Sastamala Gregoriana
25.7. Pyhän Marian kirkko
The Border Waites
Siitä on aikaa, kun olen käynyt missään kulttuuririennoissa. Työnteon varjopuolia selkeästikin, ettei meinaa jaksaa iltaisin mennä minnekään. Menen töihin kuudeksi, joten illalla tosissaan väsyttää juuri siihen aikaan kun monen konsertit ja muut tapahtumat olisivat. Tekosyitä, ainakin osittain.
Sain tässä taannoin vieraakseni Radio Classicin studioon Sastamala Gregorianan taiteellisen johtajan Michael Fieldsin. Kuten olen aiemminkin tässä blogissa kirjoittanut, suhteeni barokkiin ja muuhun vanhaan musiikkiin on ollut hieman kaksijakoinen. Pitkään minulla oli käsitys, että kaikki vanha musiikki on tylsää ja tasapaksua tai sitten epävireistä ja kirkuvaa. Muutama hyvä kokemus on saanut hieman korjattua tätä ennakkoluuloa.
Michael Fields puhui haastattelussa niin houkuttelevasti vanhasta musiikista ja erityisesti Sastamalan Pyhän Marian kirkon akustiikasta, että minun oli päästävä testaamaan se ihan itse.
Ensisijaisesti olisin halunnut Sastamala Gregorianan viimeiseen, renessanssiluuttutaiteilija Hopkinson Smithin konserttiin. Mutta sinne ei niin vain päässytkään. Nimittäin Sastamala ja etenkin Pyhän Marian kirkko on niin korvessa, ettei sinne ilman omaa kyytiä pääse. Julkiset bussivuorotkin kulkevat niin, että edes arki-iltojen konsertista ei voi luottaa ehtivänsä taksilla illan viimeiseen bussiin kohti Tamperetta. Sääli. Mutta onneksi en ihan ilman konserttia jäänyt, sillä ensimmäistä kertaa Sastamala Gregorianaan oli järjestetty bussikuljetus Tampereen keskustasta yhteen konserttiin.
Siispä minäkin mieheni ja tyttöni kanssa odottelin bussikuljetusta Tampereen Vanhan kirkon pysäkillä viime viikon torstaina. Bussiin noustuamme 8-vuotias esitti ihan osuvan havainnon: Taidan olla ainoa lapsi täällä. Ehkä me kolme olimme ainoat alle 30-vuotiaat, eikä alle viiskymppisiäkään kovin montaa ollut. No, konserttipaikalla ikäjakauma ei ollut aivan samankaltainen kuin bussissa.
Pyhän Marian kirkko on todella kaunis paikka. Maisema on mahtava joka suuntaan. On peltoa, järveä ja suomalaista metsää. Ja itse kirkkorakennus on upea kuin mikä, sisältä ja ulkoa.
Sitten itse konserttiin: The Border Waites on mielenkiintoinen yhtye, jossa melkein kaikki jäsenet soittavat useaa eri instrumenttia. Minulla ainakin on sellainen käsitys, että nuo vanhan musiikin soittimet ovat melko haastavia soittaa, mutta nämä muusikot hallitsivat useita hyvinkin erityyppisiä soittimia. Se mielestäni oli tämän konsertin vahvuus. En suostu vieläkään täysin hylkäämään sitä mielikuvaa, että vanha musiikki on ainakin välillä melko tasapaksua. Konsertissa se kuului mielestäni etenkin niissä teoksissa, joissa koko ryhmä soitti samanlaista soitinta. Eri äänien sävyt, etenkin puhaltimien ja gambojen yhdistelmä, toivat musiikkiin monipuolisuutta ja mielenkiintoa. Parhaimmillaan konsertti oli suuri nautinto.
Niin lapselle kuin aikuisillekin tässä konsertissa riitti mielenkiintoa myös sen vuoksi, että siellä soitettiin omituisia soittimia. En minäkään tunnistanut kaikkia soittimia heti, en varmaan ole suurinta osaa kuullut ja nähnyt soitettavan. Lapsen suosikkisoitin oli krummhorn. Aivan järkyttävä pilli, nasaali ja melkein kirkuva. Tämän soittimen kuunteleminen ei ollut kyllä nautintoa, ennemminkin ajattelin olevani jollain historian opintomatkalla. Mietin vaan, että onko joskus riittänyt se, että jostain härvelistä saa hallitusti erikorkuisia ääniä, vaikka saundi olisi kuinka hirveä... Toisaalta osassa soittimista oli todella upea ääni. Kornetti oli mukava tuttavuus. Samankaltainen suukappale kuin trumpetissa, mutta sormitus taisi olla kuin nokkahuilussa. Saundi oli ihanan pehmeä ja kuulas, todella mukavaa kuunneltavaa.
Siinä mielessä tämä konsertti oli hyvin erilainen kokemus kuin missä yleensä käyn, että tämä ei ollut vain konsertti. Joidenkin kappaleiden välillä kuultiin tarinoita hovimuusikoiden elämästä ja musiikista. Enpä kyllä ennen konserttia arvannut, että joudun selittämään tytölle, mikä on kannibaali. Yleensä en ole pitänyt konserteissa mistään välipuheista tai esittelyistä, mutta tähän se mielestäni sopi. Oli myös mukavaa, että konsertin toisella puoliskolla nämä kummalliset soittimet esiteltiin. Koko festivaalin teema Musiikin mesenaatit oli mielestäni todella mielenkiintoinen. Hauskaa tutustua musiikkiin siitä näkökulmasta, kuka siitä on maksanut. Vanhaan musiikkiin etenkin liittyy ainakin minun mielessäni hyvinkin vahvasti historiaan tutustuminen.
Liian usein yleistän sellaiset asiat, joita en kovin hyvin tunne. Käsite vanha musiikkikin on jotenkin outo ja epämääräinen. Sen sisäänhän lasketaan kuuluvan satoja vuosia musiikkia, on sekulaaria ja kirkon piirissä tehtyä jne. Tämän konsertin musiikki oli Espanjan hovista 1552-1625. Ei sen perusteella voi sanoa tykkäävänsä tai ei tykkäävänsä vanhasta musiikista yleensä.
Michael Fields kehui, että Pyhän Marian kirkko on ehkä yksi maailman parhaista paikoista vanhan musiikin esittämiseen. En osaa kyllä arvioida akustiikkaa, korvani ei ole kuitenkaan harjaantunut niin paljon vanhalle musiikille. Ei siinä ainakaan mitään moitittavaa ollut. Penkit taas olivat jotain, mihin en ollut osannut varautua. Monenlaisissa kirkon penkeissä on tullut istuttua, eikä ne koskaan mitään löhölinnoja ole. Tällä kertaa kapea lankku oli ehkä kehnoin ikinä. Etenkin jos istuu koululainen sylissä. Takapuoli muistutteli konsertista vielä pari päivää konsertin jälkeenkin. Hard core -kävijät olivat toki osanneet varautua pehmustein ja osalle yleisöstä taisi riittää talon puolestakin järjestetyt alustat.
Tämä oli ensimmäinen vanhan musiikin konsertti meidän lapselle. Missään konsertissa ei olla muutenkaan käyty pitkään aikaan, joten en osannut arvioida lapsen viihtymistä. Mukana oli Karvinen-sarjakuva. Jonkin verran tyttö kuunteli ilman lukemista, mutta annoin sitten lukeakin. Alussa hän olisi halunnut katsella soittimia, mutta vaikka istuimme ehkä 4. penkkirivissä, ei lavalle oikein nähnyt. Niinpä konsertti sujui oikein hyvin. Ehkä siinä lukemisen ohessa jotain säveliä lapsenkin aivoihin päätyi.
Bussikuljetus taisi olla kovasti kaivattu juttu. Moni bussissa sanoi pyytäneensä bussikuljetusta jo vuosia. Kun kysyttiin, ketkä bussilla tulleista olivat festivaaleilla ensimmäistä kertaa, melkein kaikki nostivat kätensä. Bussissa oli ehkä 2 vapaata paikkaa, joten näin helposti saatiin festivaaleilla viitisenkymmentä uutta kuulijaa. Hienoa, että tuollainen talkoovoimin pyörivä festivaali on kasvanut sen verran, että tällainen kyyti järjestettiin. Hintaa tuolle bussikyydille tuli muuten 25 euroa per aikuinen. Minä kysyin paikkoja varatessani erikseen lapsen hintaa. Ei silloin tullut mieleen, että ehkä lapsille ei eri hintaa olisikaan. No, meidän 8-vuotias matkasi 10 euron hintaan. Ensin mietin, että onhan se 60 euroa iso raha, mutta kun alkaa laskea paljonko se olisi Matkahuollon hinnoilla ollut, mikäli sillä olisi paikalle päässyt, ei hinta kuullosta enää ollenkaan pahalta. Etenkin, kun sen Matkahuollon kyydin jälkeen olisi vielä tarvinnut matkata 10 km kirkolle jollain pelillä.
Loppusanoiksi voisin todeta, että vanhassa musiikissa on kyllä jotain kiehtovaa. Siihen kannattaa ehdottomasti tutustua tuollaisissa paikoissa, joissa sitä esitetään hyvin. Parhaimmillaan kuuntelukokemus oli hyvinkin miellyttävä, mutta suurimmat musiikkikiksini saan vielä toistaiseksi muualta. Ja Sastamala Gregorianassa voisin ilman muuta käydä toistekin, etenkin jos meille autottomille tamperelaisille bussikyytejä järjestetään.
perjantai 2. elokuuta 2013
sunnuntai 7. heinäkuuta 2013
Soittamisen kaipuu
Tämä kirjoitus on niin henkilökohtainen, että vähän pelottaa. Minun on silti pakko kirjoittaa suhteestani soittamiseen, koska tämä asia ei päästä minua rauhaan. Olen myös huomannut, etten ole ainoa, joka pohdiskelee tällaisia, joten ehkä tämän lukemisesta voi olla jotain iloa jollekin. Tästä postauksesta tulee kilometrin pituinen ja poukkoileva, mutta antaa tulla.
Aloitetaanpa ihan alusta:
Tarina kertoo, että olen joskus 4-vuotiaana saanut kohtauksen isosiskon pianomatineassa. Olin huutanut: "Miksi pienet tytöt eivät saa soittaa?!" Oli minut istuettu matinean päätteeksi istumaan flyygelin ääreen, sitä en tiedä uskalsinko soittaa säveltäkään. Myöhemmin aloitin pianotunnit kansalaisopistossa. Jonkin ajan kuluttua aloitin paikallisessa pienen musiikkiopiston pienessä sivutoimipisteessä. 12-vuotiaana muutin Helsinkiin ja pienen musiikkiopiston pienet touhut vaihtuivat vähän isomman konsan toimintaan. Sitten käteni hajosivat, eikä pääkään kestänyt pianonsoittoa. 9-luokkalaisena päätin, etten ikinä tule koskemaan pianoon. Halusin silti soittaa jotain. 9. luokalla musiikkiluokan teemana oli jazzin historia. Sitä kautta kiinnostuin saksofonin äänestä. En vieläkään ymmärrä miten minä, enemmän tai vähemmän arka teini, sain aikaiseksi soittaa saksofoniopettajalle ja järjestettyä soittimen vaihdon kesken lukuvuoden. Saksofonin soittaminen olikin aivan huikeaa ja neljässä vuodessa olin suorittanut koko musiikkiopiston. Sitten piti hakea toiselle asteelle, jos aikoi vielä jatkaa opetuksessa. Sinne menin, mutten missään vaiheessa uskonut, että minusta tulee ammattimuusikko. Sitten menin yliopistoon ja valitsin toisen uran. Nyt minua tuskastuttaa.
Nyt sama tarina vähän syvemmältä:
Minä en ikinä rakastanut pianon soittoa. Sanoisin, että olin syyntakeeton soitinvalintaani. En edes tiennyt, mitä soittimia on olemassa, ja isosiskon matkiminen tuossa iässä on muutenkin luontevaa. Pienellä paikkakunnalla ei soitinvalikoima ollut huima. Pianon lisäksi siellä soitettiin ainakin viulua ja harmonikkaan, ehkä selloakin. Muistan, että ala-asteella luokkakaveri kävi sadan kilometrin päässä huilutunneilla. Aloitin pianonsoiton suzuki-metodilla, mutta ei sillä varmaan kovin pitkälle menty. En tiedä mistä johtui, mutta ehdin soittaa pianoa aika monta vuotta, ennen kuin joku huomasi, etten osaa nuotteja. Muistan olleeni jotain 8–9-vuotias, kun äiti teki sellaiset kortit, joissa toisella puolella oli piirrettynä nuotti viivastolla ja toisella puolella nuottinimi. Itkun kanssa niitä opettelin. Mun musiikinteoriapohjani on surkea. Olin jo menossa 2/3-tutkintoa pianolla suorittamaan, kun joku huomasi, etten ole käynyt millään teoriatunneilla. Jonkun viisaan päätös oli sitten pistää minut suoraan 2/3-teoriaan. Kopioin kaverin 1/3-teorian vihkon ja yritin niitä opetella, mutta eihän siitä mitään tullut.
Sitten tuli muutto Helsinkiin. Siellä oli teorioissa alkavat ja jatkavat kurssit, eli siinä missä maalla oli käyty asiat vuodessa, helsinkiläiset olivat käyneet ne kahdessa. 3/3:n alkavalle teoriakurssille mennessäni olin istunut teoriatunneilla vuoden, kun ne muut olivat olleet neljä vuotta. Olin niin pihalla. Ei minulle oltu opetettu solmisaationimiäkään. Myöhemmin kyllä pidin esimerkiksi kenraalibassosta ja sointuanalyysistä, mutta etenkin solfapuoli on jäänyt minulle pimentoon. Sointukuuntelu ja melodiadiktaatit ovat erityisen hankalia. Prima vista -laulussakin huomaan lopussa ajatuneeni ihan väärään sävellajiin.
Välillä jo musiikkia kuunnellessa minulle tulee sellainen olo, että aivostani puuttuu jokin musiikkipalikka. Joskus teininä suhtauduin musiikinteoriaan samoin kuin matikkaan: liian vaikeata, en osaa, miksi edes yrittäisin. Mun aivojani ei ole luotu tähän. Missään vaiheessa soitto-opintoja teoria ei liittynyt käytäntöön. Hahmottaisinko musiikkia eri tavalla, jos ymmärtäisin tuon teoriapuolen paremmin? En minä ole osannut ajatella, kuinka tietty sävellaji olisi tietyn luontoinen, tai mihin suuntaan mikäkin soinnun intervalli pitää virittää (pianistina vireistä ei tietty tarvinnut välittääkään). Jos joku on kysynyt, että missäs sävellajissa tuo sun kappaleesi menee, en ole nuottiin katsomatta sitäkään osannut sanoa. Olen soittanut säveliä toisensa perään, opetellut kappaleita ulkoa.
Niin kauan kuin vain muistan, halusin aina lopettaa pianonsoiton. Siinä joulun tienoilla aina päätin lopettaa, mutta äiti sanoi aina, että pitää soittaa maksettu lukukausi loppuun. Sitten kevätmatineassa oli aina niin kivaa ja kaikki kiitteli, että aina päätin jatkaa. Vuodesta toiseen sama homma. Maalla koko musiikkiopistotouhu, tai ainakin minun soitteluni, oli pelkkää puuhastelua. Helsingissä soitolla piti olla jokin päämäärä. Minun opettajani oli kuuluisa siitä, että hänen oppilaansa pärjäävät ja saavat aina tutkinnosta erinomaisen arvosanan. Minä muistan sen, kun hän kysyi minulta yhdellä soittotunnilla, että kuinka paljon olin harjoitellut edellisenä päivänä. Kaksi tuntia. Se ei kuulemma riittänyt, jos aikoo ammattipianistiksi. Olin silloin seiskaluokkalainen soittanut pianoa jo 7-8 vuotta. Silloin ajattelin, että enhän minä halua ammattipianistiksi, en ole koskaan halunnut. Musiikki ammattina ei ollut ollut minulle minkäänlainen mahdollisuus päässäni, vaikka toisaalta olin aina ajatellut, että haluan olla aina musiikin kanssa tekemisissä. Sikäli mikäli tuossa iässä ammatteja vielä valitaan. Mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mitään syytä, miksi harrastan pianonsoittoa. Se oli tottumus ja tapa, mutten tainnut paljon nauttia siitä. Esiintymisestä olen aina pitänyt, mutta ei ollut kiva itkeä ennen ja jälkeen soittotunnin.
Kävin yläasteeni Kruununhaassa musiikkiluokalla. Tuo aika avarsi paljon käsitystäni musiikista. Huomasin myös, että ympärilläni on superlahjakkaita ihmisiä. Mitä mieltä minun on pimputtaa pianoa, jos joka nurkalla on minua parempiakin pianisteja? Tänä päivänä monet noista samaan aikaan yläasteella olleista ovatkin ammattimuusikoita tai muita luovia taiteilijoita. Minä en osannut nauttia soittamisesta. Kamarimusiikkikin pianistina oli kamalaa pakkopullaa. Soitin lähinnä nelikätisiä siskon kanssa. Sitten kun olisi pitänyt säestää jotain sellistiä, ei tullut mitään. En tajunnut, miksi minut pakotetaan siihen. Halusin soittaa mielummin yksin, jos sitäkään. Lopulta minut vapautettiin tehtävästä ja sellisti sai jonkun motivoituneemman säestäjän. Mitään muuta kamarimusiikkia ei ikinä ollut.
Yläasteen aikana käteni hajosivat. Pari vuotta taisi mennä, ennen kuin lääkärit huomasivat, että syynä on hermopinne rintalastassa eikä mikään rasitusvamma. Käsiäni potiessa olin ehtinyt olla välillä kokonaan soittamatta. Puolisen vuotta soitin vain yhdellä kädellä. Siihen kaatui viimeisinkin into ja sain opettajalta poikkeusluvan suorittaa sen 3/3-tutkinnon, vaikken saisikaan siitä erinomaista tai muutenkaan hyvää arvosanaa. Kolmosen taisin saada, eli eihän se mitään ole. Pianonsoitosta ei ole kyllä jäänyt paljon käteen. Vaikka opiskelin vuoden vapaata säestystäkin, en oikeasti osaa säestää. Muutaman kerran olen soittanut pianoa tuon lopettamisen jälkeen. Aika nopeasti rapistuneella tekniikalla saa taas kätensä kipeiksi, eikä piano muutenkaan ole houkutellut.
Kamalan negatiivista kirjoitusta. On minulla hyviäkin muistoja pianosta. Pikkutyttönä soitin pianoa musiikkileirillä. Siellä oli venäläinen opettaja, joka ei puhunut suomea, mutta yhteinen sävel löytyi joka kesä. Hän taisi pitää minusta, sillä sain vuosia postissa venäläisiä pianovihkoja soitettavaksi.
Soittimen vaihtaminen 15-vuotiaana muutti täysin suhtautumiseni musiikkiin. En lähtökohtaisesti suhtautunut saksofoniin kovinkaan kunnianhimoisesti. Ajattelin olevani niin vanha, etten voisi enää oppia uutta soitinta kunnolla. Kunhan soittelisin omaksi ilokseni, koska en halunnut olla soittamatta mitään. Rakastuin kuitenkin saksofoniin nopeasti. Muistan vielä sen, kuinka ylpeä olin omasta uudesta soittimestani. Äiti nauroi, kun kuljin fonin kanssa peilin ohi ees taas. Foni kiilteli hienosti. Olin innoissani ja ylpeä kuin lapsi. Pianoa soitin harvoin huvikseni. Harjoittelin, koska niin pitää tehdä. Saksofoni imaisi minut kuitenkin aivan uuteen maailmaan. Harjoittelin tunteja ihan vain soittamisen ilosta. Saksofoni tuntui heti minun soittimeltani. Pianon kanssa ahdistuin aina siitä, kun pitää seurata kahta viivastoa ja soittaa montaa eri ääntä samaan aikaan. Saksofonissa montaa sormea pitää liikutella saadakseen sen yhden äänen. Toki naamankin ja koko kropan pitää olla yhteistyössä. Sopii minulle paremmin. Minusta on aina tuntunut myös siltä, että kun soittimeen puhaltaa, se on jotenkin enemmän osa minua. Varmasti merkitystä oli myös opettajalla. Melkein nolostutti kuulla jotain kehuja soittamisesta. Itse asiassa se oli niin outoa ja noloa, että joskus alkuaikoina saatoin soittaa fonitunnilla tahallani väärin. Hyvänen aika, positiivinen palaute ja kannustava ilmapiiri, eihän ne kuulu soittoharrastukseen!
Soitin niin paljon, että minusta tuli varmaan aika nopeasti parempi saksofonisti kuin pianisti. Olin aika kunnianhimoinen soiton suhteen. Halusin soittaa hyvin ja minulle tuotti jotain sairasta mielihyvää soittaa kappaleita, jotka tuntuivat alussa mahdottoman vaikeilta.
Minä en missään vaiheessa ole halunnut lopettaa soittamista. Olisin halunnut jatkaa toisen asteen opintojen jälkeenkin, mutta sehän olisi tarkoittanut oikeita ammattiopintoja. Minä asetin soittamisessa koko ajan tavoitteita tulla paremmaksi ja oppia lisää. Minulla ei kuitenkaan ollut sitä konkreettista tavoitetta, että soittamisesta tulisi ammatti. En tiedä miksi, en ikinä ainakaan uskaltanut sanoa sellaista ääneen.
Tai olihan minulla muutama vuosi sitten opiskelupaikka ammattikorkeakouluun musiikkipedagogin opintoihin, mutta luovuin siitä. Oli pieni lapsi, oli yliopisto ja työtarjouskin tuli samaan sumaan. Soittamista ei ole järkeä opiskellla, jos ei ole aikaa treenata. Niinpä valitsin sen työtarjouksen ja ajattelin opiskelevani soittoa sitten myöhemmin. Tein valinnan järjellä, en sydämellä. Järki sanoi, että kannattaisi ehkä käyttää aikansa ja energiansa johonkin, mistä ehkä on eurojakin joskus luvassa.
Monta vuotta rakentelin mielessäni suunnitelmaa, että minusta tulee sellainen sekatyöläinen, joka opettaa soittamista parina päivänä viikossa, kirjoittaa freelancerina kulttuurijuttuja ja soittaa kamarimusiikkia lopun ajasta. En kuitenkaan ole tehnyt sellaisia valintoja, että suunnitelma voisi toteutua. Ei auta, että puhun kuinka haluan soittaa, jos en soita. Valehtelisin jos sanoisin, että suunnitelma olisi ollut mahdoton toteuttaa. Haastava kyllä, mutta se ei ole minulle mitään uutta. Ehkä tämä on itsetuntokysymys, en ole uskaltanut luottaa siihen, että se onnistuisi. Tätä kirjoittaessa tulee mieleen, että ei ole vielä myöhäistä. En ole vielä edes kolmikymppinen, joten äkkiäkös sitä vielä yhden tutkinnon opiskelisi...
Puhallinsoitin on armoton. Heti huomaa, jos ei ole harjoitellut. Joku on sanonut, että puhallinsoittajalla kestää viikon tauon jälkeen kaksi viikkoa päästä siihen, missä oli ennen taukoa. Minulla ei tämän arjen keskellä ole aikaa enää niihin viisituntisiin soittosessioihin. Olen yrittänyt järkeillä, että tehokkaalla harjoittelulla saa kyllä hyviä tuloksia ja vartti päivässä pitää kyllä perustatsin yllä. Ongelma vaan on se, että en soita sitä varttia päivässä. Tietenkin on päiviä, jolloin paahtaa aamusta iltaan jonkun kiireen parissa eikä sitä varttia ehtisikään soittaa. Usein kuitenkin minulla on aikaa katsoa paskaa telkkarista paljon kauemmin kuin se vartti. Viimeisin tauko soittamisesta oli kestoltaan 2,5 kuukautta. Työni radion aamujuontajana vie veronsa. Usein suuntaan töiden jälkeen suoraan sohvalle päiväunille. Tämän viikon maanantaina pyöräilinkin pitkästä aikaa treenikämpälle kokeilemaan, mahdanko saada ääntä tuosta torvesta enää ollenkaan.
Kun pitkän tauon jälkeen taas tarttuu soittimeen, soitto on usein masentavaa räpellystä. Naaman lihakset menevät nopeasti maitohapoille. Tuntuma äänen virittämiseen on kadonnut. Korvat kuulevat, että matalaksi jää, mutta sormet, naama ja kurkku eivät osaa toimia. Päässä soi se, miltä musiikin pitäisi kuulostaa, mutta ulos tulee jotain aivan muuta. On raivostuttavaa tietää, että parin päivän treenillä saisi jonkun kohdan menemään, mutta ei ole sitä paria päivää. En kestä soittaa huonolla saundilla ja väärin. Olen ehkä hieman ehdoton tyyppi. Kaikki tai ei mitään. Täydellisesti tai ei ollenkaan. Miksi en sitten soita kunnolla? Ei ole mitään, mitä varten soittaa. Aina välillä innostun soittamaan asteikkoja ja kappaleita. Saatan innostua jammailemaan. Sitten hoksaan, että yksinhän minä soitan. Soittaminen on minulle jotain terapiaa ja itseilmaisua, mutta en silti näe paljon ideaa soittaa ilman yleisöä.
Nyt tauon jälkeen ääni tuli yllättävän helposti ja virekään ei ollut niin pielessä kuin yleensä. Tällä viikolla soitin neljä kertaa, alle puoli tuntia kerrallaan. Ei naama kestäisi enempää. Naamalihasten hyvä kunto näkyy siinä, onko hymykuopat näkyvissä vai ei. Ei ole hetkeen näkynyt. Suhteeni saksofoniin on ollut viime vuosina melko angstinen. Tälläkin viikolla olen ollut välillä todella onnellinen, ihan vain asteikkoja soittaessani. Soittaminen on niin tärkeä osa minua, että jos en soita, minusta puuttuu jotain. Samalla se säälittävä asteikkojen räpeltäminen tuntuu niin ahdistavalta: Tässäkö tämä on? Soitan täällä yksin, en edes mitään oikeita kappaleita.
Minulla on jokin sisäinen tarve soittaa ja esiintyä, mutta elämä vaan kulkee vauhdilla, enkä minä soita enkä esiinny. Välillä vaivun voivottelemaan itseäni, vaikka tiedän kyllä, että ei siitä voi syyttää ketään muuta kuin itseänsä, että ei ole ollut rohkeutta edes yrittää.
Muusikon ammatti vaatii jotain heittäytymimskykyä, mitä minulla ei ole silloin ratkaisun hetkillä ollut. Olen nuottiriippuvainen perfektionisti. En uskalla improvisoida, koska siinähän voisi tulla soittaneeksi jotain typerää. Turvallisempaa soittaa jonkun viisaan säveltäjän kirjoittamia säveliä. Ilmaisukykyä minulla mielestäni on aina ollut, mutta se ei taida riittää. Toisaalta en ole koskaan unelmoinut mistään solistin urasta. Ja saksofonia harvoin orkesterissakaan tarvitaan.
Välillä mietin, mitä varten olen käyttänyt tuhansia tunteja elämässäni soittamiseen. Mitä se hyödyttää? Olisinko nyt viisaampi, jos olisin sen ajan käyttänyt vaikka kielten opiskeluun? Tai urheiluun? Nyt olisi vähän ryhdikkäämpi kroppa ja lenkillä käynti olisi tullut tavaksi. Toisaalta olen kuullut, että intensiivisen urheiluharrastuksen loppuminen voi tuntua ihan yhtä tyhjältä. Jos on koko lapsuutensa ja nuoruutensa urheillut ja suurina tavoitteina on juosta tosi kovaa tai hypätä pitkälle, voi tuntua vähän ontolta, kun niitä tavoitteita ei enää ole. Jos nyt ihan järjellä ajattelee, jonkun kepin viskaaminen mahdollismman pitkälle tai jonkun kappaleen opetteleminen ei vaikuta kovin hyödylliseltä tavoitteelta. Varmaan olisi järkevämpää opetella vaikka viljelemään perunoita tai neulomaan villasukkia.
Toisinaaan minun on vaikea perustella omalle, nyt jo 8-vuotiaalle, tytölleni harjoittelun tärkeyttä. Hänkin on aivan omasta tadostaan aloittanut soittotunnit. Hän aloitti kinuamisen joskus 5-vuotiaana. 6-vuotiaana käytin hänet musiikkiopiston soitinkokeilupäivässä. Sitä ennen poikkihuilu oli ollut se ykkösvaihtoehto. Siellä ei huilusta ääntä lähtenyt, joten tyttö päätti, ettei ainakaan mitään puhallinta ala soittaa. Kirkkourut olisivat kiinnostaneet. Pääsykoeilmoitukseen raksin kuitenkin kohdan, että soitinvalinta on vielä epävarma. Pääsykokeessa tyttö sai kokeiltavakseen monia soittimia, lähinnä niitä jämäsoittimia, mihin ei ole hakijoita paljon ollut. Tyttö marssi pääsykoehuoneesta ulos ja ilmoitti, että hän alkaa soittaa alttoviulua. (Siinä käytävällä odotelessa tuli huomattua näiden pikkuisten ihana itsevarmuus. Kaikilla meni koe omasta mielestään hyvin. Sitten oli niitä isompia pyrkijöitä, jotka olivat kovin jännittyneitä ja epävarmoja.) Alttoviulua on nyt soitettu kaksi vuotta vaihtelevalla innostuksella. Välillä tyttö sanoo, että soittaminen on liian rankkaa, siitä tulee läksyä. Tästä pääsemmekin siihen dilemmaan, että missä vaiheessa minun tehtäväni on sanoa, että ei ole pakko. Minä uskon oppineeni soittamisen parissa paljon pitkäjänteisestä työskentelyä, yhteyistyökykyä muiden kanssa (en vielä pianoa soittaessani), pettymysten kohtaamista, mokaamista ja siitä toipumista, onnistumista, esiintymistä jne... Ennen kaikkea musiikista on tullut minulle tärkeä keino ilmaista sitä, mitä päässä pyörii. Haluaisin kaikista angsteistani huolimatta, että minun lapsenikin saisi oppia saman. Ja palatakseni tuohon aiemmin kirjoittamaani, ei harrastuksessa se todellinen päämäärä ole heittää keppiä pitkälle tai oppia kappaleita, vaan oppia tekemään työtä tavoitteiden eteen.
Löydänhän minä paljonkin hyviä asioita, joihin musiikkiharrastus on johdattanut. Kuten jo sanoin, minulla on ollut "aina" sellainen olo, että haluan elämäni ja ehkä työnikin liittyvän jotenkin musiikkiin. Tosin silloin kun aloin opiskella toimittajaksi, en erityisemmin suuntautunut kulttuuritoimittajaksi, mutta jotenkin sitä ajatui sekä opinnoissa että työjutuissa aina jonnekin musiikin laitamille. Toimittajana olen saanut haastatella upeita muusikkoja, niin harrastelijoita kuin maailmankuuluja ammattilaisia. Olen päässyt mahtaviin paikkoihin. Mahtavin tähän asti on ollut Concertgebouw-orkesterin harjoitukset Amsterdamissa. Olen oppinut valtavan paljon musiikista keskustelemalla ihmisten kanssa ja artikkeleita kirjoittamalla. Nyt työni on hieman erilaista. Juonnan kolme tuntia joka arkiaamu Classicilla aamuohjelmaa. Tapaan paljon vähemmän ihmisiä ja haastattelut ovat lyhyitä, usein puhelimessa. Toisaalta, kuuntelen musiikkia melkein koko ajan ja seuraan entistäkin tiiviimmin ulkomaisia musiikkimedioita. Opin paljon uutta joka päivä. Olen myös ollut pari kesää kulttuurialalla tiedotushommissa, ja sekin on ollut mahtavaa. Kaikissa näissä hommissa on ollut jotain hyötyä siitä, että tiedän jotain musiikista ja olen itsekin soittanut.
Minulle työn mielekkyys on tärkeää. Toimittajana kyllä saan useinkin työstäni kiksejä. Kun tapaan inspiroivia ihmisiä ja perehdyn mielettömiin projekteihin, itsekin innostun. Monesti tunnen saaneeni jotain, joka minun pitäisi pystyä siirtämään omaan soittamiseeni. Olen varma, että nämä kaikki kokemukset treenikopin ulkopuolella ovat tehneet minusta paremman muusikon. Nyt pitäisi vain päästä sinne koppiin treenaamaan, ja myöhemmin esiintymään.
En varmaan edes luopuisi kokonaan toimittajan hommista, vaikka minulle nyt tarjottaisi mahdollisuutta vain soittaa. Ehkä ongelmani on se, että en ole halunnut tehdä valintaa. Minä haluan kaiken. Maailmassa on niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä. Koska olen samaan aikaa perfektionisti, on vaikea hyväksyä sitä, että jos haluaa tehdä kaiken, ei voi millään antaa jokaiselle asialle sataa prosenttia. Soittamisen suhteen se on kaikista vaikeinta.
Tähän tekstiin olen purkanut paljon kaikkea patoutumaa. Joskus kieltämättä olen ajatellut, olisiko parempi, jos en olisi ikinä säveltäkään soittanut. Mutta ei, kyllä musiikki on enemmän antanut kuin ottanut. Musiikin kautta olen tutustunut mahtaviin ihmisiin. Olen saanut paljon kavereita ja tutustuin omaan mieheenikin. Soittamiseen on liittynyt aiemmin ja liittyy tälläkin hetkellä niin paljon tunnetta. Toisaalta valtavaa iloa, toisaalta niin paljon kyyneliä. En osaa olla ilmankaan. Vähän on hakusessa se, millä tavalla minä pystyn omaa muusikkouttani toteuttamaan. Vuosi sitten kävin kokeilemassa samoissa pääsykokeissa, jotka siis muutama vuosi sitten läpäisin. Soitin keväällä kyllä paljon, mutta pääsykoe jännitti aivan tajuttomasti. Lisäksi olin hölmö, enkä harjoitellut teoriaa. En tainnut päästä teoriakoetta läpi.
Haluaisin päästä tilanteeseen, jossa minulla olisi mahdollista soittaa riittävän kunnianhimoisella tasolla niin, että minä ja yleisökin nauttisi. Aivan, minun mielestäni soittamisen tarkoitus on esiintyminen. Minä en ole onnellinen, jos soitan vain itselleni. Joskus ajattelen, että ei se välttämättä ole juuri soittamista, mitä kaipaan. Haluan olla luova jollakin tavalla, eikä toisten luovuuksista raportointi riitä, vaikka toimittajan työkin on parhaimmillaan luovaa. Ehkä tämä on jotain egoismia. Toimittajana pääasia ei ole koskaan minä vaan se asia. Taidan kaivata sitä kun jännittää, on lavalla yleisön edessä ja kaikki menee hienosti. Siitä fiiliksestä ei kyllä taida paremmaksi päästä. Se on niin hieno tunne, että on valmis ottamaan sen riskin, että jännittää, on lavalla yleisön edessä ja mokaa.
Nyt olen päättänyt taas soittaa edes sen vartin, melkein joka päivä. Jospa pikkuhiljaa taidot taas palautuisivat ja saksofoni saisi oman luontevan paikkansa tässä arjessa töiden ja perhe-elämän lomassa. Ehkä kirjoitin tämän päiväkirjamaisen vuodatukseni näin julkisesti, että tekisin asialle jotain. Että en sitten mummona kiikkustuolissa harmittelisi, että en soittanut vaikka halusin.
Aloitetaanpa ihan alusta:
Tarina kertoo, että olen joskus 4-vuotiaana saanut kohtauksen isosiskon pianomatineassa. Olin huutanut: "Miksi pienet tytöt eivät saa soittaa?!" Oli minut istuettu matinean päätteeksi istumaan flyygelin ääreen, sitä en tiedä uskalsinko soittaa säveltäkään. Myöhemmin aloitin pianotunnit kansalaisopistossa. Jonkin ajan kuluttua aloitin paikallisessa pienen musiikkiopiston pienessä sivutoimipisteessä. 12-vuotiaana muutin Helsinkiin ja pienen musiikkiopiston pienet touhut vaihtuivat vähän isomman konsan toimintaan. Sitten käteni hajosivat, eikä pääkään kestänyt pianonsoittoa. 9-luokkalaisena päätin, etten ikinä tule koskemaan pianoon. Halusin silti soittaa jotain. 9. luokalla musiikkiluokan teemana oli jazzin historia. Sitä kautta kiinnostuin saksofonin äänestä. En vieläkään ymmärrä miten minä, enemmän tai vähemmän arka teini, sain aikaiseksi soittaa saksofoniopettajalle ja järjestettyä soittimen vaihdon kesken lukuvuoden. Saksofonin soittaminen olikin aivan huikeaa ja neljässä vuodessa olin suorittanut koko musiikkiopiston. Sitten piti hakea toiselle asteelle, jos aikoi vielä jatkaa opetuksessa. Sinne menin, mutten missään vaiheessa uskonut, että minusta tulee ammattimuusikko. Sitten menin yliopistoon ja valitsin toisen uran. Nyt minua tuskastuttaa.
Nyt sama tarina vähän syvemmältä:
Minä en ikinä rakastanut pianon soittoa. Sanoisin, että olin syyntakeeton soitinvalintaani. En edes tiennyt, mitä soittimia on olemassa, ja isosiskon matkiminen tuossa iässä on muutenkin luontevaa. Pienellä paikkakunnalla ei soitinvalikoima ollut huima. Pianon lisäksi siellä soitettiin ainakin viulua ja harmonikkaan, ehkä selloakin. Muistan, että ala-asteella luokkakaveri kävi sadan kilometrin päässä huilutunneilla. Aloitin pianonsoiton suzuki-metodilla, mutta ei sillä varmaan kovin pitkälle menty. En tiedä mistä johtui, mutta ehdin soittaa pianoa aika monta vuotta, ennen kuin joku huomasi, etten osaa nuotteja. Muistan olleeni jotain 8–9-vuotias, kun äiti teki sellaiset kortit, joissa toisella puolella oli piirrettynä nuotti viivastolla ja toisella puolella nuottinimi. Itkun kanssa niitä opettelin. Mun musiikinteoriapohjani on surkea. Olin jo menossa 2/3-tutkintoa pianolla suorittamaan, kun joku huomasi, etten ole käynyt millään teoriatunneilla. Jonkun viisaan päätös oli sitten pistää minut suoraan 2/3-teoriaan. Kopioin kaverin 1/3-teorian vihkon ja yritin niitä opetella, mutta eihän siitä mitään tullut.
Sitten tuli muutto Helsinkiin. Siellä oli teorioissa alkavat ja jatkavat kurssit, eli siinä missä maalla oli käyty asiat vuodessa, helsinkiläiset olivat käyneet ne kahdessa. 3/3:n alkavalle teoriakurssille mennessäni olin istunut teoriatunneilla vuoden, kun ne muut olivat olleet neljä vuotta. Olin niin pihalla. Ei minulle oltu opetettu solmisaationimiäkään. Myöhemmin kyllä pidin esimerkiksi kenraalibassosta ja sointuanalyysistä, mutta etenkin solfapuoli on jäänyt minulle pimentoon. Sointukuuntelu ja melodiadiktaatit ovat erityisen hankalia. Prima vista -laulussakin huomaan lopussa ajatuneeni ihan väärään sävellajiin.
Välillä jo musiikkia kuunnellessa minulle tulee sellainen olo, että aivostani puuttuu jokin musiikkipalikka. Joskus teininä suhtauduin musiikinteoriaan samoin kuin matikkaan: liian vaikeata, en osaa, miksi edes yrittäisin. Mun aivojani ei ole luotu tähän. Missään vaiheessa soitto-opintoja teoria ei liittynyt käytäntöön. Hahmottaisinko musiikkia eri tavalla, jos ymmärtäisin tuon teoriapuolen paremmin? En minä ole osannut ajatella, kuinka tietty sävellaji olisi tietyn luontoinen, tai mihin suuntaan mikäkin soinnun intervalli pitää virittää (pianistina vireistä ei tietty tarvinnut välittääkään). Jos joku on kysynyt, että missäs sävellajissa tuo sun kappaleesi menee, en ole nuottiin katsomatta sitäkään osannut sanoa. Olen soittanut säveliä toisensa perään, opetellut kappaleita ulkoa.
Niin kauan kuin vain muistan, halusin aina lopettaa pianonsoiton. Siinä joulun tienoilla aina päätin lopettaa, mutta äiti sanoi aina, että pitää soittaa maksettu lukukausi loppuun. Sitten kevätmatineassa oli aina niin kivaa ja kaikki kiitteli, että aina päätin jatkaa. Vuodesta toiseen sama homma. Maalla koko musiikkiopistotouhu, tai ainakin minun soitteluni, oli pelkkää puuhastelua. Helsingissä soitolla piti olla jokin päämäärä. Minun opettajani oli kuuluisa siitä, että hänen oppilaansa pärjäävät ja saavat aina tutkinnosta erinomaisen arvosanan. Minä muistan sen, kun hän kysyi minulta yhdellä soittotunnilla, että kuinka paljon olin harjoitellut edellisenä päivänä. Kaksi tuntia. Se ei kuulemma riittänyt, jos aikoo ammattipianistiksi. Olin silloin seiskaluokkalainen soittanut pianoa jo 7-8 vuotta. Silloin ajattelin, että enhän minä halua ammattipianistiksi, en ole koskaan halunnut. Musiikki ammattina ei ollut ollut minulle minkäänlainen mahdollisuus päässäni, vaikka toisaalta olin aina ajatellut, että haluan olla aina musiikin kanssa tekemisissä. Sikäli mikäli tuossa iässä ammatteja vielä valitaan. Mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mitään syytä, miksi harrastan pianonsoittoa. Se oli tottumus ja tapa, mutten tainnut paljon nauttia siitä. Esiintymisestä olen aina pitänyt, mutta ei ollut kiva itkeä ennen ja jälkeen soittotunnin.
Kävin yläasteeni Kruununhaassa musiikkiluokalla. Tuo aika avarsi paljon käsitystäni musiikista. Huomasin myös, että ympärilläni on superlahjakkaita ihmisiä. Mitä mieltä minun on pimputtaa pianoa, jos joka nurkalla on minua parempiakin pianisteja? Tänä päivänä monet noista samaan aikaan yläasteella olleista ovatkin ammattimuusikoita tai muita luovia taiteilijoita. Minä en osannut nauttia soittamisesta. Kamarimusiikkikin pianistina oli kamalaa pakkopullaa. Soitin lähinnä nelikätisiä siskon kanssa. Sitten kun olisi pitänyt säestää jotain sellistiä, ei tullut mitään. En tajunnut, miksi minut pakotetaan siihen. Halusin soittaa mielummin yksin, jos sitäkään. Lopulta minut vapautettiin tehtävästä ja sellisti sai jonkun motivoituneemman säestäjän. Mitään muuta kamarimusiikkia ei ikinä ollut.
Yläasteen aikana käteni hajosivat. Pari vuotta taisi mennä, ennen kuin lääkärit huomasivat, että syynä on hermopinne rintalastassa eikä mikään rasitusvamma. Käsiäni potiessa olin ehtinyt olla välillä kokonaan soittamatta. Puolisen vuotta soitin vain yhdellä kädellä. Siihen kaatui viimeisinkin into ja sain opettajalta poikkeusluvan suorittaa sen 3/3-tutkinnon, vaikken saisikaan siitä erinomaista tai muutenkaan hyvää arvosanaa. Kolmosen taisin saada, eli eihän se mitään ole. Pianonsoitosta ei ole kyllä jäänyt paljon käteen. Vaikka opiskelin vuoden vapaata säestystäkin, en oikeasti osaa säestää. Muutaman kerran olen soittanut pianoa tuon lopettamisen jälkeen. Aika nopeasti rapistuneella tekniikalla saa taas kätensä kipeiksi, eikä piano muutenkaan ole houkutellut.
Kamalan negatiivista kirjoitusta. On minulla hyviäkin muistoja pianosta. Pikkutyttönä soitin pianoa musiikkileirillä. Siellä oli venäläinen opettaja, joka ei puhunut suomea, mutta yhteinen sävel löytyi joka kesä. Hän taisi pitää minusta, sillä sain vuosia postissa venäläisiä pianovihkoja soitettavaksi.
Soittimen vaihtaminen 15-vuotiaana muutti täysin suhtautumiseni musiikkiin. En lähtökohtaisesti suhtautunut saksofoniin kovinkaan kunnianhimoisesti. Ajattelin olevani niin vanha, etten voisi enää oppia uutta soitinta kunnolla. Kunhan soittelisin omaksi ilokseni, koska en halunnut olla soittamatta mitään. Rakastuin kuitenkin saksofoniin nopeasti. Muistan vielä sen, kuinka ylpeä olin omasta uudesta soittimestani. Äiti nauroi, kun kuljin fonin kanssa peilin ohi ees taas. Foni kiilteli hienosti. Olin innoissani ja ylpeä kuin lapsi. Pianoa soitin harvoin huvikseni. Harjoittelin, koska niin pitää tehdä. Saksofoni imaisi minut kuitenkin aivan uuteen maailmaan. Harjoittelin tunteja ihan vain soittamisen ilosta. Saksofoni tuntui heti minun soittimeltani. Pianon kanssa ahdistuin aina siitä, kun pitää seurata kahta viivastoa ja soittaa montaa eri ääntä samaan aikaan. Saksofonissa montaa sormea pitää liikutella saadakseen sen yhden äänen. Toki naamankin ja koko kropan pitää olla yhteistyössä. Sopii minulle paremmin. Minusta on aina tuntunut myös siltä, että kun soittimeen puhaltaa, se on jotenkin enemmän osa minua. Varmasti merkitystä oli myös opettajalla. Melkein nolostutti kuulla jotain kehuja soittamisesta. Itse asiassa se oli niin outoa ja noloa, että joskus alkuaikoina saatoin soittaa fonitunnilla tahallani väärin. Hyvänen aika, positiivinen palaute ja kannustava ilmapiiri, eihän ne kuulu soittoharrastukseen!
Soitin niin paljon, että minusta tuli varmaan aika nopeasti parempi saksofonisti kuin pianisti. Olin aika kunnianhimoinen soiton suhteen. Halusin soittaa hyvin ja minulle tuotti jotain sairasta mielihyvää soittaa kappaleita, jotka tuntuivat alussa mahdottoman vaikeilta.
Minä en missään vaiheessa ole halunnut lopettaa soittamista. Olisin halunnut jatkaa toisen asteen opintojen jälkeenkin, mutta sehän olisi tarkoittanut oikeita ammattiopintoja. Minä asetin soittamisessa koko ajan tavoitteita tulla paremmaksi ja oppia lisää. Minulla ei kuitenkaan ollut sitä konkreettista tavoitetta, että soittamisesta tulisi ammatti. En tiedä miksi, en ikinä ainakaan uskaltanut sanoa sellaista ääneen.
Tai olihan minulla muutama vuosi sitten opiskelupaikka ammattikorkeakouluun musiikkipedagogin opintoihin, mutta luovuin siitä. Oli pieni lapsi, oli yliopisto ja työtarjouskin tuli samaan sumaan. Soittamista ei ole järkeä opiskellla, jos ei ole aikaa treenata. Niinpä valitsin sen työtarjouksen ja ajattelin opiskelevani soittoa sitten myöhemmin. Tein valinnan järjellä, en sydämellä. Järki sanoi, että kannattaisi ehkä käyttää aikansa ja energiansa johonkin, mistä ehkä on eurojakin joskus luvassa.
Monta vuotta rakentelin mielessäni suunnitelmaa, että minusta tulee sellainen sekatyöläinen, joka opettaa soittamista parina päivänä viikossa, kirjoittaa freelancerina kulttuurijuttuja ja soittaa kamarimusiikkia lopun ajasta. En kuitenkaan ole tehnyt sellaisia valintoja, että suunnitelma voisi toteutua. Ei auta, että puhun kuinka haluan soittaa, jos en soita. Valehtelisin jos sanoisin, että suunnitelma olisi ollut mahdoton toteuttaa. Haastava kyllä, mutta se ei ole minulle mitään uutta. Ehkä tämä on itsetuntokysymys, en ole uskaltanut luottaa siihen, että se onnistuisi. Tätä kirjoittaessa tulee mieleen, että ei ole vielä myöhäistä. En ole vielä edes kolmikymppinen, joten äkkiäkös sitä vielä yhden tutkinnon opiskelisi...
Puhallinsoitin on armoton. Heti huomaa, jos ei ole harjoitellut. Joku on sanonut, että puhallinsoittajalla kestää viikon tauon jälkeen kaksi viikkoa päästä siihen, missä oli ennen taukoa. Minulla ei tämän arjen keskellä ole aikaa enää niihin viisituntisiin soittosessioihin. Olen yrittänyt järkeillä, että tehokkaalla harjoittelulla saa kyllä hyviä tuloksia ja vartti päivässä pitää kyllä perustatsin yllä. Ongelma vaan on se, että en soita sitä varttia päivässä. Tietenkin on päiviä, jolloin paahtaa aamusta iltaan jonkun kiireen parissa eikä sitä varttia ehtisikään soittaa. Usein kuitenkin minulla on aikaa katsoa paskaa telkkarista paljon kauemmin kuin se vartti. Viimeisin tauko soittamisesta oli kestoltaan 2,5 kuukautta. Työni radion aamujuontajana vie veronsa. Usein suuntaan töiden jälkeen suoraan sohvalle päiväunille. Tämän viikon maanantaina pyöräilinkin pitkästä aikaa treenikämpälle kokeilemaan, mahdanko saada ääntä tuosta torvesta enää ollenkaan.
Kun pitkän tauon jälkeen taas tarttuu soittimeen, soitto on usein masentavaa räpellystä. Naaman lihakset menevät nopeasti maitohapoille. Tuntuma äänen virittämiseen on kadonnut. Korvat kuulevat, että matalaksi jää, mutta sormet, naama ja kurkku eivät osaa toimia. Päässä soi se, miltä musiikin pitäisi kuulostaa, mutta ulos tulee jotain aivan muuta. On raivostuttavaa tietää, että parin päivän treenillä saisi jonkun kohdan menemään, mutta ei ole sitä paria päivää. En kestä soittaa huonolla saundilla ja väärin. Olen ehkä hieman ehdoton tyyppi. Kaikki tai ei mitään. Täydellisesti tai ei ollenkaan. Miksi en sitten soita kunnolla? Ei ole mitään, mitä varten soittaa. Aina välillä innostun soittamaan asteikkoja ja kappaleita. Saatan innostua jammailemaan. Sitten hoksaan, että yksinhän minä soitan. Soittaminen on minulle jotain terapiaa ja itseilmaisua, mutta en silti näe paljon ideaa soittaa ilman yleisöä.
Nyt tauon jälkeen ääni tuli yllättävän helposti ja virekään ei ollut niin pielessä kuin yleensä. Tällä viikolla soitin neljä kertaa, alle puoli tuntia kerrallaan. Ei naama kestäisi enempää. Naamalihasten hyvä kunto näkyy siinä, onko hymykuopat näkyvissä vai ei. Ei ole hetkeen näkynyt. Suhteeni saksofoniin on ollut viime vuosina melko angstinen. Tälläkin viikolla olen ollut välillä todella onnellinen, ihan vain asteikkoja soittaessani. Soittaminen on niin tärkeä osa minua, että jos en soita, minusta puuttuu jotain. Samalla se säälittävä asteikkojen räpeltäminen tuntuu niin ahdistavalta: Tässäkö tämä on? Soitan täällä yksin, en edes mitään oikeita kappaleita.
Minulla on jokin sisäinen tarve soittaa ja esiintyä, mutta elämä vaan kulkee vauhdilla, enkä minä soita enkä esiinny. Välillä vaivun voivottelemaan itseäni, vaikka tiedän kyllä, että ei siitä voi syyttää ketään muuta kuin itseänsä, että ei ole ollut rohkeutta edes yrittää.
Muusikon ammatti vaatii jotain heittäytymimskykyä, mitä minulla ei ole silloin ratkaisun hetkillä ollut. Olen nuottiriippuvainen perfektionisti. En uskalla improvisoida, koska siinähän voisi tulla soittaneeksi jotain typerää. Turvallisempaa soittaa jonkun viisaan säveltäjän kirjoittamia säveliä. Ilmaisukykyä minulla mielestäni on aina ollut, mutta se ei taida riittää. Toisaalta en ole koskaan unelmoinut mistään solistin urasta. Ja saksofonia harvoin orkesterissakaan tarvitaan.
Välillä mietin, mitä varten olen käyttänyt tuhansia tunteja elämässäni soittamiseen. Mitä se hyödyttää? Olisinko nyt viisaampi, jos olisin sen ajan käyttänyt vaikka kielten opiskeluun? Tai urheiluun? Nyt olisi vähän ryhdikkäämpi kroppa ja lenkillä käynti olisi tullut tavaksi. Toisaalta olen kuullut, että intensiivisen urheiluharrastuksen loppuminen voi tuntua ihan yhtä tyhjältä. Jos on koko lapsuutensa ja nuoruutensa urheillut ja suurina tavoitteina on juosta tosi kovaa tai hypätä pitkälle, voi tuntua vähän ontolta, kun niitä tavoitteita ei enää ole. Jos nyt ihan järjellä ajattelee, jonkun kepin viskaaminen mahdollismman pitkälle tai jonkun kappaleen opetteleminen ei vaikuta kovin hyödylliseltä tavoitteelta. Varmaan olisi järkevämpää opetella vaikka viljelemään perunoita tai neulomaan villasukkia.
Toisinaaan minun on vaikea perustella omalle, nyt jo 8-vuotiaalle, tytölleni harjoittelun tärkeyttä. Hänkin on aivan omasta tadostaan aloittanut soittotunnit. Hän aloitti kinuamisen joskus 5-vuotiaana. 6-vuotiaana käytin hänet musiikkiopiston soitinkokeilupäivässä. Sitä ennen poikkihuilu oli ollut se ykkösvaihtoehto. Siellä ei huilusta ääntä lähtenyt, joten tyttö päätti, ettei ainakaan mitään puhallinta ala soittaa. Kirkkourut olisivat kiinnostaneet. Pääsykoeilmoitukseen raksin kuitenkin kohdan, että soitinvalinta on vielä epävarma. Pääsykokeessa tyttö sai kokeiltavakseen monia soittimia, lähinnä niitä jämäsoittimia, mihin ei ole hakijoita paljon ollut. Tyttö marssi pääsykoehuoneesta ulos ja ilmoitti, että hän alkaa soittaa alttoviulua. (Siinä käytävällä odotelessa tuli huomattua näiden pikkuisten ihana itsevarmuus. Kaikilla meni koe omasta mielestään hyvin. Sitten oli niitä isompia pyrkijöitä, jotka olivat kovin jännittyneitä ja epävarmoja.) Alttoviulua on nyt soitettu kaksi vuotta vaihtelevalla innostuksella. Välillä tyttö sanoo, että soittaminen on liian rankkaa, siitä tulee läksyä. Tästä pääsemmekin siihen dilemmaan, että missä vaiheessa minun tehtäväni on sanoa, että ei ole pakko. Minä uskon oppineeni soittamisen parissa paljon pitkäjänteisestä työskentelyä, yhteyistyökykyä muiden kanssa (en vielä pianoa soittaessani), pettymysten kohtaamista, mokaamista ja siitä toipumista, onnistumista, esiintymistä jne... Ennen kaikkea musiikista on tullut minulle tärkeä keino ilmaista sitä, mitä päässä pyörii. Haluaisin kaikista angsteistani huolimatta, että minun lapsenikin saisi oppia saman. Ja palatakseni tuohon aiemmin kirjoittamaani, ei harrastuksessa se todellinen päämäärä ole heittää keppiä pitkälle tai oppia kappaleita, vaan oppia tekemään työtä tavoitteiden eteen.
Löydänhän minä paljonkin hyviä asioita, joihin musiikkiharrastus on johdattanut. Kuten jo sanoin, minulla on ollut "aina" sellainen olo, että haluan elämäni ja ehkä työnikin liittyvän jotenkin musiikkiin. Tosin silloin kun aloin opiskella toimittajaksi, en erityisemmin suuntautunut kulttuuritoimittajaksi, mutta jotenkin sitä ajatui sekä opinnoissa että työjutuissa aina jonnekin musiikin laitamille. Toimittajana olen saanut haastatella upeita muusikkoja, niin harrastelijoita kuin maailmankuuluja ammattilaisia. Olen päässyt mahtaviin paikkoihin. Mahtavin tähän asti on ollut Concertgebouw-orkesterin harjoitukset Amsterdamissa. Olen oppinut valtavan paljon musiikista keskustelemalla ihmisten kanssa ja artikkeleita kirjoittamalla. Nyt työni on hieman erilaista. Juonnan kolme tuntia joka arkiaamu Classicilla aamuohjelmaa. Tapaan paljon vähemmän ihmisiä ja haastattelut ovat lyhyitä, usein puhelimessa. Toisaalta, kuuntelen musiikkia melkein koko ajan ja seuraan entistäkin tiiviimmin ulkomaisia musiikkimedioita. Opin paljon uutta joka päivä. Olen myös ollut pari kesää kulttuurialalla tiedotushommissa, ja sekin on ollut mahtavaa. Kaikissa näissä hommissa on ollut jotain hyötyä siitä, että tiedän jotain musiikista ja olen itsekin soittanut.
Minulle työn mielekkyys on tärkeää. Toimittajana kyllä saan useinkin työstäni kiksejä. Kun tapaan inspiroivia ihmisiä ja perehdyn mielettömiin projekteihin, itsekin innostun. Monesti tunnen saaneeni jotain, joka minun pitäisi pystyä siirtämään omaan soittamiseeni. Olen varma, että nämä kaikki kokemukset treenikopin ulkopuolella ovat tehneet minusta paremman muusikon. Nyt pitäisi vain päästä sinne koppiin treenaamaan, ja myöhemmin esiintymään.
En varmaan edes luopuisi kokonaan toimittajan hommista, vaikka minulle nyt tarjottaisi mahdollisuutta vain soittaa. Ehkä ongelmani on se, että en ole halunnut tehdä valintaa. Minä haluan kaiken. Maailmassa on niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä. Koska olen samaan aikaa perfektionisti, on vaikea hyväksyä sitä, että jos haluaa tehdä kaiken, ei voi millään antaa jokaiselle asialle sataa prosenttia. Soittamisen suhteen se on kaikista vaikeinta.
Tähän tekstiin olen purkanut paljon kaikkea patoutumaa. Joskus kieltämättä olen ajatellut, olisiko parempi, jos en olisi ikinä säveltäkään soittanut. Mutta ei, kyllä musiikki on enemmän antanut kuin ottanut. Musiikin kautta olen tutustunut mahtaviin ihmisiin. Olen saanut paljon kavereita ja tutustuin omaan mieheenikin. Soittamiseen on liittynyt aiemmin ja liittyy tälläkin hetkellä niin paljon tunnetta. Toisaalta valtavaa iloa, toisaalta niin paljon kyyneliä. En osaa olla ilmankaan. Vähän on hakusessa se, millä tavalla minä pystyn omaa muusikkouttani toteuttamaan. Vuosi sitten kävin kokeilemassa samoissa pääsykokeissa, jotka siis muutama vuosi sitten läpäisin. Soitin keväällä kyllä paljon, mutta pääsykoe jännitti aivan tajuttomasti. Lisäksi olin hölmö, enkä harjoitellut teoriaa. En tainnut päästä teoriakoetta läpi.
Haluaisin päästä tilanteeseen, jossa minulla olisi mahdollista soittaa riittävän kunnianhimoisella tasolla niin, että minä ja yleisökin nauttisi. Aivan, minun mielestäni soittamisen tarkoitus on esiintyminen. Minä en ole onnellinen, jos soitan vain itselleni. Joskus ajattelen, että ei se välttämättä ole juuri soittamista, mitä kaipaan. Haluan olla luova jollakin tavalla, eikä toisten luovuuksista raportointi riitä, vaikka toimittajan työkin on parhaimmillaan luovaa. Ehkä tämä on jotain egoismia. Toimittajana pääasia ei ole koskaan minä vaan se asia. Taidan kaivata sitä kun jännittää, on lavalla yleisön edessä ja kaikki menee hienosti. Siitä fiiliksestä ei kyllä taida paremmaksi päästä. Se on niin hieno tunne, että on valmis ottamaan sen riskin, että jännittää, on lavalla yleisön edessä ja mokaa.
Nyt olen päättänyt taas soittaa edes sen vartin, melkein joka päivä. Jospa pikkuhiljaa taidot taas palautuisivat ja saksofoni saisi oman luontevan paikkansa tässä arjessa töiden ja perhe-elämän lomassa. Ehkä kirjoitin tämän päiväkirjamaisen vuodatukseni näin julkisesti, että tekisin asialle jotain. Että en sitten mummona kiikkustuolissa harmittelisi, että en soittanut vaikka halusin.
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Särkänniemi ja Midhill
Kävimme Särkänniemessä viettämässä sateista sunnuntaita. Rannekkeiden hinnat ja muu lippuhinnoittelu on puhuttanut tänä kesänä. Yksittäisiä laitelippuja ei enää ole. Voi olla, että niille olisi kysyntää, vaikka itse olen kyllä miettinyt, kuka maksaa jotain 8 euroa yhdestä laiteajelusta. (Eikös ne jotain sitä luokkaa ole maksaneet viime vuosina?) Meidän perheessä on aina menty huvipuistoon koko päiväksi, ns. koko rahan edestä. Ranneke on siis aina kannattanut ottaa. Nyt moni on tuntunet pahastuneen siitä, ettei esimerkiksi Koiramäkeen pääse, jos ei maksa sitä ranneketta. En tiedä, onko se nyt niin ihmeellinen paikka, että sinne pitäisi ihan varta vasten lähteä, jos ei aio muuten huvitella.
Minä koen saaneeni rahalle vastinetta. Maksoimme rannekkeista 3x35€. Onhan se yli satanen, suuremmalla perheellä vielä suurempi investointi. Mutta mitä sillä rahalla sain? Olimme Särkänniemessä 6 tuntia. Ehdimme käydä monissa laitteissa, Akvaariossa, Planetaariossa, ja itse kävin myös Sara Hildénin taidemuseossa. Delfiinit jätettiin tänä vuonna väliin. Eipä sikäli, kyllä minäkin mielummin maksaisin rannekkeista vaikka 25€ kuin 35€, mutta ei tuo ranneke ole mahdoton hinta koko päivän huvituksista. Parin tunnin leffastakin saa maksaa pahimmillaan yli 15 euroa. Kaikki on suhteellista, harva asia ilmaista.
Se on tietenkin eri asia, onko fiksua maksaa 10 euron aluelippu siitä, että saa seistä vaunujen vieressä koko päivän ilman, että itse käy missään. En varmaan tuossa tilanteessa menisi niiden vaunujen kanssa paikalle, vaan lapsen kanssa lähtisi joku, joka itsekin huvittelee. Ehkä joissakin perheissä aikuiset ei käy laitteissa. Ehkä sellaiset, jotka on yksin pienten lasten kanssa. Minä muistan, että silloin kun oma muksu kulki vain pikkulasten laitteissa, aina meitä aikuisia oli mukana sen verran, että kun yksi jää lapsen kanssa muut voi mennä niihin muihin laitteisiin. Sellaisille pelkästään pikkulasten ehdoilla liikkeellä oleville perheille Linnanmäki onkin varmaan parempi valinta, koska siellä on ilmainen sisäänpääsy ja pienille ilmaisia laitteitakin. Särkänniemi on tainnut valita kohderyhmäkseen ne koko päivän siellä viettävät. Siitä voi olla montaa mieltä, onko se sitten oikea ratkaisu. No, kerran kesässä meidän perhe Särkänniemessä käy tulevaisuudessakin, ellei nyt aivan mahdottomaksi nuo hinnat nouse.
Kävimme syömässä Hans Välimäen Midhill-ravintolassa, siitä kun on niin paljon puhuttu viime aikoina. Ensimmäinen asia, mihin sisään astuessaan kiinnittää huomiota, on tilan kaikuisuus. Ravintolatila ei ole suuri, mutta siellä puhe kaikuu kuin suuressakin hallissa. Sisustus on todella simppeliä, seinät valkoiset. Joku tekstiili, vaikka ikkunaverhot, saisivat varmaan tunnelman mukavammaksi äänien suhteen. Muuten burgeripaikkaan sopiikin pelkistetty meininki.
Menussa oli kaikkea jännää ja erikoista, kuten lammasburgeria tsatsikilla, tai luuytimellä ja häränhännällä makustettua burgeria. Päädyin tilaamaan ihan perinteisen cheese burgerin cheddarilla. Lista sanoo, että jos ei erikseen muuta pyydä, liha paistetaan mediumiksi. Tilauksen yhteydessä tarjoilija kysyi vielä erikseen kypsyysastetta, ja mediumin tilasin. Hyvällä tahdolla pihvistä oli löydettävissä joku hitunen roseeta. Jos en olisi ollut niin nälkäinen, olisin lähettänyt annoksen takaisin. Lähes läpikypsä se pihvi oli, vaikkakin ei niin kypsä kuin lastenannoksen hampurilaispihvi (josta ei muuten edes kysytty, mitä kypsyysastetta haluttaisi). Mutta minun hampurilaiseni oli oikein hyvän makuinen. Siinä oli pihvin ja cheddarin lisäksi mm. coleslaw'ta. Hampurilaisen hinta oli 11 euroa. Kyllähän sillä hinnalla saa jo parikin ateriaa jostain pikapaikasta, mutta niistä burgereista ei voi puhua edes samana päivänä. Midhillin purilainen oli täyttävä ja maukas. Pihvi oli mukavan paksu. Olisi varmaan ollut mehukkaampi, jos olisi ollut medium. Paksu pihvi taas oli lapsen hampurilaiseen liian paksu. Ei mahtunut purilainen 7-vuotiaan suuhun. Lastenannos maksoi 9€ ja sisälsi hampurilaisen, ranskalaiset ja pienen softiksen. Limut maksoivat 3,5 € kipale. Kun ottaa huomioon sen, että olimme huvipuistossa, missä kaikki syötävä maksaa muutenkin enemmän kuin aitojen ulkopuolella, hinta ja laatu kohtasivat Midhillissä ihan hyvin.
En tilannut ranskalaisia, koska en kuitenkaan olisi jaksanut niitä syödä. Ihan hyvä, että hampurilaiset ja lisukkeet hinnoiteltiin erikseen. Mieheni tilasi 5 euron ranskalaisannoksen hampurilaisen lisäksi. Minäkin maistoin niitä, mutta en oikein pitänyt. Vaikuttaa ihmeelliseltä kikkailulta paistaa ranskikset jossain ankanrasvassa. Miksi? Minun kitalaessani ainakin maistui ällö rasva. Listassa ei näkyny mitään dippivaihtoehtoja ranskalaisille. Pelkän ketsupin sijaan olisi joku aioli tai vastaava toiminut.
Palvelu oli hieman hämärää. Kyllä meitä tervehdittiin ja tavallaan palvelu pelasikin. Oli hämmentävää, kun melkein joka kerta meitä palveli eri tarjoilija. Olisiko neljä tarjoilijaa ollut töissä, ja jokainen heistä kävi jonkun asian kanssamme hoitamassa. Iso miinus siitä, että mitään servettejä ei saatu. Kun kovasti on sen kraanavesikeskustelun tiimoilta korostettu sitä, että Midhill on oikea ravintola, jossa on oikein pöytiintarjoilu, olisin kyllä odottanut, että servetitkin tuotaisi pöytään. Kun purilaiset saapuivat ja huomasimme, että sotkuista hommaa syöminen on, eikä paperia ollut, ei tarjoilijoita pyörinyt nurkilla. Laskin siinä joutessani, että ruokailemassa oli sillä hetkellä lisäksemme 6 pöytäseuruetta. Ei mikään hurja ruuhka. Ihan periaatteesta olisin halunnut pyytää ne servetit tarjoilijalta, mutta nopeammin ne sai hakemalla itse joltain sivupöydältä. Tavallaan vähän naurattaa ajatus siitä, että niitä purilaisia olisi jonkun punaviinin kanssa siinä nauttinut. Maun puolesta ei mitään ongelmaa, mutta kädet aivan sotkussa olisi varmaan hienot lasit livenneet näpeistä.
Siinä tarjoilijoiden vaihtuvuudessa on firmankin kannalta se huono puoli, että eivät ilmeisesti pysyneet selvillä, mitä me oikein oltiin tilattu. Katsoin juuri kuittia tarkastaakseni tätä kirjoitusta varten, mitä mikäkin maksoi. Yksi juoma saatiin näemmä ilmaiseksi. Yksi juoma tilattiin siis myöhemmin kuin muut juomat, ja mietinkin miksi se tarjoilija pyyteli anteeksi sitä tuodessaan. Varmaan luuli, että oli tilattu se juoma jo aiemmin joltain toiselta tarjoilijalta, mutta oli unohdettu tuoda.
Minä koen saaneeni rahalle vastinetta. Maksoimme rannekkeista 3x35€. Onhan se yli satanen, suuremmalla perheellä vielä suurempi investointi. Mutta mitä sillä rahalla sain? Olimme Särkänniemessä 6 tuntia. Ehdimme käydä monissa laitteissa, Akvaariossa, Planetaariossa, ja itse kävin myös Sara Hildénin taidemuseossa. Delfiinit jätettiin tänä vuonna väliin. Eipä sikäli, kyllä minäkin mielummin maksaisin rannekkeista vaikka 25€ kuin 35€, mutta ei tuo ranneke ole mahdoton hinta koko päivän huvituksista. Parin tunnin leffastakin saa maksaa pahimmillaan yli 15 euroa. Kaikki on suhteellista, harva asia ilmaista.
Se on tietenkin eri asia, onko fiksua maksaa 10 euron aluelippu siitä, että saa seistä vaunujen vieressä koko päivän ilman, että itse käy missään. En varmaan tuossa tilanteessa menisi niiden vaunujen kanssa paikalle, vaan lapsen kanssa lähtisi joku, joka itsekin huvittelee. Ehkä joissakin perheissä aikuiset ei käy laitteissa. Ehkä sellaiset, jotka on yksin pienten lasten kanssa. Minä muistan, että silloin kun oma muksu kulki vain pikkulasten laitteissa, aina meitä aikuisia oli mukana sen verran, että kun yksi jää lapsen kanssa muut voi mennä niihin muihin laitteisiin. Sellaisille pelkästään pikkulasten ehdoilla liikkeellä oleville perheille Linnanmäki onkin varmaan parempi valinta, koska siellä on ilmainen sisäänpääsy ja pienille ilmaisia laitteitakin. Särkänniemi on tainnut valita kohderyhmäkseen ne koko päivän siellä viettävät. Siitä voi olla montaa mieltä, onko se sitten oikea ratkaisu. No, kerran kesässä meidän perhe Särkänniemessä käy tulevaisuudessakin, ellei nyt aivan mahdottomaksi nuo hinnat nouse.
Kävimme syömässä Hans Välimäen Midhill-ravintolassa, siitä kun on niin paljon puhuttu viime aikoina. Ensimmäinen asia, mihin sisään astuessaan kiinnittää huomiota, on tilan kaikuisuus. Ravintolatila ei ole suuri, mutta siellä puhe kaikuu kuin suuressakin hallissa. Sisustus on todella simppeliä, seinät valkoiset. Joku tekstiili, vaikka ikkunaverhot, saisivat varmaan tunnelman mukavammaksi äänien suhteen. Muuten burgeripaikkaan sopiikin pelkistetty meininki.
Menussa oli kaikkea jännää ja erikoista, kuten lammasburgeria tsatsikilla, tai luuytimellä ja häränhännällä makustettua burgeria. Päädyin tilaamaan ihan perinteisen cheese burgerin cheddarilla. Lista sanoo, että jos ei erikseen muuta pyydä, liha paistetaan mediumiksi. Tilauksen yhteydessä tarjoilija kysyi vielä erikseen kypsyysastetta, ja mediumin tilasin. Hyvällä tahdolla pihvistä oli löydettävissä joku hitunen roseeta. Jos en olisi ollut niin nälkäinen, olisin lähettänyt annoksen takaisin. Lähes läpikypsä se pihvi oli, vaikkakin ei niin kypsä kuin lastenannoksen hampurilaispihvi (josta ei muuten edes kysytty, mitä kypsyysastetta haluttaisi). Mutta minun hampurilaiseni oli oikein hyvän makuinen. Siinä oli pihvin ja cheddarin lisäksi mm. coleslaw'ta. Hampurilaisen hinta oli 11 euroa. Kyllähän sillä hinnalla saa jo parikin ateriaa jostain pikapaikasta, mutta niistä burgereista ei voi puhua edes samana päivänä. Midhillin purilainen oli täyttävä ja maukas. Pihvi oli mukavan paksu. Olisi varmaan ollut mehukkaampi, jos olisi ollut medium. Paksu pihvi taas oli lapsen hampurilaiseen liian paksu. Ei mahtunut purilainen 7-vuotiaan suuhun. Lastenannos maksoi 9€ ja sisälsi hampurilaisen, ranskalaiset ja pienen softiksen. Limut maksoivat 3,5 € kipale. Kun ottaa huomioon sen, että olimme huvipuistossa, missä kaikki syötävä maksaa muutenkin enemmän kuin aitojen ulkopuolella, hinta ja laatu kohtasivat Midhillissä ihan hyvin.
En tilannut ranskalaisia, koska en kuitenkaan olisi jaksanut niitä syödä. Ihan hyvä, että hampurilaiset ja lisukkeet hinnoiteltiin erikseen. Mieheni tilasi 5 euron ranskalaisannoksen hampurilaisen lisäksi. Minäkin maistoin niitä, mutta en oikein pitänyt. Vaikuttaa ihmeelliseltä kikkailulta paistaa ranskikset jossain ankanrasvassa. Miksi? Minun kitalaessani ainakin maistui ällö rasva. Listassa ei näkyny mitään dippivaihtoehtoja ranskalaisille. Pelkän ketsupin sijaan olisi joku aioli tai vastaava toiminut.
Palvelu oli hieman hämärää. Kyllä meitä tervehdittiin ja tavallaan palvelu pelasikin. Oli hämmentävää, kun melkein joka kerta meitä palveli eri tarjoilija. Olisiko neljä tarjoilijaa ollut töissä, ja jokainen heistä kävi jonkun asian kanssamme hoitamassa. Iso miinus siitä, että mitään servettejä ei saatu. Kun kovasti on sen kraanavesikeskustelun tiimoilta korostettu sitä, että Midhill on oikea ravintola, jossa on oikein pöytiintarjoilu, olisin kyllä odottanut, että servetitkin tuotaisi pöytään. Kun purilaiset saapuivat ja huomasimme, että sotkuista hommaa syöminen on, eikä paperia ollut, ei tarjoilijoita pyörinyt nurkilla. Laskin siinä joutessani, että ruokailemassa oli sillä hetkellä lisäksemme 6 pöytäseuruetta. Ei mikään hurja ruuhka. Ihan periaatteesta olisin halunnut pyytää ne servetit tarjoilijalta, mutta nopeammin ne sai hakemalla itse joltain sivupöydältä. Tavallaan vähän naurattaa ajatus siitä, että niitä purilaisia olisi jonkun punaviinin kanssa siinä nauttinut. Maun puolesta ei mitään ongelmaa, mutta kädet aivan sotkussa olisi varmaan hienot lasit livenneet näpeistä.
Siinä tarjoilijoiden vaihtuvuudessa on firmankin kannalta se huono puoli, että eivät ilmeisesti pysyneet selvillä, mitä me oikein oltiin tilattu. Katsoin juuri kuittia tarkastaakseni tätä kirjoitusta varten, mitä mikäkin maksoi. Yksi juoma saatiin näemmä ilmaiseksi. Yksi juoma tilattiin siis myöhemmin kuin muut juomat, ja mietinkin miksi se tarjoilija pyyteli anteeksi sitä tuodessaan. Varmaan luuli, että oli tilattu se juoma jo aiemmin joltain toiselta tarjoilijalta, mutta oli unohdettu tuoda.
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Lauluyhtyeitä taustanauhalla ja ilman
La 8.6.2013 Tampereen Pakkahuoneella
AiA, Viisi & Leveleleven
Tämä viikko on mennyt töissä Tampereen sävel -festivaalin merkeissä, mutta itse konsertteihin en ole ehtinyt. Lauantai-illan konserttiin olin kuitenkin voittanut liput, joten sinne menin. Itse asiassa sain valita kolmesta konsertista, mihin liput haluan. Tavallaan perjantai-illan Bach-konsertti olisi ollut varmaan enemmän oma juttuni, mutta päätin kokeilla jotain erilaista ja mennä a cappella -konserttiin.
Tai itse asiassa luulin meneväni a cappella -konserttiin. Eihän siellä kaikki sitä ollutkaan. Konsertin aloitti Aia, aivan uusi tuttavuus minulle. Näin seuraavana päivänä en muista juuri mitään koko pumpusta. Naisia laulamassa moniäänistä poppia konejumputuksen päälle. Ensimmäisen kappaleen jälkeen ajattelin, että popiksi ihan hyvää. Noin kolmen kappaleen jälkeen haukotutti aika pahasti. Jokainen biisi oli niin samanlainen, sama tempokin melkein koko setissä alusta loppuun. Nimi Aia tulee varmaan siitä, että melkein joka biisissä lauletaan jossain välissä jotain aiaiaiaiaiaa. Vokaalimusiikissa sanoilla on ainakin minulle suuri merkitys. Jostain spiikistä kuulin, että seuraavan kappaleen sanat on jonkun sotalapsen runosta 40-luvulta. No, mitään muuta en sanoista saanut selvää, muuta kuin että vettä satoi. No, minä olen hyvin epäbilemäinen ihminen, joten jos jo alkuspiikissä luvattiin bilekeikkaa, niin eihän se yllättänyt, että en ehkä ollut kohdeyleisöä.
Seuraava yhtye, Viisi, esiintyi Klubin puolella. Meininki oli vähän parempi, mutta ei oikein sytyttänyt sekään. Eniten häiritsi se, että bassoäänet tehtiin ilmeisesti jotenkin manipuloimalla. Onkohan olemassa joku laite, jolla saa lauluäänen vaikkapa oktaavia alemmaksi? Sen ainakin huomasin, että se bassoääni oli naisen ääneksi huomattavan matala, eikä sitä aina laulanut edes sama laulaja. Ääni kuulosti oudolta ja välillä epävireiseltäkin. Viisi lauloi pääosin a cappellana. A cappellaan liittyy ainakin minun mielikuvissani luonnollisuus ja puhtaus. Herää vaan kysymys, miksi tuossa lauluyhtyeessä ei sitten voi olla sitä tyyppiä, vaikka mieslaulajaa, joka oikeasti voi laulaa tarpeeksi matalalta. Paljon muistikuvia ei lauluyhtye Viidenkään esityksistä jäänyt. Ihan ok, mutta vaikeaa oli keskittyä kuuntelemaan musiikkia. No, ehkä esitys olikin baarin puolella juuri siksi, että porukan olikin tarkoitus hölistä keskenään siinä samalla. Mielestäni Klubin puoli toimi kyllä ihan hyvin tuon kokoiselle porukalle. Yleisö oli lähempänä ja tunnelma kuitenkin tiiviimpi kuin isomman salin puolella. Yllätyksenä kesken keikan Maija Vilkkumaa tuli laulamaan pari biisiään Viiden kanssa. Tai siis minulle se oli yllätys, en tiennyt, että heillä on ollut yhteinen kiertue. Maija Vilkkumaalla on persoonallinen saundi, mutta lauluyhtyeeseen yhdistettynä se kuulosti huomiotaherättävän oudolta. Olen tällä viikolla kuunnellut paljon kommentteja a cappellasta, ja yksi kuulemani vakiofraasi on, että a cappellassa artikulaatio ja vire ovat ihan avainasioita. Jos solistilla ne ei ole ihan huipussaan, mutta niitä soittimia matkivilla duu-duu-laulajilla on, niin ristiriita meinasi alkuun olla hieman liikaa. Ei minua koskaan aiemmin ole Vilkkumaan s häirinnyt mitenkään, ja toisen kappaleen aikana kuulokuvaan alkoi hieman jo tottuakin.
Illan päätteeksi siirryttiin taas Pakkahuoneen puolelle kuuntelemaan illan pääesiintyjää Leveleleveniä. Se on kahden a cappella -yhtyeen, Rajattoman ja The Real Groupin yhteisprojekti, joka esiintyi nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Tähän mennessä ilta oli ollut enemmän tai vähemmän tasapaksu. Leveleleven toi mukavaa vaihtelua. Heidän setissään oli rauhallista ja räväkkää menoa, välillä laulettiin koko porukalla ja välillä kumpikin yhtye yksin. Kuulostaahan se hienolta, kun jotkut hallitsevat äänensä noin taitavasti.
Eräs seurueen jäsen tuumasi, että ei tällainen a cappella -keikka tarjoa mitään, mitä ei levyltä kuulisi. Äänet tulevat mikrofonin kautta, eikä tilanteessa ole samaa inhimillisen epätäydellisyyden olemusta kuin vaikka sinfoniaorkesterin konsertissa. Onko a cappella siis liian kliinistä? Ihan ok viihdettä. (Mutta minä taidan olla musiikin suhteen sen verran vaativa, että usein se viihde ei riitä. Varsinkin jos keikasta osa on niin epäviihdyttävää, että haukotuttaa.) Mietin sitä, millainen kokemus vastaava konsertti olisi ollut konserttisalissa. Ehkä tylsempi. Pakkahuoneella asiaan kuuluu, että ihmiset kulkevat hakemassa kaljaa ja etenkin siellä salin takaosassa rupattelevat omiaan siinä keikan ohessa. Silloin ei ole pakko istua paikallaan ja keskittyä. Minulle Rajattoman levytkin ovat olleet harvoin sellaista kuuntelumusiikkia. Ne voi pistää soimaan taustaksi, kun on ystäviä kylässä. Tai sitten voi kuunnella sen yhden tietyn biisin, minkä haluaa kokea juuri silloin. Mutta harvoinpa kuuntelemalla kuuntelen levyllistä a cappellaa. A cappella ei sinällään ole huonoa, sitäkin on niin monenlaista. Mieleeni tulee The King's Singersin konsertti muutaman vuoden takaa. Siinä ensimmäinen puolisko oli jotain renessanssimusiikkia ja toinen viihtellisempää. Pidin enemmän siitä ensimmäisestä. Ehkä se sitten kertoo vaan jotain minusta itsestäni.
Minä en siis lipuista maksanut, koska voitin ne arvonnasta. Kotiin kävellessäni mietin, että olisiko ollut hyvä sijoituskohde maksaa tuosta illasta 70 euroa kahdesta lipusta? No minä olenkin enemmän soitinmusiikki-ihmisiä. Mukava silti kokeilla jotain, mihin ei ehkä tulisi muuten mentyä.
AiA, Viisi & Leveleleven
Tämä viikko on mennyt töissä Tampereen sävel -festivaalin merkeissä, mutta itse konsertteihin en ole ehtinyt. Lauantai-illan konserttiin olin kuitenkin voittanut liput, joten sinne menin. Itse asiassa sain valita kolmesta konsertista, mihin liput haluan. Tavallaan perjantai-illan Bach-konsertti olisi ollut varmaan enemmän oma juttuni, mutta päätin kokeilla jotain erilaista ja mennä a cappella -konserttiin.
Tai itse asiassa luulin meneväni a cappella -konserttiin. Eihän siellä kaikki sitä ollutkaan. Konsertin aloitti Aia, aivan uusi tuttavuus minulle. Näin seuraavana päivänä en muista juuri mitään koko pumpusta. Naisia laulamassa moniäänistä poppia konejumputuksen päälle. Ensimmäisen kappaleen jälkeen ajattelin, että popiksi ihan hyvää. Noin kolmen kappaleen jälkeen haukotutti aika pahasti. Jokainen biisi oli niin samanlainen, sama tempokin melkein koko setissä alusta loppuun. Nimi Aia tulee varmaan siitä, että melkein joka biisissä lauletaan jossain välissä jotain aiaiaiaiaiaa. Vokaalimusiikissa sanoilla on ainakin minulle suuri merkitys. Jostain spiikistä kuulin, että seuraavan kappaleen sanat on jonkun sotalapsen runosta 40-luvulta. No, mitään muuta en sanoista saanut selvää, muuta kuin että vettä satoi. No, minä olen hyvin epäbilemäinen ihminen, joten jos jo alkuspiikissä luvattiin bilekeikkaa, niin eihän se yllättänyt, että en ehkä ollut kohdeyleisöä.
Seuraava yhtye, Viisi, esiintyi Klubin puolella. Meininki oli vähän parempi, mutta ei oikein sytyttänyt sekään. Eniten häiritsi se, että bassoäänet tehtiin ilmeisesti jotenkin manipuloimalla. Onkohan olemassa joku laite, jolla saa lauluäänen vaikkapa oktaavia alemmaksi? Sen ainakin huomasin, että se bassoääni oli naisen ääneksi huomattavan matala, eikä sitä aina laulanut edes sama laulaja. Ääni kuulosti oudolta ja välillä epävireiseltäkin. Viisi lauloi pääosin a cappellana. A cappellaan liittyy ainakin minun mielikuvissani luonnollisuus ja puhtaus. Herää vaan kysymys, miksi tuossa lauluyhtyeessä ei sitten voi olla sitä tyyppiä, vaikka mieslaulajaa, joka oikeasti voi laulaa tarpeeksi matalalta. Paljon muistikuvia ei lauluyhtye Viidenkään esityksistä jäänyt. Ihan ok, mutta vaikeaa oli keskittyä kuuntelemaan musiikkia. No, ehkä esitys olikin baarin puolella juuri siksi, että porukan olikin tarkoitus hölistä keskenään siinä samalla. Mielestäni Klubin puoli toimi kyllä ihan hyvin tuon kokoiselle porukalle. Yleisö oli lähempänä ja tunnelma kuitenkin tiiviimpi kuin isomman salin puolella. Yllätyksenä kesken keikan Maija Vilkkumaa tuli laulamaan pari biisiään Viiden kanssa. Tai siis minulle se oli yllätys, en tiennyt, että heillä on ollut yhteinen kiertue. Maija Vilkkumaalla on persoonallinen saundi, mutta lauluyhtyeeseen yhdistettynä se kuulosti huomiotaherättävän oudolta. Olen tällä viikolla kuunnellut paljon kommentteja a cappellasta, ja yksi kuulemani vakiofraasi on, että a cappellassa artikulaatio ja vire ovat ihan avainasioita. Jos solistilla ne ei ole ihan huipussaan, mutta niitä soittimia matkivilla duu-duu-laulajilla on, niin ristiriita meinasi alkuun olla hieman liikaa. Ei minua koskaan aiemmin ole Vilkkumaan s häirinnyt mitenkään, ja toisen kappaleen aikana kuulokuvaan alkoi hieman jo tottuakin.
Illan päätteeksi siirryttiin taas Pakkahuoneen puolelle kuuntelemaan illan pääesiintyjää Leveleleveniä. Se on kahden a cappella -yhtyeen, Rajattoman ja The Real Groupin yhteisprojekti, joka esiintyi nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Tähän mennessä ilta oli ollut enemmän tai vähemmän tasapaksu. Leveleleven toi mukavaa vaihtelua. Heidän setissään oli rauhallista ja räväkkää menoa, välillä laulettiin koko porukalla ja välillä kumpikin yhtye yksin. Kuulostaahan se hienolta, kun jotkut hallitsevat äänensä noin taitavasti.
Eräs seurueen jäsen tuumasi, että ei tällainen a cappella -keikka tarjoa mitään, mitä ei levyltä kuulisi. Äänet tulevat mikrofonin kautta, eikä tilanteessa ole samaa inhimillisen epätäydellisyyden olemusta kuin vaikka sinfoniaorkesterin konsertissa. Onko a cappella siis liian kliinistä? Ihan ok viihdettä. (Mutta minä taidan olla musiikin suhteen sen verran vaativa, että usein se viihde ei riitä. Varsinkin jos keikasta osa on niin epäviihdyttävää, että haukotuttaa.) Mietin sitä, millainen kokemus vastaava konsertti olisi ollut konserttisalissa. Ehkä tylsempi. Pakkahuoneella asiaan kuuluu, että ihmiset kulkevat hakemassa kaljaa ja etenkin siellä salin takaosassa rupattelevat omiaan siinä keikan ohessa. Silloin ei ole pakko istua paikallaan ja keskittyä. Minulle Rajattoman levytkin ovat olleet harvoin sellaista kuuntelumusiikkia. Ne voi pistää soimaan taustaksi, kun on ystäviä kylässä. Tai sitten voi kuunnella sen yhden tietyn biisin, minkä haluaa kokea juuri silloin. Mutta harvoinpa kuuntelemalla kuuntelen levyllistä a cappellaa. A cappella ei sinällään ole huonoa, sitäkin on niin monenlaista. Mieleeni tulee The King's Singersin konsertti muutaman vuoden takaa. Siinä ensimmäinen puolisko oli jotain renessanssimusiikkia ja toinen viihtellisempää. Pidin enemmän siitä ensimmäisestä. Ehkä se sitten kertoo vaan jotain minusta itsestäni.
Minä en siis lipuista maksanut, koska voitin ne arvonnasta. Kotiin kävellessäni mietin, että olisiko ollut hyvä sijoituskohde maksaa tuosta illasta 70 euroa kahdesta lipusta? No minä olenkin enemmän soitinmusiikki-ihmisiä. Mukava silti kokeilla jotain, mihin ei ehkä tulisi muuten mentyä.
torstai 2. toukokuuta 2013
Classicin aamusta, hyvää huomenta!
Tänään oli jännä päivä, nimittäin olin ensimmäistä kertaa juontamassa Classicin aamulähetystä. Suora radiolähetys on minulle uusi juttu, ja ääni vähän väpättikin jännityksestä. En silti kuollut, eivätkä varmaan kuulijatkaan.
Pääsin jo viime viikolla suoran lähetyksen makuun muutaman tunnin varoitusajalla, kun sain tuurata loppuviikosta parina päivänä iltapäiväjuontajaa. Silti tänään jännitti, olihan tässä nyt ihan oma show kyseessä. No, ehkä lähetys lähetykseltä jännittää vähemmän. Ja aamu aamulta tottuu siihen, että pääkallonpaikalla pitää olla jo kuudelta. Mukavaa on joka tapauksessa puhua kulttuurista ja etenkin klassiseen musiikkiin liittyvistä asioista kuulijoille. Ei ole mennyt musiikin historiaan perehtyminen hukkaan, sillä joka aamu saan esitellä päivän säveltäjän. Onneksi on tullut luettua muutamista säveltäjistä viime aikoina... Silti joka päivä oppii uutta, ja se näissä toimittajan hommissa onkin mielestäni huippua.
Kiva tuoda esille sellaisia artisteja tai tapahtumia, jotka itseäkin sävähdyttävät, ja varmasti tämän työn kautta tulee itsekin löydettyä taas uusia hyviä kappaleita sun muita löytöjä. Vinkatkaa ihmeessä, jos tiedätte jostain mahtavasta kulttuurijutusta, joka ansaitsisi esittelyn valtakunnallisilla taajuuksilla.
Saa kuunnella!
Pääsin jo viime viikolla suoran lähetyksen makuun muutaman tunnin varoitusajalla, kun sain tuurata loppuviikosta parina päivänä iltapäiväjuontajaa. Silti tänään jännitti, olihan tässä nyt ihan oma show kyseessä. No, ehkä lähetys lähetykseltä jännittää vähemmän. Ja aamu aamulta tottuu siihen, että pääkallonpaikalla pitää olla jo kuudelta. Mukavaa on joka tapauksessa puhua kulttuurista ja etenkin klassiseen musiikkiin liittyvistä asioista kuulijoille. Ei ole mennyt musiikin historiaan perehtyminen hukkaan, sillä joka aamu saan esitellä päivän säveltäjän. Onneksi on tullut luettua muutamista säveltäjistä viime aikoina... Silti joka päivä oppii uutta, ja se näissä toimittajan hommissa onkin mielestäni huippua.
Kiva tuoda esille sellaisia artisteja tai tapahtumia, jotka itseäkin sävähdyttävät, ja varmasti tämän työn kautta tulee itsekin löydettyä taas uusia hyviä kappaleita sun muita löytöjä. Vinkatkaa ihmeessä, jos tiedätte jostain mahtavasta kulttuurijutusta, joka ansaitsisi esittelyn valtakunnallisilla taajuuksilla.
Saa kuunnella!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)