Murha, ahdistusta ja värien iloa Amos Andersonissa

Helsingin reissuillani vierailu jossakin taidemuseossa on usein tehtävälistalla, jos vain suinkin sille on aikaa. Valitettavan usein ei ole. Tänään minun ei edes pitänyt olla Helsingissä: Varasin toissapäivänä ex tempore halvan hotellimatkan Tallinnaan. Sitten hoksasin, ettei passini ole voimassa. Muuta passia ei tähän hätään saanut kuin expresspassin, jota ei voi noutaa kuin Pasilasta tai Helsinki-Vantaalta. Näin ollen päädyin odottamattomalle passinnoutoreissulle Helsinkiin. Sama siis tehdä tästä mahdollisimman kiva päivä.

Tarkoitukseni oli käydä Amos Andersonin taidemuseossa jo viime syksynä, mutta sillä reissulla valintani olikin HAM ja Ai Weiwei. Edellisestä käynnistä Amos Andersonilla on jo useampi vuosi, mutta nyt Helsinki Noir -näyttely vaikutti sellaiselta, joka on pakko nähdä. Houkuttelevaa ja ihanaa, että tarjolla on jotain aivan erilaista: näyttely, joka on samalla murhamysteeri.

Samassa taidemuseossa on parhaillaan tarjolla paljon muutakin, joten kirjoitan näkemästäni kronologisessa järjestyksessä.

Taidemuseon 1. Ja 6. kerroksessa on esillä islantilaisten taiteilijoiden teoksia otsikolla Veden varassa. Amos Anderson on yksi useammasta suomalaismuseosta, joissa näyttelyn eri teoksia on nähtävillä 3.6.–12.9. Täällä teoksissa pääosassa oli videotaide. Pidän vedestä ja veden äänestä. Jostain syystä pidän tällaisesta videotaiteesta, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään tai ei ainakaan ole mitään juonta: pelkkä meri. Voisin katsella ja kuunnella tätä audiovisuaalista esitystä pidempäänkin, niin keinotekoista kuin se onkin. Sitä juuri mietinkin, kuinka videot olivatkin niin luonnollisia ja epäluonnollisia samaan aikaan.

Yksi näkövinkkeli teokseen Sirra Sigrún Sigurðardóttirin teokseen The Vanishing Point.

Toinen tuokiokuva, toinen vinkkeli.

Videotaide on myös siinä mielessä kiehtovaa, että monissa tapauksissa katsojana päätyy osaksi teosta tai valitsemaan oman näkökulman: seisot vahingossa tai tarkoituksella kankaan ja videotykin välissä, huomaat kummallisia heijastuksia videosta seinillä, oman puhelimesi pimeällä näytöllä, kellotaulussa. Katsoa voi niin monella tavalla ja monesta vinkkelistä.

Minä ja heijastus Hekla Dögg Jónsdóttirin videoteoksesta Margins.

Hissillä ei päässyt 6. kerrokseen asti. Jäin siis pois 5. kerroksessa ja kurkkasin pikaisesti jotain aivan muuta: Amos Andersonin omaa uskonnollisten teosten kokoelmaa. En ollut ihan varma, uskaltaisinko avata 6. kerroksen ovea: teoksen A year of existential doubt äänet olivat kuin kauhuelokuvasta. Lisäksi oven takana oli aika pimeää. Menin kuitenkin, ja viihdyin tässä tilassa yllättävän pitkään. Tilassa oli kaksi videoteosta ja eri puolilla kuului kaiuttimista erilaisia ääniä: sanoja, joilla on monta merkitystä. Jokin matalahko naisääni kuulosti ihan miellyttävältä, mutta suurin osa äänistä oli aika ahdistavan kuuloisia. Minulle tuli aika nopeasti ahdistunut olo. Istuin kuitenkin paikoillani, koska sanojen monimerkityksellisyys oli niin kiehtovaa. Luin paperista sanojen merkityksiä. Olisin ehkä jäänyt vieläkin pidemmäksi aikaa, mutta vatsassani kasvava pieni ihminen alkoi liikehtiä levottomasti. Mietin, reagoiko hän todella äänien ahdistavuuteen noin voimakkaasti? Käyn toisinaan taidemuseoissa kouluikäisen lapseni kanssa. Tuohon huoneeseen en olisi halunnut häntä viedä. Teos oli ahdistava, eikä asiaa auttanut se, että tekstin mukaan kyse on itsemurhapohdinnasta.

Kun laskeuduin portaat alas takaisin viidenteen kerrokseen ja avasin oven, hetken aikaa korvissani soi samaan aikaan ahdistava kiljuminen ja keskiaikainen kirkkolaulu. Aika absurdi hetki kahden näyttelyn välimaastossa! Oli pakko ravistella päänuppi selkeäksi kiertämällä pikaisesti Perustajan aarteet (näyttely avoinna 13.11.2015–23.6.2017).

Sitten oli vuorossa Helsinki Noir (näyttely 17.9.2015–9.1.2017). Lipputiskiltä olin saanut käteeni pienen vihkosen, jossa oli mysteeritarina luettavaksi näyttelyn seuraamisen lomassa. Tässä näyttelyssä teosten katsomisjärjestys on tärkeä, mutta en oikein tiennyt, tulisiko minun ensin lukea vihkosesta tiettyyn teosryhmään liittyvä luku ja katsoa teoksia vasta sitten, vaiko päin vastoin. En tiedä, mikä oli tarkoituksenmukaisin tapa, mutta tein aina vähän miten milloinkin. Välillä vilkuilin teoksia lukemisen lomassa, mutta siinä hukkui ajatus niin lukemisesta kuin teoksistakin.

Mutta jo alussa pidin ajatuksesta: Minulla on luettavana tarina, jonka kontekstissa näyttelyn teoksia voin lukea. Murhamysteeri sijoittui 1920-luvun Helsinkiin, joten tarjolla oli ennen kaikkea maisemakuvia vanhasta Helsingistä. Ne jo itsessään olivat kiehtovia, mutta toivat tarinaan kivan tason. Lisäksi korviin kuului monissa kohdissa tunnelmaan sopivia ääniä. Tosin jossain vaiheessa kummastutti se, kun mitään ei kuulunutkaan.

Pääosin luettavan tarinan, äänten ja teosten kombo tuntui toimivalta, mutta muutamassa kohdassa ne olivat hieman liikaa torta på torta.

Tämä oli selvästi erilaista taiteen katsomista kuin näyttelyssä ilman tarinaa. En ehkä pysähtynyt yksittäisten teosten äärelle tarkastelemaan maalipintoja tai yksityiskohtia, vaan katsoin kuvista sen, mitä tarjottavaa niillä on minulle tarinan kannalta. Toisaalta juuri tarina antoi teoksiin ihan uuden vireen: ajatella, juuri tuolla Töölön kaduilla he kulkivat!

Mietin, oliko hyvä lukea tarina itse, vai olisinko sittenkin halunnut kuunnella tarinan luettuna luureista? Lukeminen kesti välillä kauan ja näyttelyn alkupäässä olisin halunnut istua alas lukemisen ajaksi. Loppupuolella penkkejä kyllä riitti. Se, että jouduin välillä pähkäilemään, katsoisinko ensin teokset vai luenko koko luvun ensin, katkaisi katsomiskokemusta. Luurit korvilla olisi helpompi seurata näyttelyä nopeampaan tahtiin ja kohdistaa tarinan tapahtumia juuri oikeaan teokseen.

Nyt olin näyttelyssä yksin, mutta kuinka tämä toimisi seurassa? Istuisivatko kaikki nenä vihkosessa lukemassa tarinaa, vai lukisiko joku ääneen kaikille? Minkälaisia keskusteluja teoksista tarinan pohjalta syntyisi?

Itse tarina ei ollut kovinkaan mysteeri: juonen kulku oli aika alussa helppo arvata. Sellaisenaan luettuna tarina ei olisi kovin kummoinen elämys, mutta tässä näyttelyssä se oli kuitenkin oleellinen punainen lanka, joka yhdisti teokset toisiinsa. Ilahduin siitä, kuinka erilaisen näkökulman Helsinki Noir tarjosi taidenäyttelyihin ja taiteen katsomiseen. Tätä ideaa voi varmasti kehitellä vaikka mihin!

Portaita alas seuraavaan kerrokseen, ja olin taas aivan eri maailmassa. Taide elämänasenteena esittelee arkkitehti Sigurd Frosteruksen kokoelmaa. Hänestä en ollut koskaan kuullutkaan, mutta kokoelmassa oli paljon tuttua, mm. Enckellin, Sallisen ja Thomén teoksia. Jos ylemmissä kerroksissa oli paikoin hyvinkin synkeä tunnelma, täällä oli tarjolla pirteitä pastellisävyjä ja seesteisiä maisemia. Kolorismi iski. Mietin Magnus Enckellin teoksen Poikia rannalla äärellä, kuinka teoksen lilan sävyinen ranta tuntuikin juuri oikealta. Jotenkin vapauttavaa, kun värit eivät yritäkään olla sitä kuin tosielämässä. Miten tympeältä tuntuukin ajatella, etten varmaan itse rantamaisemaa maalatessani olisi saanut mieleeni käyttää tuollaisia värejä.

Olin iloinen saadessani päättää taidemuseoreissun juuri tällaisiin teoksiin. Huh, kaikki on hyvin taas. En jaksanut istua katsomaan dokumenttia Frosteruksesta. Ehkä olen kärsimätön, mutta nämä nonstoppina pyörivät asiasisältöiset dokumentit ovat museoissa vähän ongelmallisia: kun astun saliin, minulla ei ole hajuakaan siitä, onko filmi juuri alkanut vai kohta loppumassa. Mistä siinä edes puhutaan? Keitä puhujat ovat? Kesken kaiken on vaikea päästä mukaan, eikä kärsivällisyys riitä odottelemaan videon uutta alkua. Varsinkaan, jos filmin kesto ei ole tiedossa.

Kaiken kierrettyäni päällimmäinen ajatus oli, kuinka paljon erilaisia teoksia, erilaisia tunnelmia ja tuntemuksia mahtui samaan taloon. Ehkä tämä on sitä jokaiselle jotakin -tyyppistä tarjontaa.

Helsinki-päivänä 12.6. Amos Andersonin taidemuseoon on vapaa pääsy, ja silloin Helsinki Noiriin on yleisöopastus klo 12. Kuinkahan erilainen kokemus se on? Kertookohan opas teoksista vai onko hän tarinankertoja?