrä miten minä, enemmän tai vähemmän arka teini, sain aikaiseksi soittaa saksofoniopettajalle ja järjestettyä soittimen vaihdon kesken lukuvuoden. Saksofonin soittaminen olikin aivan huikeaa ja neljässä vuodessa olin suorittanut koko musiikkiopiston. Sitten piti hakea toiselle asteelle, jos aikoi vielä jatkaa opetuksessa. Sinne menin, mutten missään vaiheessa uskonut, että minusta tulee ammattimuusikko. Sitten menin yliopistoon ja valitsin toisen uran. Nyt minua tuskastuttaa.
Nyt sama tarina vähän syvemmältä:
Minä en ikinä rakastanut pianon soittoa. Sanoisin, että olin syyntakeeton soitinvalintaani. En edes tiennyt, mitä soittimia on olemassa, ja isosiskon matkiminen tuossa iässä on muutenkin luontevaa. Pienellä paikkakunnalla ei soitinvalikoima ollut huima. Pianon lisäksi siellä soitettiin ainakin viulua ja harmonikkaan, ehkä selloakin. Muistan, että ala-asteella luokkakaveri kävi sadan kilometrin päässä huilutunneilla. Aloitin pianonsoiton suzuki-metodilla, mutta ei sillä varmaan kovin pitkälle menty. En tiedä mistä johtui, mutta ehdin soittaa pianoa aika monta vuotta, ennen kuin joku huomasi, etten osaa nuotteja. Muistan olleeni jotain 8–9-vuotias, kun äiti teki sellaiset kortit, joissa toisella puolella oli piirrettynä nuotti viivastolla ja toisella puolella nuottinimi. Itkun kanssa niitä opettelin. Mun musiikinteoriapohjani on surkea. Olin jo menossa 2/3-tutkintoa pianolla suorittamaan, kun joku huomasi, etten ole käynyt millään teoriatunneilla. Jonkun viisaan päätös oli sitten pistää minut suoraan 2/3-teoriaan. Kopioin kaverin 1/3-teorian vihkon ja yritin niitä opetella, mutta eihän siitä mitään tullut.
Sitten tuli muutto Helsinkiin. Siellä oli teorioissa alkavat ja jatkavat kurssit, eli siinä missä maalla oli käyty asiat vuodessa, helsinkiläiset olivat käyneet ne kahdessa. 3/3:n alkavalle teoriakurssille mennessäni olin istunut teoriatunneilla vuoden, kun ne muut olivat olleet neljä vuotta. Olin niin pihalla. Ei minulle oltu opetettu solmisaationimiäkään. Myöhemmin kyllä pidin esimerkiksi kenraalibassosta ja sointuanalyysistä, mutta etenkin solfapuoli on jäänyt minulle pimentoon. Sointukuuntelu ja melodiadiktaatit ovat erityisen hankalia. Prima vista -laulussakin huomaan lopussa ajatuneeni ihan väärään sävellajiin.
Välillä jo musiikkia kuunnellessa minulle tulee sellainen olo, että aivostani puuttuu jokin musiikkipalikka. Joskus teininä suhtauduin musiikinteoriaan samoin kuin matikkaan: liian vaikeata, en osaa, miksi edes yrittäisin. Mun aivojani ei ole luotu tähän. Missään vaiheessa soitto-opintoja teoria ei liittynyt käytäntöön. Hahmottaisinko musiikkia eri tavalla, jos ymmärtäisin tuon teoriapuolen paremmin? En minä ole osannut ajatella, kuinka tietty sävellaji olisi tietyn luontoinen, tai mihin suuntaan mikäkin soinnun intervalli pitää virittää (pianistina vireistä ei tietty tarvinnut välittääkään). Jos joku on kysynyt, että missäs sävellajissa tuo sun kappaleesi menee, en ole nuottiin katsomatta sitäkään osannut sanoa. Olen soittanut säveliä toisensa perään, opetellut kappaleita ulkoa.
Niin kauan kuin vain muistan, halusin aina lopettaa pianonsoiton. Siinä joulun tienoilla aina päätin lopettaa, mutta äiti sanoi aina, että pitää soittaa maksettu lukukausi loppuun. Sitten kevätmatineassa oli aina niin kivaa ja kaikki kiitteli, että aina päätin jatkaa. Vuodesta toiseen sama homma. Maalla koko musiikkiopistotouhu, tai ainakin minun soitteluni, oli pelkkää puuhastelua. Helsingissä soitolla piti olla jokin päämäärä. Minun opettajani oli kuuluisa siitä, että hänen oppilaansa pärjäävät ja saavat aina tutkinnosta erinomaisen arvosanan. Minä muistan sen, kun hän kysyi minulta yhdellä soittotunnilla, että kuinka paljon olin harjoitellut edellisenä päivänä. Kaksi tuntia. Se ei kuulemma riittänyt, jos aikoo ammattipianistiksi. Olin silloin seiskaluokkalainen soittanut pianoa jo 7-8 vuotta. Silloin ajattelin, että enhän minä halua ammattipianistiksi, en ole koskaan halunnut. Musiikki ammattina ei ollut ollut minulle minkäänlainen mahdollisuus päässäni, vaikka toisaalta olin aina ajatellut, että haluan olla aina musiikin kanssa tekemisissä. Sikäli mikäli tuossa iässä ammatteja vielä valitaan. Mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mitään syytä, miksi harrastan pianonsoittoa. Se oli tottumus ja tapa, mutten tainnut paljon nauttia siitä. Esiintymisestä olen aina pitänyt, mutta ei ollut kiva itkeä ennen ja jälkeen soittotunnin.
Kävin yläasteeni Kruununhaassa musiikkiluokalla. Tuo aika avarsi paljon käsitystäni musiikista. Huomasin myös, että ympärilläni on superlahjakkaita ihmisiä. Mitä mieltä minun on pimputtaa pianoa, jos joka nurkalla on minua parempiakin pianisteja? Tänä päivänä monet noista samaan aikaan yläasteella olleista ovatkin ammattimuusikoita tai muita luovia taiteilijoita. Minä en osannut nauttia soittamisesta. Kamarimusiikkikin pianistina oli kamalaa pakkopullaa. Soitin lähinnä nelikätisiä siskon kanssa. Sitten kun olisi pitänyt säestää jotain sellistiä, ei tullut mitään. En tajunnut, miksi minut pakotetaan siihen. Halusin soittaa mielummin yksin, jos sitäkään. Lopulta minut vapautettiin tehtävästä ja sellisti sai jonkun motivoituneemman säestäjän. Mitään muuta kamarimusiikkia ei ikinä ollut.
Yläasteen aikana käteni hajosivat. Pari vuotta taisi mennä, ennen kuin lääkärit huomasivat, että syynä on hermopinne rintalastassa eikä mikään rasitusvamma. Käsiäni potiessa olin ehtinyt olla välillä kokonaan soittamatta. Puolisen vuotta soitin vain yhdellä kädellä. Siihen kaatui viimeisinkin into ja sain opettajalta poikkeusluvan suorittaa sen 3/3-tutkinnon, vaikken saisikaan siitä erinomaista tai muutenkaan hyvää arvosanaa. Kolmosen taisin saada, eli eihän se mitään ole. Pianonsoitosta ei ole kyllä jäänyt paljon käteen. Vaikka opiskelin vuoden vapaata säestystäkin, en oikeasti osaa säestää. Muutaman kerran olen soittanut pianoa tuon lopettamisen jälkeen. Aika nopeasti rapistuneella tekniikalla saa taas kätensä kipeiksi, eikä piano muutenkaan ole houkutellut.
Kamalan negatiivista kirjoitusta. On minulla hyviäkin muistoja pianosta. Pikkutyttönä soitin pianoa musiikkileirillä. Siellä oli venäläinen opettaja, joka ei puhunut suomea, mutta yhteinen sävel löytyi joka kesä. Hän taisi pitää minusta, sillä sain vuosia postissa venäläisiä pianovihkoja soitettavaksi.
Soittimen vaihtaminen 15-vuotiaana muutti täysin suhtautumiseni musiikkiin. En lähtökohtaisesti suhtautunut saksofoniin kovinkaan kunnianhimoisesti. Ajattelin olevani niin vanha, etten voisi enää oppia uutta soitinta kunnolla. Kunhan soittelisin omaksi ilokseni, koska en halunnut olla soittamatta mitään. Rakastuin kuitenkin saksofoniin nopeasti. Muistan vielä sen, kuinka ylpeä olin omasta uudesta soittimestani. Äiti nauroi, kun kuljin fonin kanssa peilin ohi ees taas. Foni kiilteli hienosti. Olin innoissani ja ylpeä kuin lapsi. Pianoa soitin harvoin huvikseni. Harjoittelin, koska niin pitää tehdä. Saksofoni imaisi minut kuitenkin aivan uuteen maailmaan. Harjoittelin tunteja ihan vain soittamisen ilosta. Saksofoni tuntui heti minun soittimeltani. Pianon kanssa ahdistuin aina siitä, kun pitää seurata kahta viivastoa ja soittaa montaa eri ääntä samaan aikaan. Saksofonissa montaa sormea pitää liikutella saadakseen sen yhden äänen. Toki naamankin ja koko kropan pitää olla yhteistyössä. Sopii minulle paremmin. Minusta on aina tuntunut myös siltä, että kun soittimeen puhaltaa, se on jotenkin enemmän osa minua. Varmasti merkitystä oli myös opettajalla. Melkein nolostutti kuulla jotain kehuja soittamisesta. Itse asiassa se oli niin outoa ja noloa, että joskus alkuaikoina saatoin soittaa fonitunnilla tahallani väärin. Hyvänen aika, positiivinen palaute ja kannustava ilmapiiri, eihän ne kuulu soittoharrastukseen!
Soitin niin paljon, että minusta tuli varmaan aika nopeasti parempi saksofonisti kuin pianisti. Olin aika kunnianhimoinen soiton suhteen. Halusin soittaa hyvin ja minulle tuotti jotain sairasta mielihyvää soittaa kappaleita, jotka tuntuivat alussa mahdottoman vaikeilta.
Minä en missään vaiheessa ole halunnut lopettaa soittamista. Olisin halunnut jatkaa toisen asteen opintojen jälkeenkin, mutta sehän olisi tarkoittanut oikeita ammattiopintoja. Minä asetin soittamisessa koko ajan tavoitteita tulla paremmaksi ja oppia lisää. Minulla ei kuitenkaan ollut sitä konkreettista tavoitetta, että soittamisesta tulisi ammatti. En tiedä miksi, en ikinä ainakaan uskaltanut sanoa sellaista ääneen.
Tai olihan minulla muutama vuosi sitten opiskelupaikka ammattikorkeakouluun musiikkipedagogin opintoihin, mutta luovuin siitä. Oli pieni lapsi, oli yliopisto ja työtarjouskin tuli samaan sumaan. Soittamista ei ole järkeä opiskellla, jos ei ole aikaa treenata. Niinpä valitsin sen työtarjouksen ja ajattelin opiskelevani soittoa sitten myöhemmin. Tein valinnan järjellä, en sydämellä. Järki sanoi, että kannattaisi ehkä käyttää aikansa ja energiansa johonkin, mistä ehkä on eurojakin joskus luvassa.
Monta vuotta rakentelin mielessäni suunnitelmaa, että minusta tulee sellainen sekatyöläinen, joka opettaa soittamista parina päivänä viikossa, kirjoittaa freelancerina kulttuurijuttuja ja soittaa kamarimusiikkia lopun ajasta. En kuitenkaan ole tehnyt sellaisia valintoja, että suunnitelma voisi toteutua. Ei auta, että puhun kuinka haluan soittaa, jos en soita. Valehtelisin jos sanoisin, että suunnitelma olisi ollut mahdoton toteuttaa. Haastava kyllä, mutta se ei ole minulle mitään uutta. Ehkä tämä on itsetuntokysymys, en ole uskaltanut luottaa siihen, että se onnistuisi. Tätä kirjoittaessa tulee mieleen, että ei ole vielä myöhäistä. En ole vielä edes kolmikymppinen, joten äkkiäkös sitä vielä yhden tutkinnon opiskelisi...
Puhallinsoitin on armoton. Heti huomaa, jos ei ole harjoitellut. Joku on sanonut, että puhallinsoittajalla kestää viikon tauon jälkeen kaksi viikkoa päästä siihen, missä oli ennen taukoa. Minulla ei tämän arjen keskellä ole aikaa enää niihin viisituntisiin soittosessioihin. Olen yrittänyt järkeillä, että tehokkaalla harjoittelulla saa kyllä hyviä tuloksia ja vartti päivässä pitää kyllä perustatsin yllä. Ongelma vaan on se, että en soita sitä varttia päivässä. Tietenkin on päiviä, jolloin paahtaa aamusta iltaan jonkun kiireen parissa eikä sitä varttia ehtisikään soittaa. Usein kuitenkin minulla on aikaa katsoa paskaa telkkarista paljon kauemmin kuin se vartti. Viimeisin tauko soittamisesta oli kestoltaan 2,5 kuukautta. Työni radion aamujuontajana vie veronsa. Usein suuntaan töiden jälkeen suoraan sohvalle päiväunille. Tämän viikon maanantaina pyöräilinkin pitkästä aikaa treenikämpälle kokeilemaan, mahdanko saada ääntä tuosta torvesta enää ollenkaan.
Kun pitkän tauon jälkeen taas tarttuu soittimeen, soitto on usein masentavaa räpellystä. Naaman lihakset menevät nopeasti maitohapoille. Tuntuma äänen virittämiseen on kadonnut. Korvat kuulevat, että matalaksi jää, mutta sormet, naama ja kurkku eivät osaa toimia. Päässä soi se, miltä musiikin pitäisi kuulostaa, mutta ulos tulee jotain aivan muuta. On raivostuttavaa tietää, että parin päivän treenillä saisi jonkun kohdan menemään, mutta ei ole sitä paria päivää. En kestä soittaa huonolla saundilla ja väärin. Olen ehkä hieman ehdoton tyyppi. Kaikki tai ei mitään. Täydellisesti tai ei ollenkaan. Miksi en sitten soita kunnolla? Ei ole mitään, mitä varten soittaa. Aina välillä innostun soittamaan asteikkoja ja kappaleita. Saatan innostua jammailemaan. Sitten hoksaan, että yksinhän minä soitan. Soittaminen on minulle jotain terapiaa ja itseilmaisua, mutta en silti näe paljon ideaa soittaa ilman yleisöä.
Nyt tauon jälkeen ääni tuli yllättävän helposti ja virekään ei ollut niin pielessä kuin yleensä. Tällä viikolla soitin neljä kertaa, alle puoli tuntia kerrallaan. Ei naama kestäisi enempää. Naamalihasten hyvä kunto näkyy siinä, onko hymykuopat näkyvissä vai ei. Ei ole hetkeen näkynyt. Suhteeni saksofoniin on ollut viime vuosina melko angstinen. Tälläkin viikolla olen ollut välillä todella onnellinen, ihan vain asteikkoja soittaessani. Soittaminen on niin tärkeä osa minua, että jos en soita, minusta puuttuu jotain. Samalla se säälittävä asteikkojen räpeltäminen tuntuu niin ahdistavalta: Tässäkö tämä on? Soitan täällä yksin, en edes mitään oikeita kappaleita.
Minulla on jokin sisäinen tarve soittaa ja esiintyä, mutta elämä vaan kulkee vauhdilla, enkä minä soita enkä esiinny. Välillä vaivun voivottelemaan itseäni, vaikka tiedän kyllä, että ei siitä voi syyttää ketään muuta kuin itseänsä, että ei ole ollut rohkeutta edes yrittää.
Muusikon ammatti vaatii jotain heittäytymimskykyä, mitä minulla ei ole silloin ratkaisun hetkillä ollut. Olen nuottiriippuvainen perfektionisti. En uskalla improvisoida, koska siinähän voisi tulla soittaneeksi jotain typerää. Turvallisempaa soittaa jonkun viisaan säveltäjän kirjoittamia säveliä. Ilmaisukykyä minulla mielestäni on aina ollut, mutta se ei taida riittää. Toisaalta en ole koskaan unelmoinut mistään solistin urasta. Ja saksofonia harvoin orkesterissakaan tarvitaan.
Välillä mietin, mitä varten olen käyttänyt tuhansia tunteja elämässäni soittamiseen. Mitä se hyödyttää? Olisinko nyt viisaampi, jos olisin sen ajan käyttänyt vaikka kielten opiskeluun? Tai urheiluun? Nyt olisi vähän ryhdikkäämpi kroppa ja lenkillä käynti olisi tullut tavaksi. Toisaalta olen kuullut, että intensiivisen urheiluharrastuksen loppuminen voi tuntua ihan yhtä tyhjältä. Jos on koko lapsuutensa ja nuoruutensa urheillut ja suurina tavoitteina on juosta tosi kovaa tai hypätä pitkälle, voi tuntua vähän ontolta, kun niitä tavoitteita ei enää ole. Jos nyt ihan järjellä ajattelee, jonkun kepin viskaaminen mahdollismman pitkälle tai jonkun kappaleen opetteleminen ei vaikuta kovin hyödylliseltä tavoitteelta. Varmaan olisi järkevämpää opetella vaikka viljelemään perunoita tai neulomaan villasukkia.
Toisinaaan minun on vaikea perustella omalle, nyt jo 8-vuotiaalle, tytölleni harjoittelun tärkeyttä. Hänkin on aivan omasta tadostaan aloittanut soittotunnit. Hän aloitti kinuamisen joskus 5-vuotiaana. 6-vuotiaana käytin hänet musiikkiopiston soitinkokeilupäivässä. Sitä ennen poikkihuilu oli ollut se ykkösvaihtoehto. Siellä ei huilusta ääntä lähtenyt, joten tyttö päätti, ettei ainakaan mitään puhallinta ala soittaa. Kirkkourut olisivat kiinnostaneet. Pääsykoeilmoitukseen raksin kuitenkin kohdan, että soitinvalinta on vielä epävarma. Pääsykokeessa tyttö sai kokeiltavakseen monia soittimia, lähinnä niitä jämäsoittimia, mihin ei ole hakijoita paljon ollut. Tyttö marssi pääsykoehuoneesta ulos ja ilmoitti, että hän alkaa soittaa alttoviulua. (Siinä käytävällä odotelessa tuli huomattua näiden pikkuisten ihana itsevarmuus. Kaikilla meni koe omasta mielestään hyvin. Sitten oli niitä isompia pyrkijöitä, jotka olivat kovin jännittyneitä ja epävarmoja.) Alttoviulua on nyt soitettu kaksi vuotta vaihtelevalla innostuksella. Välillä tyttö sanoo, että soittaminen on liian rankkaa, siitä tulee läksyä. Tästä pääsemmekin siihen dilemmaan, että missä vaiheessa minun tehtäväni on sanoa, että ei ole pakko. Minä uskon oppineeni soittamisen parissa paljon pitkäjänteisestä työskentelyä, yhteyistyökykyä muiden kanssa (en vielä pianoa soittaessani), pettymysten kohtaamista, mokaamista ja siitä toipumista, onnistumista, esiintymistä jne... Ennen kaikkea musiikista on tullut minulle tärkeä keino ilmaista sitä, mitä päässä pyörii. Haluaisin kaikista angsteistani huolimatta, että minun lapsenikin saisi oppia saman. Ja palatakseni tuohon aiemmin kirjoittamaani, ei harrastuksessa se todellinen päämäärä ole heittää keppiä pitkälle tai oppia kappaleita, vaan oppia tekemään työtä tavoitteiden eteen.
Löydänhän minä paljonkin hyviä asioita, joihin musiikkiharrastus on johdattanut. Kuten jo sanoin, minulla on ollut "aina" sellainen olo, että haluan elämäni ja ehkä työnikin liittyvän jotenkin musiikkiin. Tosin silloin kun aloin opiskella toimittajaksi, en erityisemmin suuntautunut kulttuuritoimittajaksi, mutta jotenkin sitä ajatui sekä opinnoissa että työjutuissa aina jonnekin musiikin laitamille. Toimittajana olen saanut haastatella upeita muusikkoja, niin harrastelijoita kuin maailmankuuluja ammattilaisia. Olen päässyt mahtaviin paikkoihin. Mahtavin tähän asti on ollut Concertgebouw-orkesterin harjoitukset Amsterdamissa. Olen oppinut valtavan paljon musiikista keskustelemalla ihmisten kanssa ja artikkeleita kirjoittamalla. Nyt työni on hieman erilaista. Juonnan kolme tuntia joka arkiaamu Classicilla aamuohjelmaa. Tapaan paljon vähemmän ihmisiä ja haastattelut ovat lyhyitä, usein puhelimessa. Toisaalta, kuuntelen musiikkia melkein koko ajan ja seuraan entistäkin tiiviimmin ulkomaisia musiikkimedioita. Opin paljon uutta joka päivä. Olen myös ollut pari kesää kulttuurialalla tiedotushommissa, ja sekin on ollut mahtavaa. Kaikissa näissä hommissa on ollut jotain hyötyä siitä, että tiedän jotain musiikista ja olen itsekin soittanut.
Minulle työn mielekkyys on tärkeää. Toimittajana kyllä saan useinkin työstäni kiksejä. Kun tapaan inspiroivia ihmisiä ja perehdyn mielettömiin projekteihin, itsekin innostun. Monesti tunnen saaneeni jotain, joka minun pitäisi pystyä siirtämään omaan soittamiseeni. Olen varma, että nämä kaikki kokemukset treenikopin ulkopuolella ovat tehneet minusta paremman muusikon. Nyt pitäisi vain päästä sinne koppiin treenaamaan, ja myöhemmin esiintymään.
En varmaan edes luopuisi kokonaan toimittajan hommista, vaikka minulle nyt tarjottaisi mahdollisuutta vain soittaa. Ehkä ongelmani on se, että en ole halunnut tehdä valintaa. Minä haluan kaiken. Maailmassa on niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä. Koska olen samaan aikaa perfektionisti, on vaikea hyväksyä sitä, että jos haluaa tehdä kaiken, ei voi millään antaa jokaiselle asialle sataa prosenttia. Soittamisen suhteen se on kaikista vaikeinta.
Tähän tekstiin olen purkanut paljon kaikkea patoutumaa. Joskus kieltämättä olen ajatellut, olisiko parempi, jos en olisi ikinä säveltäkään soittanut. Mutta ei, kyllä musiikki on enemmän antanut kuin ottanut. Musiikin kautta olen tutustunut mahtaviin ihmisiin. Olen saanut paljon kavereita ja tutustuin omaan mieheenikin. Soittamiseen on liittynyt aiemmin ja liittyy tälläkin hetkellä niin paljon tunnetta. Toisaalta valtavaa iloa, toisaalta niin paljon kyyneliä. En osaa olla ilmankaan. Vähän on hakusessa se, millä tavalla minä pystyn omaa muusikkouttani toteuttamaan. Vuosi sitten kävin kokeilemassa samoissa pääsykokeissa, jotka siis muutama vuosi sitten läpäisin. Soitin keväällä kyllä paljon, mutta pääsykoe jännitti aivan tajuttomasti. Lisäksi olin hölmö, enkä harjoitellut teoriaa. En tainnut päästä teoriakoetta läpi.
Haluaisin päästä tilanteeseen, jossa minulla olisi mahdollista soittaa riittävän kunnianhimoisella tasolla niin, että minä ja yleisökin nauttisi. Aivan, minun mielestäni soittamisen tarkoitus on esiintyminen. Minä en ole onnellinen, jos soitan vain itselleni. Joskus ajattelen, että ei se välttämättä ole juuri soittamista, mitä kaipaan. Haluan olla luova jollakin tavalla, eikä toisten luovuuksista raportointi riitä, vaikka toimittajan työkin on parhaimmillaan luovaa. Ehkä tämä on jotain egoismia. Toimittajana pääasia ei ole koskaan minä vaan se asia. Taidan kaivata sitä kun jännittää, on lavalla yleisön edessä ja kaikki menee hienosti. Siitä fiiliksestä ei kyllä taida paremmaksi päästä. Se on niin hieno tunne, että on valmis ottamaan sen riskin, että jännittää, on lavalla yleisön edessä ja mokaa.
Nyt olen päättänyt taas soittaa edes sen vartin, melkein joka päivä. Jospa pikkuhiljaa taidot taas palautuisivat ja saksofoni saisi oman luontevan paikkansa tässä arjessa töiden ja perhe-elämän lomassa. Ehkä kirjoitin tämän päiväkirjamaisen vuodatukseni näin julkisesti, että tekisin asialle jotain. Että en sitten mummona kiikkustuolissa harmittelisi, että en soittanut vaikka halusin.
Aloitetaanpa ihan alusta:
Tarina kertoo, että olen joskus 4-vuotiaana saanut kohtauksen isosiskon pianomatineassa. Olin huutanut: "Miksi pienet tytöt eivät saa soittaa?!" Oli minut istuettu matinean päätteeksi istumaan flyygelin ääreen, sitä en tiedä uskalsinko soittaa säveltäkään. Myöhemmin aloitin pianotunnit kansalaisopistossa. Jonkin ajan kuluttua aloitin paikallisessa pienen musiikkiopiston pienessä sivutoimipisteessä. 12-vuotiaana muutin Helsinkiin ja pienen musiikkiopiston pienet touhut vaihtuivat vähän isomman konsan toimintaan. Sitten käteni hajosivat, eikä pääkään kestänyt pianonsoittoa. 9-luokkalaisena päätin, etten ikinä tule koskemaan pianoon. Halusin silti soittaa jotain. 9. luokalla musiikkiluokan teemana oli jazzin historia. Sitä kautta kiinnostuin saksofonin äänestä. En vieläkään ymmärrä miten minä, enemmän tai vähemmän arka teini, sain aikaiseksi soittaa saksofoniopettajalle ja järjestettyä soittimen vaihdon kesken lukuvuoden. Saksofonin soittaminen olikin aivan huikeaa ja neljässä vuodessa olin suorittanut koko musiikkiopiston. Sitten piti hakea toiselle asteelle, jos aikoi vielä jatkaa opetuksessa. Sinne menin, mutten missään vaiheessa uskonut, että minusta tulee ammattimuusikko. Sitten menin yliopistoon ja valitsin toisen uran. Nyt minua tuskastuttaa.
Nyt sama tarina vähän syvemmältä:
Minä en ikinä rakastanut pianon soittoa. Sanoisin, että olin syyntakeeton soitinvalintaani. En edes tiennyt, mitä soittimia on olemassa, ja isosiskon matkiminen tuossa iässä on muutenkin luontevaa. Pienellä paikkakunnalla ei soitinvalikoima ollut huima. Pianon lisäksi siellä soitettiin ainakin viulua ja harmonikkaan, ehkä selloakin. Muistan, että ala-asteella luokkakaveri kävi sadan kilometrin päässä huilutunneilla. Aloitin pianonsoiton suzuki-metodilla, mutta ei sillä varmaan kovin pitkälle menty. En tiedä mistä johtui, mutta ehdin soittaa pianoa aika monta vuotta, ennen kuin joku huomasi, etten osaa nuotteja. Muistan olleeni jotain 8–9-vuotias, kun äiti teki sellaiset kortit, joissa toisella puolella oli piirrettynä nuotti viivastolla ja toisella puolella nuottinimi. Itkun kanssa niitä opettelin. Mun musiikinteoriapohjani on surkea. Olin jo menossa 2/3-tutkintoa pianolla suorittamaan, kun joku huomasi, etten ole käynyt millään teoriatunneilla. Jonkun viisaan päätös oli sitten pistää minut suoraan 2/3-teoriaan. Kopioin kaverin 1/3-teorian vihkon ja yritin niitä opetella, mutta eihän siitä mitään tullut.
Sitten tuli muutto Helsinkiin. Siellä oli teorioissa alkavat ja jatkavat kurssit, eli siinä missä maalla oli käyty asiat vuodessa, helsinkiläiset olivat käyneet ne kahdessa. 3/3:n alkavalle teoriakurssille mennessäni olin istunut teoriatunneilla vuoden, kun ne muut olivat olleet neljä vuotta. Olin niin pihalla. Ei minulle oltu opetettu solmisaationimiäkään. Myöhemmin kyllä pidin esimerkiksi kenraalibassosta ja sointuanalyysistä, mutta etenkin solfapuoli on jäänyt minulle pimentoon. Sointukuuntelu ja melodiadiktaatit ovat erityisen hankalia. Prima vista -laulussakin huomaan lopussa ajatuneeni ihan väärään sävellajiin.
Välillä jo musiikkia kuunnellessa minulle tulee sellainen olo, että aivostani puuttuu jokin musiikkipalikka. Joskus teininä suhtauduin musiikinteoriaan samoin kuin matikkaan: liian vaikeata, en osaa, miksi edes yrittäisin. Mun aivojani ei ole luotu tähän. Missään vaiheessa soitto-opintoja teoria ei liittynyt käytäntöön. Hahmottaisinko musiikkia eri tavalla, jos ymmärtäisin tuon teoriapuolen paremmin? En minä ole osannut ajatella, kuinka tietty sävellaji olisi tietyn luontoinen, tai mihin suuntaan mikäkin soinnun intervalli pitää virittää (pianistina vireistä ei tietty tarvinnut välittääkään). Jos joku on kysynyt, että missäs sävellajissa tuo sun kappaleesi menee, en ole nuottiin katsomatta sitäkään osannut sanoa. Olen soittanut säveliä toisensa perään, opetellut kappaleita ulkoa.
Niin kauan kuin vain muistan, halusin aina lopettaa pianonsoiton. Siinä joulun tienoilla aina päätin lopettaa, mutta äiti sanoi aina, että pitää soittaa maksettu lukukausi loppuun. Sitten kevätmatineassa oli aina niin kivaa ja kaikki kiitteli, että aina päätin jatkaa. Vuodesta toiseen sama homma. Maalla koko musiikkiopistotouhu, tai ainakin minun soitteluni, oli pelkkää puuhastelua. Helsingissä soitolla piti olla jokin päämäärä. Minun opettajani oli kuuluisa siitä, että hänen oppilaansa pärjäävät ja saavat aina tutkinnosta erinomaisen arvosanan. Minä muistan sen, kun hän kysyi minulta yhdellä soittotunnilla, että kuinka paljon olin harjoitellut edellisenä päivänä. Kaksi tuntia. Se ei kuulemma riittänyt, jos aikoo ammattipianistiksi. Olin silloin seiskaluokkalainen soittanut pianoa jo 7-8 vuotta. Silloin ajattelin, että enhän minä halua ammattipianistiksi, en ole koskaan halunnut. Musiikki ammattina ei ollut ollut minulle minkäänlainen mahdollisuus päässäni, vaikka toisaalta olin aina ajatellut, että haluan olla aina musiikin kanssa tekemisissä. Sikäli mikäli tuossa iässä ammatteja vielä valitaan. Mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mitään syytä, miksi harrastan pianonsoittoa. Se oli tottumus ja tapa, mutten tainnut paljon nauttia siitä. Esiintymisestä olen aina pitänyt, mutta ei ollut kiva itkeä ennen ja jälkeen soittotunnin.
Kävin yläasteeni Kruununhaassa musiikkiluokalla. Tuo aika avarsi paljon käsitystäni musiikista. Huomasin myös, että ympärilläni on superlahjakkaita ihmisiä. Mitä mieltä minun on pimputtaa pianoa, jos joka nurkalla on minua parempiakin pianisteja? Tänä päivänä monet noista samaan aikaan yläasteella olleista ovatkin ammattimuusikoita tai muita luovia taiteilijoita. Minä en osannut nauttia soittamisesta. Kamarimusiikkikin pianistina oli kamalaa pakkopullaa. Soitin lähinnä nelikätisiä siskon kanssa. Sitten kun olisi pitänyt säestää jotain sellistiä, ei tullut mitään. En tajunnut, miksi minut pakotetaan siihen. Halusin soittaa mielummin yksin, jos sitäkään. Lopulta minut vapautettiin tehtävästä ja sellisti sai jonkun motivoituneemman säestäjän. Mitään muuta kamarimusiikkia ei ikinä ollut.
Yläasteen aikana käteni hajosivat. Pari vuotta taisi mennä, ennen kuin lääkärit huomasivat, että syynä on hermopinne rintalastassa eikä mikään rasitusvamma. Käsiäni potiessa olin ehtinyt olla välillä kokonaan soittamatta. Puolisen vuotta soitin vain yhdellä kädellä. Siihen kaatui viimeisinkin into ja sain opettajalta poikkeusluvan suorittaa sen 3/3-tutkinnon, vaikken saisikaan siitä erinomaista tai muutenkaan hyvää arvosanaa. Kolmosen taisin saada, eli eihän se mitään ole. Pianonsoitosta ei ole kyllä jäänyt paljon käteen. Vaikka opiskelin vuoden vapaata säestystäkin, en oikeasti osaa säestää. Muutaman kerran olen soittanut pianoa tuon lopettamisen jälkeen. Aika nopeasti rapistuneella tekniikalla saa taas kätensä kipeiksi, eikä piano muutenkaan ole houkutellut.
Kamalan negatiivista kirjoitusta. On minulla hyviäkin muistoja pianosta. Pikkutyttönä soitin pianoa musiikkileirillä. Siellä oli venäläinen opettaja, joka ei puhunut suomea, mutta yhteinen sävel löytyi joka kesä. Hän taisi pitää minusta, sillä sain vuosia postissa venäläisiä pianovihkoja soitettavaksi.
Soittimen vaihtaminen 15-vuotiaana muutti täysin suhtautumiseni musiikkiin. En lähtökohtaisesti suhtautunut saksofoniin kovinkaan kunnianhimoisesti. Ajattelin olevani niin vanha, etten voisi enää oppia uutta soitinta kunnolla. Kunhan soittelisin omaksi ilokseni, koska en halunnut olla soittamatta mitään. Rakastuin kuitenkin saksofoniin nopeasti. Muistan vielä sen, kuinka ylpeä olin omasta uudesta soittimestani. Äiti nauroi, kun kuljin fonin kanssa peilin ohi ees taas. Foni kiilteli hienosti. Olin innoissani ja ylpeä kuin lapsi. Pianoa soitin harvoin huvikseni. Harjoittelin, koska niin pitää tehdä. Saksofoni imaisi minut kuitenkin aivan uuteen maailmaan. Harjoittelin tunteja ihan vain soittamisen ilosta. Saksofoni tuntui heti minun soittimeltani. Pianon kanssa ahdistuin aina siitä, kun pitää seurata kahta viivastoa ja soittaa montaa eri ääntä samaan aikaan. Saksofonissa montaa sormea pitää liikutella saadakseen sen yhden äänen. Toki naamankin ja koko kropan pitää olla yhteistyössä. Sopii minulle paremmin. Minusta on aina tuntunut myös siltä, että kun soittimeen puhaltaa, se on jotenkin enemmän osa minua. Varmasti merkitystä oli myös opettajalla. Melkein nolostutti kuulla jotain kehuja soittamisesta. Itse asiassa se oli niin outoa ja noloa, että joskus alkuaikoina saatoin soittaa fonitunnilla tahallani väärin. Hyvänen aika, positiivinen palaute ja kannustava ilmapiiri, eihän ne kuulu soittoharrastukseen!
Soitin niin paljon, että minusta tuli varmaan aika nopeasti parempi saksofonisti kuin pianisti. Olin aika kunnianhimoinen soiton suhteen. Halusin soittaa hyvin ja minulle tuotti jotain sairasta mielihyvää soittaa kappaleita, jotka tuntuivat alussa mahdottoman vaikeilta.
Minä en missään vaiheessa ole halunnut lopettaa soittamista. Olisin halunnut jatkaa toisen asteen opintojen jälkeenkin, mutta sehän olisi tarkoittanut oikeita ammattiopintoja. Minä asetin soittamisessa koko ajan tavoitteita tulla paremmaksi ja oppia lisää. Minulla ei kuitenkaan ollut sitä konkreettista tavoitetta, että soittamisesta tulisi ammatti. En tiedä miksi, en ikinä ainakaan uskaltanut sanoa sellaista ääneen.
Tai olihan minulla muutama vuosi sitten opiskelupaikka ammattikorkeakouluun musiikkipedagogin opintoihin, mutta luovuin siitä. Oli pieni lapsi, oli yliopisto ja työtarjouskin tuli samaan sumaan. Soittamista ei ole järkeä opiskellla, jos ei ole aikaa treenata. Niinpä valitsin sen työtarjouksen ja ajattelin opiskelevani soittoa sitten myöhemmin. Tein valinnan järjellä, en sydämellä. Järki sanoi, että kannattaisi ehkä käyttää aikansa ja energiansa johonkin, mistä ehkä on eurojakin joskus luvassa.
Monta vuotta rakentelin mielessäni suunnitelmaa, että minusta tulee sellainen sekatyöläinen, joka opettaa soittamista parina päivänä viikossa, kirjoittaa freelancerina kulttuurijuttuja ja soittaa kamarimusiikkia lopun ajasta. En kuitenkaan ole tehnyt sellaisia valintoja, että suunnitelma voisi toteutua. Ei auta, että puhun kuinka haluan soittaa, jos en soita. Valehtelisin jos sanoisin, että suunnitelma olisi ollut mahdoton toteuttaa. Haastava kyllä, mutta se ei ole minulle mitään uutta. Ehkä tämä on itsetuntokysymys, en ole uskaltanut luottaa siihen, että se onnistuisi. Tätä kirjoittaessa tulee mieleen, että ei ole vielä myöhäistä. En ole vielä edes kolmikymppinen, joten äkkiäkös sitä vielä yhden tutkinnon opiskelisi...
Puhallinsoitin on armoton. Heti huomaa, jos ei ole harjoitellut. Joku on sanonut, että puhallinsoittajalla kestää viikon tauon jälkeen kaksi viikkoa päästä siihen, missä oli ennen taukoa. Minulla ei tämän arjen keskellä ole aikaa enää niihin viisituntisiin soittosessioihin. Olen yrittänyt järkeillä, että tehokkaalla harjoittelulla saa kyllä hyviä tuloksia ja vartti päivässä pitää kyllä perustatsin yllä. Ongelma vaan on se, että en soita sitä varttia päivässä. Tietenkin on päiviä, jolloin paahtaa aamusta iltaan jonkun kiireen parissa eikä sitä varttia ehtisikään soittaa. Usein kuitenkin minulla on aikaa katsoa paskaa telkkarista paljon kauemmin kuin se vartti. Viimeisin tauko soittamisesta oli kestoltaan 2,5 kuukautta. Työni radion aamujuontajana vie veronsa. Usein suuntaan töiden jälkeen suoraan sohvalle päiväunille. Tämän viikon maanantaina pyöräilinkin pitkästä aikaa treenikämpälle kokeilemaan, mahdanko saada ääntä tuosta torvesta enää ollenkaan.
Kun pitkän tauon jälkeen taas tarttuu soittimeen, soitto on usein masentavaa räpellystä. Naaman lihakset menevät nopeasti maitohapoille. Tuntuma äänen virittämiseen on kadonnut. Korvat kuulevat, että matalaksi jää, mutta sormet, naama ja kurkku eivät osaa toimia. Päässä soi se, miltä musiikin pitäisi kuulostaa, mutta ulos tulee jotain aivan muuta. On raivostuttavaa tietää, että parin päivän treenillä saisi jonkun kohdan menemään, mutta ei ole sitä paria päivää. En kestä soittaa huonolla saundilla ja väärin. Olen ehkä hieman ehdoton tyyppi. Kaikki tai ei mitään. Täydellisesti tai ei ollenkaan. Miksi en sitten soita kunnolla? Ei ole mitään, mitä varten soittaa. Aina välillä innostun soittamaan asteikkoja ja kappaleita. Saatan innostua jammailemaan. Sitten hoksaan, että yksinhän minä soitan. Soittaminen on minulle jotain terapiaa ja itseilmaisua, mutta en silti näe paljon ideaa soittaa ilman yleisöä.
Nyt tauon jälkeen ääni tuli yllättävän helposti ja virekään ei ollut niin pielessä kuin yleensä. Tällä viikolla soitin neljä kertaa, alle puoli tuntia kerrallaan. Ei naama kestäisi enempää. Naamalihasten hyvä kunto näkyy siinä, onko hymykuopat näkyvissä vai ei. Ei ole hetkeen näkynyt. Suhteeni saksofoniin on ollut viime vuosina melko angstinen. Tälläkin viikolla olen ollut välillä todella onnellinen, ihan vain asteikkoja soittaessani. Soittaminen on niin tärkeä osa minua, että jos en soita, minusta puuttuu jotain. Samalla se säälittävä asteikkojen räpeltäminen tuntuu niin ahdistavalta: Tässäkö tämä on? Soitan täällä yksin, en edes mitään oikeita kappaleita.
Minulla on jokin sisäinen tarve soittaa ja esiintyä, mutta elämä vaan kulkee vauhdilla, enkä minä soita enkä esiinny. Välillä vaivun voivottelemaan itseäni, vaikka tiedän kyllä, että ei siitä voi syyttää ketään muuta kuin itseänsä, että ei ole ollut rohkeutta edes yrittää.
Muusikon ammatti vaatii jotain heittäytymimskykyä, mitä minulla ei ole silloin ratkaisun hetkillä ollut. Olen nuottiriippuvainen perfektionisti. En uskalla improvisoida, koska siinähän voisi tulla soittaneeksi jotain typerää. Turvallisempaa soittaa jonkun viisaan säveltäjän kirjoittamia säveliä. Ilmaisukykyä minulla mielestäni on aina ollut, mutta se ei taida riittää. Toisaalta en ole koskaan unelmoinut mistään solistin urasta. Ja saksofonia harvoin orkesterissakaan tarvitaan.
Välillä mietin, mitä varten olen käyttänyt tuhansia tunteja elämässäni soittamiseen. Mitä se hyödyttää? Olisinko nyt viisaampi, jos olisin sen ajan käyttänyt vaikka kielten opiskeluun? Tai urheiluun? Nyt olisi vähän ryhdikkäämpi kroppa ja lenkillä käynti olisi tullut tavaksi. Toisaalta olen kuullut, että intensiivisen urheiluharrastuksen loppuminen voi tuntua ihan yhtä tyhjältä. Jos on koko lapsuutensa ja nuoruutensa urheillut ja suurina tavoitteina on juosta tosi kovaa tai hypätä pitkälle, voi tuntua vähän ontolta, kun niitä tavoitteita ei enää ole. Jos nyt ihan järjellä ajattelee, jonkun kepin viskaaminen mahdollismman pitkälle tai jonkun kappaleen opetteleminen ei vaikuta kovin hyödylliseltä tavoitteelta. Varmaan olisi järkevämpää opetella vaikka viljelemään perunoita tai neulomaan villasukkia.
Toisinaaan minun on vaikea perustella omalle, nyt jo 8-vuotiaalle, tytölleni harjoittelun tärkeyttä. Hänkin on aivan omasta tadostaan aloittanut soittotunnit. Hän aloitti kinuamisen joskus 5-vuotiaana. 6-vuotiaana käytin hänet musiikkiopiston soitinkokeilupäivässä. Sitä ennen poikkihuilu oli ollut se ykkösvaihtoehto. Siellä ei huilusta ääntä lähtenyt, joten tyttö päätti, ettei ainakaan mitään puhallinta ala soittaa. Kirkkourut olisivat kiinnostaneet. Pääsykoeilmoitukseen raksin kuitenkin kohdan, että soitinvalinta on vielä epävarma. Pääsykokeessa tyttö sai kokeiltavakseen monia soittimia, lähinnä niitä jämäsoittimia, mihin ei ole hakijoita paljon ollut. Tyttö marssi pääsykoehuoneesta ulos ja ilmoitti, että hän alkaa soittaa alttoviulua. (Siinä käytävällä odotelessa tuli huomattua näiden pikkuisten ihana itsevarmuus. Kaikilla meni koe omasta mielestään hyvin. Sitten oli niitä isompia pyrkijöitä, jotka olivat kovin jännittyneitä ja epävarmoja.) Alttoviulua on nyt soitettu kaksi vuotta vaihtelevalla innostuksella. Välillä tyttö sanoo, että soittaminen on liian rankkaa, siitä tulee läksyä. Tästä pääsemmekin siihen dilemmaan, että missä vaiheessa minun tehtäväni on sanoa, että ei ole pakko. Minä uskon oppineeni soittamisen parissa paljon pitkäjänteisestä työskentelyä, yhteyistyökykyä muiden kanssa (en vielä pianoa soittaessani), pettymysten kohtaamista, mokaamista ja siitä toipumista, onnistumista, esiintymistä jne... Ennen kaikkea musiikista on tullut minulle tärkeä keino ilmaista sitä, mitä päässä pyörii. Haluaisin kaikista angsteistani huolimatta, että minun lapsenikin saisi oppia saman. Ja palatakseni tuohon aiemmin kirjoittamaani, ei harrastuksessa se todellinen päämäärä ole heittää keppiä pitkälle tai oppia kappaleita, vaan oppia tekemään työtä tavoitteiden eteen.
Löydänhän minä paljonkin hyviä asioita, joihin musiikkiharrastus on johdattanut. Kuten jo sanoin, minulla on ollut "aina" sellainen olo, että haluan elämäni ja ehkä työnikin liittyvän jotenkin musiikkiin. Tosin silloin kun aloin opiskella toimittajaksi, en erityisemmin suuntautunut kulttuuritoimittajaksi, mutta jotenkin sitä ajatui sekä opinnoissa että työjutuissa aina jonnekin musiikin laitamille. Toimittajana olen saanut haastatella upeita muusikkoja, niin harrastelijoita kuin maailmankuuluja ammattilaisia. Olen päässyt mahtaviin paikkoihin. Mahtavin tähän asti on ollut Concertgebouw-orkesterin harjoitukset Amsterdamissa. Olen oppinut valtavan paljon musiikista keskustelemalla ihmisten kanssa ja artikkeleita kirjoittamalla. Nyt työni on hieman erilaista. Juonnan kolme tuntia joka arkiaamu Classicilla aamuohjelmaa. Tapaan paljon vähemmän ihmisiä ja haastattelut ovat lyhyitä, usein puhelimessa. Toisaalta, kuuntelen musiikkia melkein koko ajan ja seuraan entistäkin tiiviimmin ulkomaisia musiikkimedioita. Opin paljon uutta joka päivä. Olen myös ollut pari kesää kulttuurialalla tiedotushommissa, ja sekin on ollut mahtavaa. Kaikissa näissä hommissa on ollut jotain hyötyä siitä, että tiedän jotain musiikista ja olen itsekin soittanut.
Minulle työn mielekkyys on tärkeää. Toimittajana kyllä saan useinkin työstäni kiksejä. Kun tapaan inspiroivia ihmisiä ja perehdyn mielettömiin projekteihin, itsekin innostun. Monesti tunnen saaneeni jotain, joka minun pitäisi pystyä siirtämään omaan soittamiseeni. Olen varma, että nämä kaikki kokemukset treenikopin ulkopuolella ovat tehneet minusta paremman muusikon. Nyt pitäisi vain päästä sinne koppiin treenaamaan, ja myöhemmin esiintymään.
En varmaan edes luopuisi kokonaan toimittajan hommista, vaikka minulle nyt tarjottaisi mahdollisuutta vain soittaa. Ehkä ongelmani on se, että en ole halunnut tehdä valintaa. Minä haluan kaiken. Maailmassa on niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä. Koska olen samaan aikaa perfektionisti, on vaikea hyväksyä sitä, että jos haluaa tehdä kaiken, ei voi millään antaa jokaiselle asialle sataa prosenttia. Soittamisen suhteen se on kaikista vaikeinta.
Tähän tekstiin olen purkanut paljon kaikkea patoutumaa. Joskus kieltämättä olen ajatellut, olisiko parempi, jos en olisi ikinä säveltäkään soittanut. Mutta ei, kyllä musiikki on enemmän antanut kuin ottanut. Musiikin kautta olen tutustunut mahtaviin ihmisiin. Olen saanut paljon kavereita ja tutustuin omaan mieheenikin. Soittamiseen on liittynyt aiemmin ja liittyy tälläkin hetkellä niin paljon tunnetta. Toisaalta valtavaa iloa, toisaalta niin paljon kyyneliä. En osaa olla ilmankaan. Vähän on hakusessa se, millä tavalla minä pystyn omaa muusikkouttani toteuttamaan. Vuosi sitten kävin kokeilemassa samoissa pääsykokeissa, jotka siis muutama vuosi sitten läpäisin. Soitin keväällä kyllä paljon, mutta pääsykoe jännitti aivan tajuttomasti. Lisäksi olin hölmö, enkä harjoitellut teoriaa. En tainnut päästä teoriakoetta läpi.
Haluaisin päästä tilanteeseen, jossa minulla olisi mahdollista soittaa riittävän kunnianhimoisella tasolla niin, että minä ja yleisökin nauttisi. Aivan, minun mielestäni soittamisen tarkoitus on esiintyminen. Minä en ole onnellinen, jos soitan vain itselleni. Joskus ajattelen, että ei se välttämättä ole juuri soittamista, mitä kaipaan. Haluan olla luova jollakin tavalla, eikä toisten luovuuksista raportointi riitä, vaikka toimittajan työkin on parhaimmillaan luovaa. Ehkä tämä on jotain egoismia. Toimittajana pääasia ei ole koskaan minä vaan se asia. Taidan kaivata sitä kun jännittää, on lavalla yleisön edessä ja kaikki menee hienosti. Siitä fiiliksestä ei kyllä taida paremmaksi päästä. Se on niin hieno tunne, että on valmis ottamaan sen riskin, että jännittää, on lavalla yleisön edessä ja mokaa.
Nyt olen päättänyt taas soittaa edes sen vartin, melkein joka päivä. Jospa pikkuhiljaa taidot taas palautuisivat ja saksofoni saisi oman luontevan paikkansa tässä arjessa töiden ja perhe-elämän lomassa. Ehkä kirjoitin tämän päiväkirjamaisen vuodatukseni näin julkisesti, että tekisin asialle jotain. Että en sitten mummona kiikkustuolissa harmittelisi, että en soittanut vaikka halusin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)