Tampere Filharmonia
Pe 6.9. klo 19 Tampere-talo
Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari
Kari Kriikku, klarinetti
R. Strauss: Ruusuritari-sarja
Saariaho: D’OM LE VRAI SENS klarinetille ja orkesterille
Dvorák: Sinfonia nro 9 ”Uudesta maailmasta”
Tätä konserttia odotin. Sain perehtyä konserttiin työn puolesta ja haastatella solistia ja kapellimestariakin, joten hieman erilaiset lähtökohdat oli lähteä tätä konserttia kuuntelemaan kuin normaalisti. Yleensä en kovin paljon jaksa teoksiin etukäteen perehtyä, vaikka olisikin outoja kappaleita.
No paljon tuttua tässä konsertissa olikin. Kun joskus teininä ostin viikkorahoillani ensimmäisen klasarilevyni kaupasta, yksi levyistä oli juurikin Uudesta maailmasta. Ruusuritariin en ole koskaan perehtynyt, eikä ole ollut niin väliksikään. Jotenkin sellaista tekopirteää ja välillä tekopaatoksellista humppaa ja valssia. Työn puolesta kuuntelin sitä levyltä vähän ennen, en jaksanut kokonaan. En nyt jaksanut konsertissakaan kovin tarkkaan keskittyä, vaikka oli siinä hetkensä. Keskityin katsomaan kapellimestaria, joka näytti Vili Vonkan ja Maija Poppasen sekoitukselta. Jotenkin näytti siltä, että Rouvali kiskaisee valtaisan takkinsa sisuksista sateenvarjon ja poppasee ilmoihin. Aika vauhdikasta menoa.
Saariahon klarinettikonsertto D'om le vrai sens oli se, mitä erityisesti konsertista odotin. Olin aiemmin nähnyt televisiosta RSO:n soittamana saman konserton, mutta siitä on aikaa. Tällä viikolla kävin kuuntelemassa yhden Filharmonian harjoituksen ja jonkin verran kuuntelin teosta levyltäkin. Tässä teoksessa uskoisin, että etukäteen perehtyminen oli ihan hyväksi. Toisaalta oli typerää tietää etukäteen, mitä solisti tekee missäkin osassa. Mutta ei se poistanut esitystilanteen viehätystä ja ainutlaatuisuutta. Solistin rooliin kuuluu tässä teoksessa niin paljon muutakin kuin sävelillä ilmaisua. Kari Kriikku todella eli roolissaan. Voi todella sanoa, että hän omistaa teoksen. Tietenkin sitä helpottaa tosiasia, että Saariaho sävelsi teoksen nimenomaan Kriikulle soitettavaksi. Pakko korostaa sitäkin, että tässä teoksessa aistit todella saivat monipuolista virikettä. Solistin liikkuminen salissa ei jäänyt irralliseksi. Valot, eleet, ihan kaikki toivat musiikkiin oman lisänsä. Ja tietenkin se itse soitto. Ihan velho klarinetistiksi tuo Kriikku. Ihmeellisiä asioita sitä voikin soittimella tehdä, eihän siinä ollut mitään rajoja.
Etukäteen luin siitä, mikä Saariaholla on ollut teoksen sävellyksessä lähtökohtana: myöhäiskeskiajan ehkä merkittävin säilynyt taideteos, Neito ja yksisarvinen. Loppujen lopuksi en konsertissa muistanut enää osien nimien järjestystä, mutta ajatuksen tasolla se tuntui tuovan jotain lisää tunnelmaa, että tiesi teoksessa olevan kyse aisteista, ja viimeisen osan kohdalla mysteeristä. Eipä silti, tuskin nekään ihan kylmäksi jäivät, jotka eivät lukeneet mitään teoksesta etukäteen. Joku oli tulostanut taideteoksen kuuden gobeliinin kuvatkin konserttiin mukaan, minä en nyt niin pitkälle mennyt.
En ole tainnut kuulla mitään Saariahon teosta aiemmin konsertissa. Nykymuusikin säveltäjistä sanoisin ihan mutulla, että Saariahon musiikki on kyllä harvinaisen miellyttävää. Vaikea löytää tässä oikeita sanoja sitä kuvaamaan. Mutta siis, vaikka tässäkin teoksissa kuullaan ihmeellisiä vinkunaääniä, koko ajan tuntui miellyttävältä kuunnella. Ei siis mitään melusaastetta.
Dvorák oli mukava kuulla, en ole tainnut koskaan kuulla sitä konsertissa. Tavallaan on hauskaa kuunnella teosta, jonka tuntee niin hyvin, että voisi laulaa mukana. Toisaalta sitä on hieman sen tuttuuden vanki. Etenkin, jos on kuunnellut sitä samaa levytystä, mieli laulaa kappaletta sen levytyksen fraseerauksen mukaan. Toisaalta tänään se ei juuri haitannut, ehkä Rouvalin tempovalinnat ynnä muut olivat niin samanlaisia kuin mihin olen tottunut. Pidin terävästä otteesta, joka etenkin jousilla oli. Uudesta maailmasta on hauska sekoitus jykevää menoa ja pauhua, sekä hempeää ja kevyttä lyyrisyyttä. Toisen osan alku englannintorvisooloineen on jotenkin aina saanut herkistymään, ja hieno soolo tänäänkin kuultiin. Sanoisin, että oli hyvä versio. Ainoa, mitä ehkä jotenkin jäin kaipaamaan, oli vaskipuolen terävyys. Se jäi jotenkin vaisuksi odotuksiini verrattuna.
Konsertin lopussa saatiinkin yllätys, kun Rouvali otti mikrofonin käteensä ja puhui muutaman sanan. Sen jälkeen kuultiin Rouvalin marimbaesitys. Siinä oli vauhtia ja meininkiä, ei paljon haitannut muutama hutisävel. Tunnelma oli hieno. Tuntui siltä, että yleisö otti uuden taiteellisen johtajan vastaan virallisessa kauden avauksessa lämpimästi, ja Rouvali otti yleisön vastaan lämpimästi. Aidon oloinen kaveri, vaikka show-miehen elkeitäkin löytyy.
Pakko vielä pohdiskella akustiikka-asioita, nyt kun Musiikkitalon konsertit ovat tuoreessa muistissa. Tosin pitäisi vielä istua Musiikkitalossa siellä orkesterin edessä, niin voisi verrata kunnolla. Mutta siis, Tampere-talossa tuntuu ääni tulevan jotenkin suoraviivaisemmin ja täyttävän tilan jotenkin täydemmin kuin Musiikkitalossa. Musiikkitalo on jotenkin herkempi, ehkä se on samaan aikaan hyvä ja huono asia.
Ja otetaan tähän vielä 8-vuotiaan näkökulma: Tänään ei ollut helppo konsertti, väsymys taisi painaa vähän jo ennen konserttiin tuloa. Kun Saariahon konserton alussa salissa valot sammuivat, alkoi tyttöä väsyttää kunnolla, ja äkkiä hän hakikin sopivaa uniasentoa. Olin nimenomaan ajatellut, että tämä teos olisi hänen mielenkiintoista nähdä, koska se on niin erilainen visuaalisesti. Välillä tyttö kurkki silmiensä raosta, mitä tapahtuu, mutta taisi mennä näköaistin osalta suurilta osin ohi. Teoksen lopussa, jossa viulistit lähtevät vaeltamaan portaille ja tulivat meidänkin viereemme, tökin tytön avaamaan silmänsä. Väliajalla yritin viritellä keskustelua, että eikös ollutkin jännää ja erilaista. Hänen mielestään se oli aivan sama, minkä ihmeen takia siellä muka piti liikkua. No, suhtaudun tällä hetkellä varauksella noihin lakonisella äänellä annettuihin arvioihin. Klarinettikonsertosta irtosi vain sellainen kommentti, että välillä ne äänet kuulosti ihan vuohen pieruilta. Ohi taitaa olla se aika, kun tuolta muksulta saisi oikeasti aitoja vastauksia kysymyksiin. Joku ihme asenne päällä koko ajan. Dvorák meni tytöllä aivan sopivan uniasennon etsimiseksi, asento vaihtui vähän väliä. Yritin hillitä sitä hääräämistä aina hiljaisissa kohdissa. Mutta taisi olla vähän vaikeaa olla siinä penkissä. Ensi viikolla taidan mennä konserttiin yksin.
Sitten tuli mystinen herääminen, kun Rouvali tarttui mikkiin. Tyttö tuumasi saman tien, että kapellimestari vaikuttaa hauskalta tyypiltä. Pitäisi kutsua se meille kylään, että hän saisi kertoa Rouvalille pari "hyvää" koulussa oppimaansa vitsiä. Rouvali varmasti kuulemma nauraisi niille. Epäilemättä. Rouvalin esittämä marimbabiisi oli tytön mielestä konsertin kohokohta. Ellei se sitten ollut väliajalla syöty jäätelö, joka on tehty Tampere-talon oman lehmän maidosta. Kun mainitsin viikko sitten kotona, että tällaista jäätelöä Tampere-talossa myydään, sitä onkin vaadittu hanakasti. Ihan hyvää se olikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti