Teatterikesä: Tšehov meets David Lynch

Tampereen Teatterikesä
4.8.2015
Uppsala Stadsteater
Tšehov: Morbror Vanja

Käsivamma vähän haittaa kirjoitusta, joten pidän tämän tapojeni vastaisesti lyhyenä.

Minulla oli muistikuva, että olisin nähnyt Vanja-enon ennenkin. En kuitenkaan muistanut, missä sen olisin nähnyt. Sitten hoksasin, että olenkin nähnyt melko kehnon elokuvan 42. kadun Vanja-eno. Ennen teatteriin menoa tarina oli siis vuosia sitten nähdyn mutta paljolti unohdetun ja näytelmän lukemisen varassa.

Tästä se alkoi. Sonjalla on synttärit. Melko kosteat sellaiset. Kuva: Micke Sandström.

Koska esitys oli ruotsiksi, näytelmän tuntemisesta oli etunsa. Sitä vähän mietin etukäteen, mahtaako toimia tämä tekstitys teatterissa. Teksityksestä on kokemusta vain oopperasta, ja siellä dialogi etenee niin hitaasti, että ehtii hyvin lukea kaiken, jos tarvitsee. Kovin paljon en ole vieraskielisiä esityksiä nähnyt, mutta aina kun olen nähnyt, niin olen ollut vain oman ymmärtämiseni varassa. Otetaan heti pois alta se ainoa ärsytys: Ei se tekstitys toiminut. Ensinnäkin käännös oli hyvin tiivistetty. Sen perusteella olisi saanut käsityksen tarinan yleisistä linjoista, mutta yksityiskohdat olisivat jääneet tietämättä. Jonkin verran käytettiin tapaa, joka minua on jossain kiinalaisessa elokuvassa joskus kovasti ärsyttänyt: käännetään (puhetta aamiaisesta, säästä ja ajankohtaisista uutisista). Olisi vähän harmittanut, jos en olisi ymmärtänyt niitä viittauksia esim. ajankohtaisiin uutisiin. No siinäpä se kääntäjän pulma varmasti onkin, että nimenomaan puhuttiin tämän päivän eikä esityksen ensi-illan ajankohtaisuuksista. Jos en olisi ymmärtäny valtaosaa repliikeistä, olisi harmittanut paljon. Vähän ärsytti nytkin. Esimerkiksi kohdassa, jossa Astrov pitää ekologisuuspuhettaan, tekstiä tuli tykittämällä minuuttitolkulla. Sitten kun en jotain ymmärtänyt ja olisin halunnut tarkistaa sen käännettynä, siellä lukikin lause, jonka Astrov oli sanonut tyyliin 30 virkettä aiemmin. Jossain vaiheessa ne menneet lauseet viuhuivatkin sitten pikakelauksena, kun taisi joku hoksata olevansa pahasti juonesta perässä. Jossain vaiheessa vilkaisin myös englanninkielistä käännöstä. Sana konstig oli käännetty muistaakseni idiotiksi, suomeksi kummalliseksi.

Mutta onneksi on tullut aikoinaan koulussa opiskeltua ruotsi sille tolalle, että tekstiongelmasta huolimatta sain nauttia esityksestä. Itse asiassa huomasin aika pian, että ennemmin jätän muutaman yksittäisen sanan tajuamatta kuin vlkuilen jatkuvasti lavan yläpuolella lukevaa tekstiä. Se hajotti intensiivistä katselukokemusta, etenkin, kun istuin aika lailla edessä ja katsetta piti siirtää kunnolla ylös tekstin nähdäkseni. Halusin keskittyä siihen, mitä lavalla tapahtuu. Siellä nimittäin tapahtui paljon. Paljon juttuja ihan sivussa, jotka tuovat tärkeän panoksensa siihen, mitä tarinassa dialogin pääpaikalla toimitaan ja kerrotaan.

Emelie Wallberg.
Kuva: Micke Sandström

Näistä valokeilan sivussa tapahtuvista jutuista tuli mieleeni David Lynchin leffat. Muutekin oli samaa tunnelmaa. Tähän väliin sopii maininta erittäin upeasta valaistuksesta ja lavasteista. Lynchin leffoista on tuttua myös välillä hassut ja erikoiset laulukohtaukset. Musiikki oli tässä näytelmässä loistava lisä. Kappaleiden aikana vaihdettiin lavasteita, mutta ne eivät olleet vain täytettä. Kappaleissa oli muun muassa The Doorsia ja Lana Del Rayn Summertime Sadness. Musiikkiesitykset olivat todella hyviä. Pidin erityisesti Emelie Wallbergin laulusta. Tuli sellainen olo, että olisi konsertissa kuuntelemassa hyvää musiikkia. Näyttelijöiden soitto ja laulu olivat välillä tarinatilan etualalla, mutta välillä myös taka-alalla luomassa tunnelmaa. Toimi.


Modernisoinnista: Tekstistä ei hypännyt silmille, että osa tekstistä on 1800-luvun lopulta ja osa tuoreempaa. Uusi teksti nivoutui saumattomasti Tšehovin tekstiin. Toki oli paikoin selvää, mikä ei ollut Tšehovin kynästä. Puhuttelevaa kuitenkin, kuinka perusasiat ovat samat tänään. Vanja-enossa ekologisuus on tärkeä teema, ja tässä versiossa aiheesta oli paljon ajankohtaista sanottavaa. Sitäkin tärkeämpi teema on mielestäni ihmissuhteet. Ydin on sama Tšehovin tekstissä kuin tässäkin versiossa. Niin kai elämässäkin ennen ja nyt. Modernisoitu versio tämä kyllä oli, mutta sanoisin, että modernisointi oli tehty tyylillä ja alkuperäistä tarinaa kunnioittaen. Paljon oli muutettu henkilöihin ja konkreettisiin esineisiin liittyviä juttuja, mutta silti se oli se Vanja-eno. Tykkäsin myös tekstiviittauksista. Sen mitä tv:stä näkemästäni Vanja-enosta muistan, tarina oli vähän tylsä. Tämä ei ollut. Siinä oli hauskuutta, vaikkakaan humalaishuumori ei jaksanut kovin kauaa naurattaa. Tämä Vanja-eno oli raju, niin raju, että vähän kyynelehdin esityksen lopussa ja vielä kotimatkallakin.

Ihmisiä suhteissa ja suhteitta. Kuva: Micke Sandstöm.

Ai niin, ja se Tsehovin ase. Ihan yritin varta vasten bongata sen jossain alussa, mutta tajusin missanneeni sen. Kovasti pohdin, että oliko sitä siellä ollenkaan vai menikö alussa huomioni yksittäisten sanojen käännösten tsekkailuun, enkä katsellut niitä pieniä tapahtumia lavan takana. Mielenkiintoinen valinta olisi ollut ohjaajalta olla esittelemättä sitä lainkaan.

Tässä vielä muutama yksittäinen sana:
onnellisuus, onnettomuus
merkityksellisyys, merkityksettömyys
saamattomuus
uskollisuus, pettäminen
pettymys
kummallisuus
rajuus