torstai 14. helmikuuta 2013
Länsimaisen musiikin historia: Aikojen alusta keskiajalle
Minua on välillä häirinnyt se, että kuuntelen aina vaan samoja teoksia. Ajattelin alkaa kuunnella kronologisessa järjestyksessä kaikkia musiikin merkkiteoksia. Olen tässäkin blogissa kirjoittanut siitä, kuinka minulle musiikissa tärkeintä on oikea fiilis. Jos musiikki ei kosketa millään tasolla, en keksi juuri syitä kuunnella sitä.
Minua kiinnostaa tietää, minkälaista musiikkia on kuunneltu vuosisatoja ja vuosituhansia sitten, ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet musiikin kehitykseen.
Aloitin kunnianhimoisen projektin käydä läpi länsimaisen musiikin historia neljässä tunnissa. Tämä blogiteksti liittyy Radio Moreenissa kuultavaan ohjelmasarjaan Länsimaisen musiikin historia, missä yritän selvittää itselleni ja kuulijoille, mitä musiikin historiassa on tapahtunut ja miksi. Fakta tulee siis pääosin radio-ohjelmassa, tässä blogissa ihmettelen ja fiilistelen.
Olen kyllä istunut monenmoisilla musiikinhistorian kursseilla, opetellut ulkoa kirkkosävellajeja, säveltäjien synnyinvuosia ja tärkeiden teosten nimiä. Paljon tuosta tiedosta olen unohtanut. Minusta tuntuu, etten ole ikinä omaksunut tuota tietoa musiikin kautta. Olen lukenut kirjasta tai kuunntellut opettajan luentoa ja ehkä kuunnellut parin minuutin näytteen musiikkia. Ei kovin syvällistä.
Ohjelmasarjani ensimmäinen jakso käsittelee melko laajan ajanjakson, aikojen alusta aina keskiajan loppuun. Mielenkiintoinen ajanjakso, sillä tiedämme varsin vähän musiikista ennen antiikkia. Monet musiikinhistoriaa käsittelevät teokset lähtevät liikkeelle juuri antiikista, jotkut ilman sen suurempia pohdintoja siitä, mitä oli ennen sitä. Tietenkin virallisesti musiikin ja muunkin sivistyksen pohja on juuri antiikin filosofien ja teoreetikkojen kirjoituksissa.
Mitä kauemmaksi historiassa mennään, sitä vähemmän tiedetään. Selvitin, minkälaista tietoa tutkijat ovat löytäneet. Jumiuduin lukemaan evoluutiomusiikinhistorioitsijoiden arveluja. Esi-ihmisen kykyä musiikkiin on selvitetty tutkimalla apinoiden ja muiden ihmisen lähisukulaisten musisointia. Toisaalta myös ihmisen aivot kertovat paljon. Siitä kiistellään, onko ihmisaivoissa ollut alun alkaenkin ominaisuus ymmärtää musiikkia, vai onko se kehittynyt. Tutkijat eivät ole löytäneet ainuttakaan kulttuuria, jossa musiikkia ei olisi. Se kertoo aika paljon musiikin merkityksestä.
Minkähänlainen on ollut se hetki, kun joku on ensimmäistä kertaa paukuttanut rytmiä puunrunkoihin ja kiviin? Joku on hoksannut, että epämääräisiä ääniä saa organisoitua musiikiksi. Niin, sekin on hyvä kysymys, että mikä oikeastaan on organisoitua ääntä. Aika paljon kannatusta on saanut ajatus, että musiikki on organisoitua ääntä. Yksinkertaistettuna näin onkin, mutta silloinhan musiikista rajautuisi pois John Cagen 4'33"-teoksen kaltainen musiikki, jossa kaikki kuuluvat äänet ovat sattuman tulosta. Historiallisesta näkökulmasta haluan kuitenkin ajatella, että ihmisen musiikki on syntynyt tarkoituksella tuotettavista äänistä.
Nykyihminen ei täysin pysty tietämään, miltä musiikki on muinoin kuulostanut. Ilmeisesti luonnon äänet ovat olleet alussa suurena inspiraationa ja ensimmäiset soittimetkin on rakennettu siitä, mitä luonnosta on löytynyt. Vanhimmat löydetyt soittimet on yli 40 000 vuotta vanhoja luuhuiluja.
Tarjolla on levytyksiä jo sumerien ja egyptiläisten nuottikirjoitusten pohjalta rekonstruoiduista kappaleista. Antiikin kreikan musiikkia on levytetty jo huomattavasti enemmän. Versioita on kuitenkin monenlaisia ja helposti saattaa päätyä kuuntelemaan jotain muinaisen kreikan musiikiksi kutsuttua klassisella kitaralla soitettuna. Mieluiten kuuntelen niitä levytyksiä, jotka on esitetty mahdollisimman autenttisilla soittimilla.
Aina ei voi tietää, mihin luottaa. Kuuntelin levyä, joka kertoi olevansa jostain levysarjasta "History of Music in Sound". Jotenkin en jaksa uskoa, että vuonna 100 ekr olisi lauleltu oopperanuotilla vibratoineen päivineen. Sellaista koulutettua ääntä tiedetään olleen 1500-luvun lopulta lähtien. Toisaalta, mistä minä sen voin varmaksi sanoa, millainen lauluääni silloin oli tavanmukainen. Soitinten saundien ja sointi-ihanteiden muutoksista puhuttaessa käydään läpi teknisiä muutoksia. On muutettu puhaltimien porauksia, soitinten rakennetta ja materiaaleja. Mutta mikä selittää muutoksen laulussa? Onhan monilla eri kulttuureillakin aivan omanlaisensa laulusaundi. Miltä on kuulostanut esi-ihmisten tai antiikin kreikkalaisten laulu? Onko siihen vaikuttaneet sointi-ihanteet vai onko ihmisen fysiologian muutos aiheuttanut muutoksia myös ihmisen ääneen? Mielenkiintoinen kysymys, johon en tiedä vastausta.
Yritin myös löytää ohjelmaa varten ääniesimerkkejä antiikin kreikan teatterista ja runonlausunnasta. Löysin yhden levyn, mutta siinä kreikkaa lausutaan kyllä niin jenkkiaksentilla, että ei ollut uskottavaa. Joku oli kuitenkin niin paljon vaivaa nähnyt, että on ihan oikean levyn tehnyt. Myös monissa kirjallisissa lähteissä oli ristiriitaisuutta. Jossakin puhutaan antiikin harmonioista ikään kuin harmonia tarkoittaisi samaa kuin musiikissa tänään. Välillä en tiedä, mitä uskoa. Tuo harmonia-asia on kuitenkin melko selkeä, koska antiikin aikaan ei ollut moniäänisyyttä. Antiikin sana harmonia viittasi melodiaan, eli perättäisten sävelten suhteeseen.
Olen kuunnellut nyt musiikkia varhaisimmista tunnetuista kappaleista keskiajan loppuun. Teoksia kuunnellessa minulle on avautunut, minkälainen muutos on tapahtunut. Nykyihmisen korva on jo tottunut mitä erikoisimpiin äänenväreihin, rytmeihin ja harmonioihin. Kevätuhri on meille ihan selkeää ja mitkä tahansa äänet ovat musiikkia, kun niin sovitaan. On vaikea ymmärtää, millainen mullistus vaikkapa moniäänisyys on ollut. Luulisi moniänisyyden syntyneen jo siinä vaiheessa, kun joku lauloi johdonmukaisesti nuotin vierestä. Ehkä siinä on syntynyt kauniitakin harmonioita, eikä pelkkää riitasointua. Niin arvellaankin, että moniäänisyyttä on ollut jo alkuperäiskansojen musiikissa, mutta virallisesti moniäänisyys syntyi Leoninuksen ja Perotinuksen työn myötä keskiajalla.
Musiikkiin on aina liittynyt sääntöjä. Jo ennen antiikkia jumalille laulettavassa musiikissa oli tarkat ohjeistukset. Antiikin aikaan Platon, Aristoteles ja kumppanit olivat sanelemassa minkälainen musiikki on kunnollista. Keskiajalla taas kirkko määritti musiikkia. Varmasti on aina ollut niitä rohkeita, jotka ovat tehneet mielensä mukaan. Onkohan joissain pimeissä kellareissa herkuteltu paheellisesti tritonuksilla? Mitä riettautta! Meille jälkipolville on jäänyt varmasti joka aikakaudelta kuultavaksi se mainstream ja vain rohkeimmat kohauttajat. Loppujen lopuksihan se on aika uusi asia, että taiteilijat saavat toteuttaa omia visioitaan. Kuinkahan monta musiikin uudistusta on jäänyt tekemättä, kun joku ajattelija on tyrmännyt taiteilijan idean epäsovinnaisena?
Entä se musiikki? Suoraan sanottuna, minulla ei ollut kovinkaan vahvaa kuulokuvaa näiden aikakausien musiikista. Jotain hämärää antiikin soittimista. Gregoriaanista kirkkolaulua äiti kuunteli joskus kotona, kun olin lapsi. Se on siis tuttua. Musiikinhistorian kursseilta tuttuja ovat Leoninus kaksiäänisyyksineen ja Perotinus neliäänisyyksineen. Hämäriä muistikuvia jostain motetista, jossa kaikki laulavat eri aiheesta ja eri kielellä.
Vanhimmat löytämäni musiikkiesimerkki on tiettävästi vanhin nuottikirjoituksena säilynyt kokonainen laulu, Hurrian Hymn to Nikkal. Nuotti on hakattu savitauluihin arvioilta 1400 ekr. Aika älytöntä, istun tässä kotisohvalla läppäri sylissä kuuntelemassa tulkintaa noin vanhasta kappaleesta! Harppu soittaa ihan kaunista, surullista melodiaa. Monet näistä varhaisista kappaleista on kyllä aika unettavia. Etenkin muinaisen egyptin musiikkia näytetäänkin myytävän myös meditaatiomusiikkina. En uskaltanut kuunnella sellaisia levyjä. Valitsin niitä, jotka näyttivät panostaneen enemmän historiallisuuteen. Esimerkiksi Michael Levy on tehnyt useita levytyksiä lyyralla aina tuosta ensimmäisestä hymnistä antiikkiin. Minua ihmetyttää se, että tuo vanha musiikki tuntuu silti korvaani niin tutulta. Melodiat tuntuvat kulkevat loogisesti. Ei ne antiikin teoreetikot tyhjästä musiikin teoriaakaan keksineet.
Antiikin kreikassa musiikissa alkoi olla jo enemmän meininkiä. Enemmän soittimia, enemmän rytmejä. Ymmärrän kyllä, miksi lyyra oli Platonin mukaan parempi soitin kuin aulos. Auloksen äänessä on jotain luotaantyötävän pisteliästä. Yritin kovasti kuunnella eroja antiikin tonoksien ja yhtä lailla keskiajan moodien välillä. En suoraan sanottuna aina edes erota, missä moodissa kappaleet menevät. Onneksi monissa levyissä kappaleen moodi on ystävällisesti merkitty. Uskon, että tämäkin on harjaantumiskysymys. Jos kuuntelisin ajatuksen kanssa ja harjoituttaisin korviani, oppisin tunnistamaan moodit. Olen kuitenkin tonaaliseen tai jälkitonaaliseen maailmaan syntynyt. Kuulen moodit joko duuria tai mollia muistuttavina. Sen verran huomasin, että antiikin musiikissa juuri filosofien haitallisena pitämä fryyginen tonos on minun korvaani paras. Siinä on juuri sellaista riipivää intohimoa, joka iskee rappiolliseen mieleeni.
Keskiajan musiikki on jo paljon tutumman kuuloista. Gregoriaaninen kirkkomusiikki tietenkin on tuttua, mutta koristeellisempi ambrosialainen kirkkolaulu oli minulle vieraampaa. Ehkä nimi oli hämärästi tuttu. Toisaalta vähän sääli, että gregoriaanien musiikki jyräsi lähes kaikki muut Länsi-Rooman kirkkolaulut alleen. Bysantissa oli tietty oma itsenäinen kirkkonsa ja musiikkinsa, joka on tuttu ortodoksisesta kirkosta nykyaikanakin. Minä pidän tästä yksiäänisestä kirkkolaulusta. Se on kaikesta ylimääräisestä riisuttua ja kaikuisa kirkko lisää pyhää tunnelmaa. Aika harvoin tulee tällaista musiikkia huvin vuoksi kuunneltua. Ehkä itse kuuntelisin vaikkapa rauhoittuakseni pitkän päivän jälkeen. Yksiääninen kirkkolaulu on kuitenkin aika monotonista.
Moniäänisyys on silti enemmän minun juttuni. Keskiajalla pysyteltiin vielä turvallisissa harmonioissa, mutta silti musiikissa on jo enemmän syvyyttä. Kuuntelen melko vähän laulettua musiikkia, mutta Perotinuksen neliäänisyys sykähdytti jo silloin teininä musiikinhistorian tunneilla. En ole kovin tarkkaan kääntänyt kirkkomusiikin tekstejä, mutta pyhä tunnelma välittyy minulle jo laulusta. Motetti on hieman hämmentävä musiikin muoto, sillä musiikissa tapahtuu toisinaan liikaakin. Myöhäisessä motetissa voi olla sekaisin kirkollista ja maallista musiikkia, latinaa ja kansankieltä. Ehdin jo miettiä, kuinka kukaan saa sanoista mitään tolkkua. Sitten luin, ettei sanoista olekaan tarkoitus saada selvää. Tuohon aikaan oletettiin, että fiksu kuulija kyllä tietää sanat muutenkin.
Keskiajan maallinen musiikki on kirkkomusiikkiin verrattuna karnevaalimaista. Trubaduurien lauluista tulee mielikuva, kuinka joku kulkee rillutellen pitkin kylänraittia ja vieressä joku jonglööraa omenoilla. Ihan hauskaa, ja viihdettähän se olikin. Chansonit ovat kuitenkin kovin surumielisiä ja lällyjä. Toisaalta nämä laulut ovat sellaisia, joita voi kuvitella keskiajan ihmisten laulelleen ruokaa laittaessaan tai kadulla kulkiessaan. Ehkä jotenkin aidompi tunnelma kuin kirkkomusiikissa. Aiheet ovat lähempänä ihmisten elämää, kun lauluissa on tanssia, intohimoa ja ikävää.
Spotify on muuten mahtava asia. Olisi paljon työläämpää lähteä metsästämään cd-levyjä kirjastosta. Monia etsimiäni musiikkinäytteitä ei edes löydy kirjaston valikoimista. Spotifyssa minulla on parin klikkauksen päässä tuhansia ja tuhansia levytyksiä. Helppoa sitä on tänä päivänä tehdä tällaista historiallista musiikkikatsausta. Olen vasta alussa, mutta tiedän, että tämä musiikinhistoriaprojekti laajentaa käsitystäni musiikista. Olen yllättänyt itseni hyräilemästä Seikiloksen hymniä tai fiilistelemässä motetteja. Miksi en ole ikinä kuullut motettia livenä? Ehkä kuuntelen jatkossa monipuolisempaa musiikkia, tai ainakin ymmärrän paremmin sitä musiikkia, josta eniten pidän.
Länsimaisen musiikin historia -ohjelmasarja Radio Moreenissa torstaisin toukokuulle saakka. Moreenia voi kuunnella Tampereen seudulla 98.4 mhz ja netin kautta koko maassa.
Osa 1/8 Muinaisista ajoista keskiaikaan Radio Moreenissa to 14.2.2013 ja 21.2.2013 klo 17.30–18.
Lisään vielä tähän, että jos haluat perehtyä musiikin historiaan, kannattaa käydä Sibelius-Akatemian Musiikinhistoriaa verkossa -sivustolla.
perjantai 8. helmikuuta 2013
Sillalla
7.2. Pyynikkisalissa
Sillalla
Eva Alkula & Tomoya Nakai
Kantele ja koto ovat minulle molemmat kohtalaisen vieraita soittimia. Viisikielistä kanteletta on tietty jokainen suomalainen kädessään pitänyt, mutta tiedän melko vähän siitä musiikista, jota ammattilaiset kanteleella tekevät. Kotosta tiedän sitäkin vähemmän. Taisin nähdä tässä konsertissa koton ensimmäistä kertaa elämässäni.
Alkulan ja Nakain duon musiikkiin olen kuitenkin tutustunut heidän aikaisempaa levyänsä kuunnellessani. Minulle Youkihi-levy on toimittanut jonkun erikoisen mielenpuhdistusriitin virkaa. Musiikki on hyväntuulista, kepeää ja samalla syvää. Tekee mieli ottaa suuri huivi ja liihotella sen kanssa ympäri kämppää. Tanssiminen ei ole koskaan ollut minun juttuni, mutta tämän musiikin tahdissa haluaa keinua. Youkihi-levyn kappaleista suosikkini on ehdottomasti japanilaiseen leikkilauluun perustuva Kagome. Ilokseni Kagome ja muutama muukin ensimmäisen levyn kappale kuultiin myös konsertissa. Uuden Sillalla-levyn kappaleista mieleeni jäi erityisesti Orfeus, jonka aikana taisin taas herkistellä. Ei mahda mitään, jos kolahtaa.
Voisi kuvitella, että kahden sukulaissoittimen duo olisi saundillisesti jotenkin rajoittunut ja kävisi pitkästyttäväksi. Ainakin tunnin konsertin sitä kuuntelee kyllästymättä. Kanteleessa ja kotossa on sopivasti yhteistä ja eroja. Sähkökanteleen saundi on metallisempi ja ylä-äänet heleämpiä. Nakain soittimesta, 25-kielisestä kotosta taas saa soitettua glissandoja tavalla, joka ei kanteleella onnistu. Molemmissa soittimissa on laaja ääniala ja laaja saundikirjo. Modernit tekniikat lisäävät tietenkin sointimahdollisuuksia vielä pidemmälle. Duon soittoa oli myös mukava katsella ja nähdä, kuinka saundi muuttuu pienestä hennosta kunnon räimeeseen. Fyysistä hommaa tuo kanteleen ja koton soittaminen. Ei uskoisi, että nämä muusikot soittavat yhdessä vain pari kertaa vuodessa. Yhteissoitto on niin saumatonta.
Mainitsin aiemmassa postauksessa, etten pidä barokkimusiikkiin liittyvästä "hiluhilusta". Tässä konsertissa tulin pohtineeksi, että tietynlainen hiluhiluhan on juuri kantelesoittimille tyypillistä tekstuuria. Tästä hiluhilusta minä kuitenkin pidän. Alkulan ja Nakain musiikissa on monta kerrosta. Kaikki on kunnossa: melodiat, harmoniat ja etenkin rytmit. Melodiat ovat ihanan kepeitä, harmoniat vievät syvälle. Rytmikuviot voisi soittaa vaikka rockbändissä sähkökitaralla, stydiä kamaa.
Lähes kaikkien kappaleiden pohjana on suomalainen tai japanilainen kansanlaulu tai tarina. Myös musiikissa luonnollisesti kuuluu suomalaisia ja japanilaisia sävyjä, mutta suomalaisuus tai japanilaisuus ei silti tunnu päälleliimatulta. En musiikkia kuunnellessani ajattele suomalaisuutta tai japanilaisuutta.
Duon kappaleet ovat tarinoita. Vaikka tarinat ovat olleet sävellysten pohjana, minä matkustan niitä kuunnellessani jonnekin ihan muualle. Kaikki musiikki ei nostata mieleeni mitään kuvia, mutta Alkulan ja Nakain musiikki on minulle erittäin visuaalista. Seikkailen jossain satumetsissä, melko kaukana loskaisesta arjesta. Välillä hymyilyttää, välillä itkettää. Jos minä tekisin elokuvan, tällaista musiikkia pitäisi olla soundtrackilla. Hei, jonkun pitää tehdä elokuva tähän musiikkiin!
Sillalla
Eva Alkula & Tomoya Nakai
Kantele ja koto ovat minulle molemmat kohtalaisen vieraita soittimia. Viisikielistä kanteletta on tietty jokainen suomalainen kädessään pitänyt, mutta tiedän melko vähän siitä musiikista, jota ammattilaiset kanteleella tekevät. Kotosta tiedän sitäkin vähemmän. Taisin nähdä tässä konsertissa koton ensimmäistä kertaa elämässäni.
Alkulan ja Nakain duon musiikkiin olen kuitenkin tutustunut heidän aikaisempaa levyänsä kuunnellessani. Minulle Youkihi-levy on toimittanut jonkun erikoisen mielenpuhdistusriitin virkaa. Musiikki on hyväntuulista, kepeää ja samalla syvää. Tekee mieli ottaa suuri huivi ja liihotella sen kanssa ympäri kämppää. Tanssiminen ei ole koskaan ollut minun juttuni, mutta tämän musiikin tahdissa haluaa keinua. Youkihi-levyn kappaleista suosikkini on ehdottomasti japanilaiseen leikkilauluun perustuva Kagome. Ilokseni Kagome ja muutama muukin ensimmäisen levyn kappale kuultiin myös konsertissa. Uuden Sillalla-levyn kappaleista mieleeni jäi erityisesti Orfeus, jonka aikana taisin taas herkistellä. Ei mahda mitään, jos kolahtaa.
Voisi kuvitella, että kahden sukulaissoittimen duo olisi saundillisesti jotenkin rajoittunut ja kävisi pitkästyttäväksi. Ainakin tunnin konsertin sitä kuuntelee kyllästymättä. Kanteleessa ja kotossa on sopivasti yhteistä ja eroja. Sähkökanteleen saundi on metallisempi ja ylä-äänet heleämpiä. Nakain soittimesta, 25-kielisestä kotosta taas saa soitettua glissandoja tavalla, joka ei kanteleella onnistu. Molemmissa soittimissa on laaja ääniala ja laaja saundikirjo. Modernit tekniikat lisäävät tietenkin sointimahdollisuuksia vielä pidemmälle. Duon soittoa oli myös mukava katsella ja nähdä, kuinka saundi muuttuu pienestä hennosta kunnon räimeeseen. Fyysistä hommaa tuo kanteleen ja koton soittaminen. Ei uskoisi, että nämä muusikot soittavat yhdessä vain pari kertaa vuodessa. Yhteissoitto on niin saumatonta.
Mainitsin aiemmassa postauksessa, etten pidä barokkimusiikkiin liittyvästä "hiluhilusta". Tässä konsertissa tulin pohtineeksi, että tietynlainen hiluhiluhan on juuri kantelesoittimille tyypillistä tekstuuria. Tästä hiluhilusta minä kuitenkin pidän. Alkulan ja Nakain musiikissa on monta kerrosta. Kaikki on kunnossa: melodiat, harmoniat ja etenkin rytmit. Melodiat ovat ihanan kepeitä, harmoniat vievät syvälle. Rytmikuviot voisi soittaa vaikka rockbändissä sähkökitaralla, stydiä kamaa.
Lähes kaikkien kappaleiden pohjana on suomalainen tai japanilainen kansanlaulu tai tarina. Myös musiikissa luonnollisesti kuuluu suomalaisia ja japanilaisia sävyjä, mutta suomalaisuus tai japanilaisuus ei silti tunnu päälleliimatulta. En musiikkia kuunnellessani ajattele suomalaisuutta tai japanilaisuutta.
Duon kappaleet ovat tarinoita. Vaikka tarinat ovat olleet sävellysten pohjana, minä matkustan niitä kuunnellessani jonnekin ihan muualle. Kaikki musiikki ei nostata mieleeni mitään kuvia, mutta Alkulan ja Nakain musiikki on minulle erittäin visuaalista. Seikkailen jossain satumetsissä, melko kaukana loskaisesta arjesta. Välillä hymyilyttää, välillä itkettää. Jos minä tekisin elokuvan, tällaista musiikkia pitäisi olla soundtrackilla. Hei, jonkun pitää tehdä elokuva tähän musiikkiin!
torstai 7. helmikuuta 2013
21 tapaa pilata avioliitto
Ensi-ilta: 21 tapaa pilata avioliitto
Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Johanna Vuoksenmaa
Päärooleissa: Aarre Karén, Aku Hirviniemi, Armi Toivanen, Eila Roine, Essi Hellén, Hannele Lauri, Jarkko Niemi, Krisse Salminen, Miia Nuutila, Pamela Tola, Riku Nieminen, Vesa Vierikko
Johanna Vuoksenmaa jatkaa parisuhdeteemalla uudessa elokuvassaan 21 tapaa pilata avioliitto. Vuoksenmaa on ohjannut paljon parisuhdekomediaa, mutta tämä elokuva tuntui raikkaalta. Sekään ei häirinnyt, että monet elokuvan näyttelijöistä on tällä hetkellä pinnalla erityisesti Putouksen takia.
21 tapaa pilata avioliitto on siis parisuhdekomedia. Elokuvan päähenkilö Sanna (Armi Toivanen) tutkii yliopistolla sitä, mikä saa avioliiton kestämään tai särkymään. Hän kiertää kuvaamassa pariskuntia häissä ja häiden jälkeen. Sannan oma mielipide rakkaudesta on se, että ystävyyssuhteet ja seksi eivät kuulu samaan pakettiin. Rakkausliitto on ihmiselle luonnoton olotila. Periaate miesten suhteen on se, että seksi on vain seksiä, ja sitä saa harrastaa vain kännissä ja kerran saman ihmisen kanssa. Iltaisin Sanna katsoo tekemiään haastatteluja ja kirjoittaa tutkimusraporttiinsa varmoja tapoja pilata avioliitto. Vuoksenmaa on kirjoittanut Sannan hahmon ja oikeastaan koko elokuvan Armi Toivaselle. Toivanen on minulle tuttu lähinnä Putouksesta, enkä usko tuntevani häntä näyttelijänä vielä kovinkaan hyvin. Silti Sannan roolista tuli tunne, että siinä tulee esiin joku samanlainen rempseys, joka näkyy Toivasessa Putouksessakin. Ja Armi Toivasen ääni on upea, juuri Sannalle sopiva.
Vaikka ronski Sanna ei juuri muistuta höpsöä ja ujoa Amélieta, olin löytävinäni jonkun yhteyden näiden elokuvien välillä. Sannan ystävä Aino (Essi Hellén) uskoo samanlaiseen sattumaan, joka johdattaa Amelién kohti rakkautta. Aino on ihana höpsö, joka unelmoi miehestä, jonka kanssa elää myötä- ja vastamäet. Aino ennustaa suurta rakkautta keittokirjoista ja radiosta. "Seinäjoen Mailajussit, Ulvilan Pesä-Veikot 2-1." Ihan selvä viesti! Toisaalta, Amélie leikkii Amorin apulaista, kun taas Sanna etsii perusteluja sille, miksi rakkautta ei edes kannata havitella. Mielikuvan heräämiseen on varmasti syynä Kerkko Koskisen säveltämä soundtrack, joka on haitareineen kaikkineen mielenkiintoinen sekoitus Ameliéta ja Hava Nagilaa. Sitä paitsi elokuvan Helsinki näyttää yhtä romanttiselta kuin Pariisi.
Juoni on melko ennalta-arvattava, mutta se ei haittaa. Tämän elokuvan parasta antia ovatkin henkilöhahmot. Roolisuoritukset ovat aidon tuntuisia kautta linjan. Muina henkilöinä elokuvassa nähdään mm. Sannaa kuvauksissa avustava opiskelija Jouni (Aku Hirviniemi) ja Sannan eronneet vanhemmat (Hannele Lauri ja Vesa Vierikko). Erikoismaininta Pamela Tolalle, joka näyttelee upeasti Jounin ripustautuvaa vaimoa.
Vaikka monet henkilöhahmot ovat lajityyppiin sopivasti hieman övereitä, elokuvaa katsoessa ne eivät tunnu karikatyyreiltä. Tuollaisiahan tulee kadulla vastaan harva se päivä. Siinä piilee tämän elokuvan viehätys, että jokaisen hahmon tunnistaa elävästä elämästä. Kyllähän te tiedätte: ripustautujat, päihdeongelmaiset, kontrolloijat... Väistämättä tulee pohdittua myös itseään ja omaa parisuhdettaan. Ai kamala, en kai minä ole tuollainen? Olen varma, että jokaisesta meistä löytyy edes hitunen niitä huonojakin puolia. Miltähän tuntuisi istua pimeässä elokuvateatterissa ja ymmärtää, että oma parisuhde näyttää aivan yhtä surkealta kuin elokuvan pareilla?
Pidän elokuvista, jotka tarjoavat hetken viihdykkeen lisäksi jotain ajateltavaa. Elokuvan jälkeen voi ihan oikeasti pohtia, osoitanko puolisolleni arvostusta ja annanko tilaa. Elokuvan jälkeen tekee mieli Sannan tavoin tarkkailla vastaantulevia pariskuntia ja heidän elekieltään. On iso ero siinä, silittääkö joku hymyillen toisen tukkaa vai onko kääntyneenä poispäin kännykkää näpyttäen. Oikeasti Sannan lista tavoista pilata avioliitto on aika pätevä. Kannattaa katsoa tämä leffa vaikka ihan parisuhdeterapiana, jotta tietää miten ei kannata itse toimia.
Yllätän itsenikin antamalla jopa neljä tähteä. ****
Tai eihän se nyt mikään yllätys ollut. Nousukausi antoi odottaa paljon tältä Vuoksenmaan uutuudelta.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Johanna Vuoksenmaa
Päärooleissa: Aarre Karén, Aku Hirviniemi, Armi Toivanen, Eila Roine, Essi Hellén, Hannele Lauri, Jarkko Niemi, Krisse Salminen, Miia Nuutila, Pamela Tola, Riku Nieminen, Vesa Vierikko
Johanna Vuoksenmaa jatkaa parisuhdeteemalla uudessa elokuvassaan 21 tapaa pilata avioliitto. Vuoksenmaa on ohjannut paljon parisuhdekomediaa, mutta tämä elokuva tuntui raikkaalta. Sekään ei häirinnyt, että monet elokuvan näyttelijöistä on tällä hetkellä pinnalla erityisesti Putouksen takia.
21 tapaa pilata avioliitto on siis parisuhdekomedia. Elokuvan päähenkilö Sanna (Armi Toivanen) tutkii yliopistolla sitä, mikä saa avioliiton kestämään tai särkymään. Hän kiertää kuvaamassa pariskuntia häissä ja häiden jälkeen. Sannan oma mielipide rakkaudesta on se, että ystävyyssuhteet ja seksi eivät kuulu samaan pakettiin. Rakkausliitto on ihmiselle luonnoton olotila. Periaate miesten suhteen on se, että seksi on vain seksiä, ja sitä saa harrastaa vain kännissä ja kerran saman ihmisen kanssa. Iltaisin Sanna katsoo tekemiään haastatteluja ja kirjoittaa tutkimusraporttiinsa varmoja tapoja pilata avioliitto. Vuoksenmaa on kirjoittanut Sannan hahmon ja oikeastaan koko elokuvan Armi Toivaselle. Toivanen on minulle tuttu lähinnä Putouksesta, enkä usko tuntevani häntä näyttelijänä vielä kovinkaan hyvin. Silti Sannan roolista tuli tunne, että siinä tulee esiin joku samanlainen rempseys, joka näkyy Toivasessa Putouksessakin. Ja Armi Toivasen ääni on upea, juuri Sannalle sopiva.
Vaikka ronski Sanna ei juuri muistuta höpsöä ja ujoa Amélieta, olin löytävinäni jonkun yhteyden näiden elokuvien välillä. Sannan ystävä Aino (Essi Hellén) uskoo samanlaiseen sattumaan, joka johdattaa Amelién kohti rakkautta. Aino on ihana höpsö, joka unelmoi miehestä, jonka kanssa elää myötä- ja vastamäet. Aino ennustaa suurta rakkautta keittokirjoista ja radiosta. "Seinäjoen Mailajussit, Ulvilan Pesä-Veikot 2-1." Ihan selvä viesti! Toisaalta, Amélie leikkii Amorin apulaista, kun taas Sanna etsii perusteluja sille, miksi rakkautta ei edes kannata havitella. Mielikuvan heräämiseen on varmasti syynä Kerkko Koskisen säveltämä soundtrack, joka on haitareineen kaikkineen mielenkiintoinen sekoitus Ameliéta ja Hava Nagilaa. Sitä paitsi elokuvan Helsinki näyttää yhtä romanttiselta kuin Pariisi.
Juoni on melko ennalta-arvattava, mutta se ei haittaa. Tämän elokuvan parasta antia ovatkin henkilöhahmot. Roolisuoritukset ovat aidon tuntuisia kautta linjan. Muina henkilöinä elokuvassa nähdään mm. Sannaa kuvauksissa avustava opiskelija Jouni (Aku Hirviniemi) ja Sannan eronneet vanhemmat (Hannele Lauri ja Vesa Vierikko). Erikoismaininta Pamela Tolalle, joka näyttelee upeasti Jounin ripustautuvaa vaimoa.
Vaikka monet henkilöhahmot ovat lajityyppiin sopivasti hieman övereitä, elokuvaa katsoessa ne eivät tunnu karikatyyreiltä. Tuollaisiahan tulee kadulla vastaan harva se päivä. Siinä piilee tämän elokuvan viehätys, että jokaisen hahmon tunnistaa elävästä elämästä. Kyllähän te tiedätte: ripustautujat, päihdeongelmaiset, kontrolloijat... Väistämättä tulee pohdittua myös itseään ja omaa parisuhdettaan. Ai kamala, en kai minä ole tuollainen? Olen varma, että jokaisesta meistä löytyy edes hitunen niitä huonojakin puolia. Miltähän tuntuisi istua pimeässä elokuvateatterissa ja ymmärtää, että oma parisuhde näyttää aivan yhtä surkealta kuin elokuvan pareilla?
Pidän elokuvista, jotka tarjoavat hetken viihdykkeen lisäksi jotain ajateltavaa. Elokuvan jälkeen voi ihan oikeasti pohtia, osoitanko puolisolleni arvostusta ja annanko tilaa. Elokuvan jälkeen tekee mieli Sannan tavoin tarkkailla vastaantulevia pariskuntia ja heidän elekieltään. On iso ero siinä, silittääkö joku hymyillen toisen tukkaa vai onko kääntyneenä poispäin kännykkää näpyttäen. Oikeasti Sannan lista tavoista pilata avioliitto on aika pätevä. Kannattaa katsoa tämä leffa vaikka ihan parisuhdeterapiana, jotta tietää miten ei kannata itse toimia.
Yllätän itsenikin antamalla jopa neljä tähteä. ****
Tai eihän se nyt mikään yllätys ollut. Nousukausi antoi odottaa paljon tältä Vuoksenmaan uutuudelta.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Iiiiik, Robin, iiiik!
Robin Pakkahuoneella 2.2.2013
Meillä asuu yksi 7-vuotias Robin-fani, jonka siivellä pääsin mukaan Robinin keikalle. Robinin biisit soivat usein kotonakin, joten minäkin osaan sanat ulkoa.
Taloudellisesti tämän kohderyhmän keikat ovat varmaan siinä mielessä kannattavia, että varsinaisten fanien lisäksi paikalla on paljon aikuisia, jotka ovat maksaneet 20 euroa vain päästäkseen vahtimaan lapsiaan. Toisaalta on kyllä myönnettävä, että keikalla oli minunkin mielestäni oikeasti hyvä meininki. En tietenkään olisi kehdannut mennä paikalle ilman lasta, mutta oikeasti halusin nähdä, mikä tästä Robinista tekee niin ison jutun.
Yksi syy on epäilemättä se, että Robin on kyllä komea poika. En yhtään ihmettele, että suomessa varmaan kymmenet tuhannet tytöt ovat ihastuneita tähän kaveriin. Keikalla yleisöstä kuului kiljuntaa, kun Robin laulaa "sä oot kaunis luonnostaan" ja osoittaa sormella just sua. En tiedä, soiko korvissa keikan jälkeen enemmän musiikin vai kiljumisen takia.
Pakkahuone oli tänään täynnä Robin-faneja. Näkyi eriparikenkiä, fanituotteita ja sydämenmuotoisia kylttejä. Jotkut heittivät nallekarhuja lavalle. Mahtaa Robinilla olla aika kasa nalleja ja rakkauskirjeitä. On jotenkin söpöä tuollainen alakouluikäisen fanitus ja ihastus. Meilläkin on tytön huoneen järjestyksessä huomioitu se, että sängystä näkee Robinin julisteen. Pahoin pelkään, että myös Robinin keikalla jatkuvasti hokema "uujee" jäi sanavarastoon.
Itselleni kaikenlainen fanittaminen on hieman vierasta. Kun minä olin ala-asteella, Spice Girls oli kova juttu. En fanittanut niitä, osittain ihan siitä periaatteesta, että kaikki muut kuuntelivat sitä. Kuuntelin Kentiä, mikä oli taas muiden mielestä tosi noloa. En myöskään ihan periaatteesta halunnut katsoa Titanicia, kun kaikki muut olivat niin lääpällään Leonardo DiCaprioon. Minun seinälläni ei ollut mitään julisteita, mutta oli minulla leikekirja urheilijoista, mikä varmaan ajoi samaa asiaa.
Sen mitä olen seurannut Robinia julkisuudessa, minulle on tullut hänestä aito ja nöyrä kuva. Siitäkin huolimatta, että hän vaikuttaa monessa mielessä liiankin täydelliseltä. Olen pohtinut sitä, missä määrin Robin on aikuisten luoma tähti.
On jotenkin kornia, kun 14-vuotias laulaa, että "kun nuoruus päättyy...". Siitä kappaleesta tulee niin vahvasti mieleen, että poika laulaa aikuisten tekemiä kappaleita. Robin on tosin ollut itsekin kappaletta tekemässä. Minä olen kohta kolmikymppinen, joten minunhan tässä pitäisi nuoruuden päättymisestä laulaa. Muissa biiseissä sanoitukset ovatkin enemmän kohderyhmän elämästä. "Biologiaa, ruotsia ja sitten liikuntaa. Vielä kemiaa, kuka enää jaksaa matikkaa". Robinin kappaleista Luupilla mun korvissa on ollut itselläni se sitkein korvamato. Robinin taustalla on hyviä biisintekijöitä ja melodiat ovat kyllä toimivia ja mieleenpainuvia. Oma suosikkikappaleeni on Haluan sun palaavan, joka on Robinin ja bändin kitaristin Samppa Johanssonin tekemä kappale. Melkein herkistyin keikalla tuon biisin aikana. Sanat kertovat tietty siitä teinimäisestä ihastuksen kohteen kaipuusta. Kertosäkeistön melodia yhdistettynä Robinin saundiin saa tämän kolahtamaan minulle.
Keikkasetissä oli myös pari yllätystä. Tiktakin Heilutaan ei toiminut niin hyvin kuin Robinin omat biisit, vaikka onkin hauska pomppubiisi. Encorena kuultiin Final Countdown, jossa viimeistään tuli selväksi, että Robinilla on todella hyvä ääni. Yksi asia jäi ihmetyttävään, Chillaillaan-levyllä Puuttuvassa palasessa Brädi räppää. Ei toiminut, kun Robin räppäsi saman. Ei ole kyse varsinaisesti tekniikasta vaan sanoista: "Joo mä muistan ton tunteen Robin, kato Brädikin on ollu joskus kolmetoista..." Voisi varmaan keksiä jotain muuta siihen keikkaversioon. Miksei vaikka toinen kitaristeista räppäisi tuon kohdan omakseen, kun ovat kuitenkin Robinia vanhempia?
Robinin lavakarisma on mieletön. Vakuutti pikkutyttöjen lisäksi minutkin. Robin on lavalla luonteva ja tuntuu nauttivan joka hetkestä. Ei mitään päälle liimattua yleisön kosiskelua. Keikalla oli valtavasti energiaa ja liikettä. On varmasti haasteellista esiintyä yleisölle, jossa on kuulijoita 3-vuotiaista isoäiteihin, mutta kaikki tuntuivat viihtyvän.
Mielestäni suurin syy siihen, että Robin on niin suosittu on yksinkertaisesti se, että hän on hyvä laulaja. Tällä hetkellä ääni on vielä kaunis ja korkea pojan ääni, vaikka kappaleiden sävellajeja onkin jo täytynyt laskea. Uskon, että tuolla lahjakkuudella uraa on edessä äänenmurroksen jälkeenkin. Luin jostain haastattelusta, että Robin toivoo esittävänsä tulevaisuudessa itse tekemiään biisejä. Jään odottamaan, minkälainen artisti Robinista silloin tulee.
Meillä asuu yksi 7-vuotias Robin-fani, jonka siivellä pääsin mukaan Robinin keikalle. Robinin biisit soivat usein kotonakin, joten minäkin osaan sanat ulkoa.
Taloudellisesti tämän kohderyhmän keikat ovat varmaan siinä mielessä kannattavia, että varsinaisten fanien lisäksi paikalla on paljon aikuisia, jotka ovat maksaneet 20 euroa vain päästäkseen vahtimaan lapsiaan. Toisaalta on kyllä myönnettävä, että keikalla oli minunkin mielestäni oikeasti hyvä meininki. En tietenkään olisi kehdannut mennä paikalle ilman lasta, mutta oikeasti halusin nähdä, mikä tästä Robinista tekee niin ison jutun.
Yksi syy on epäilemättä se, että Robin on kyllä komea poika. En yhtään ihmettele, että suomessa varmaan kymmenet tuhannet tytöt ovat ihastuneita tähän kaveriin. Keikalla yleisöstä kuului kiljuntaa, kun Robin laulaa "sä oot kaunis luonnostaan" ja osoittaa sormella just sua. En tiedä, soiko korvissa keikan jälkeen enemmän musiikin vai kiljumisen takia.
Pakkahuone oli tänään täynnä Robin-faneja. Näkyi eriparikenkiä, fanituotteita ja sydämenmuotoisia kylttejä. Jotkut heittivät nallekarhuja lavalle. Mahtaa Robinilla olla aika kasa nalleja ja rakkauskirjeitä. On jotenkin söpöä tuollainen alakouluikäisen fanitus ja ihastus. Meilläkin on tytön huoneen järjestyksessä huomioitu se, että sängystä näkee Robinin julisteen. Pahoin pelkään, että myös Robinin keikalla jatkuvasti hokema "uujee" jäi sanavarastoon.
Itselleni kaikenlainen fanittaminen on hieman vierasta. Kun minä olin ala-asteella, Spice Girls oli kova juttu. En fanittanut niitä, osittain ihan siitä periaatteesta, että kaikki muut kuuntelivat sitä. Kuuntelin Kentiä, mikä oli taas muiden mielestä tosi noloa. En myöskään ihan periaatteesta halunnut katsoa Titanicia, kun kaikki muut olivat niin lääpällään Leonardo DiCaprioon. Minun seinälläni ei ollut mitään julisteita, mutta oli minulla leikekirja urheilijoista, mikä varmaan ajoi samaa asiaa.
Sen mitä olen seurannut Robinia julkisuudessa, minulle on tullut hänestä aito ja nöyrä kuva. Siitäkin huolimatta, että hän vaikuttaa monessa mielessä liiankin täydelliseltä. Olen pohtinut sitä, missä määrin Robin on aikuisten luoma tähti.
On jotenkin kornia, kun 14-vuotias laulaa, että "kun nuoruus päättyy...". Siitä kappaleesta tulee niin vahvasti mieleen, että poika laulaa aikuisten tekemiä kappaleita. Robin on tosin ollut itsekin kappaletta tekemässä. Minä olen kohta kolmikymppinen, joten minunhan tässä pitäisi nuoruuden päättymisestä laulaa. Muissa biiseissä sanoitukset ovatkin enemmän kohderyhmän elämästä. "Biologiaa, ruotsia ja sitten liikuntaa. Vielä kemiaa, kuka enää jaksaa matikkaa". Robinin kappaleista Luupilla mun korvissa on ollut itselläni se sitkein korvamato. Robinin taustalla on hyviä biisintekijöitä ja melodiat ovat kyllä toimivia ja mieleenpainuvia. Oma suosikkikappaleeni on Haluan sun palaavan, joka on Robinin ja bändin kitaristin Samppa Johanssonin tekemä kappale. Melkein herkistyin keikalla tuon biisin aikana. Sanat kertovat tietty siitä teinimäisestä ihastuksen kohteen kaipuusta. Kertosäkeistön melodia yhdistettynä Robinin saundiin saa tämän kolahtamaan minulle.
Keikkasetissä oli myös pari yllätystä. Tiktakin Heilutaan ei toiminut niin hyvin kuin Robinin omat biisit, vaikka onkin hauska pomppubiisi. Encorena kuultiin Final Countdown, jossa viimeistään tuli selväksi, että Robinilla on todella hyvä ääni. Yksi asia jäi ihmetyttävään, Chillaillaan-levyllä Puuttuvassa palasessa Brädi räppää. Ei toiminut, kun Robin räppäsi saman. Ei ole kyse varsinaisesti tekniikasta vaan sanoista: "Joo mä muistan ton tunteen Robin, kato Brädikin on ollu joskus kolmetoista..." Voisi varmaan keksiä jotain muuta siihen keikkaversioon. Miksei vaikka toinen kitaristeista räppäisi tuon kohdan omakseen, kun ovat kuitenkin Robinia vanhempia?
Robinin lavakarisma on mieletön. Vakuutti pikkutyttöjen lisäksi minutkin. Robin on lavalla luonteva ja tuntuu nauttivan joka hetkestä. Ei mitään päälle liimattua yleisön kosiskelua. Keikalla oli valtavasti energiaa ja liikettä. On varmasti haasteellista esiintyä yleisölle, jossa on kuulijoita 3-vuotiaista isoäiteihin, mutta kaikki tuntuivat viihtyvän.
Mielestäni suurin syy siihen, että Robin on niin suosittu on yksinkertaisesti se, että hän on hyvä laulaja. Tällä hetkellä ääni on vielä kaunis ja korkea pojan ääni, vaikka kappaleiden sävellajeja onkin jo täytynyt laskea. Uskon, että tuolla lahjakkuudella uraa on edessä äänenmurroksen jälkeenkin. Luin jostain haastattelusta, että Robin toivoo esittävänsä tulevaisuudessa itse tekemiään biisejä. Jään odottamaan, minkälainen artisti Robinista silloin tulee.
Suuri tunne jäi puuttumaan
Tampere-talo 1.2.2013
Tampere Filharmonia
Olari Elts, kapellimestari
Laura Mikkola, piano
Hindemith: Sinfonisia metamorfooseja Carl Maria von Weberin teemoista
Tüür: Pianokonsertto
Brahms: Sinfonia nro 1
Odotukset tälle konsertille olivat suuret, sillä sekä Hindemith että Brahms kuuluvat suosikkisäveltäjiini. Hindemithin Sinfonisia metamorfooseja Carl Maria von Weberin teemoista on hauska kappale. Tässä teoksessa, niin kuin illan konsertissa muutenkin, pasuunat saivat loistaa. Vasket olivat ylipäätään hyvässä iskussa ja paljon esillä. Myös patarummut kuuluivat kunnolla läpi konsertin. Pidän tästä teoksesta varmaan siksi, että se on jotenkin teatraalista. Musiikin teatraalisuus ja tietynlainen ohjelmallisuus juontaa juurensa siihen, että Hindemith oli alunperin säveltämässä teosta baletiksi. Musiikista nousee selkeitä mielikuvia ja siksi siinä on helppo elää mukana. Samaa ei voi sanoa konsertin toisesta kappaleesta, Erkki-Sven Tüürin Pianokonsertosta.
Pianokonsertto ei noussut kyllä suosikkieni joukkoon. Koserttoa kuunnellessa totesin, että pianon kilkutus sieltä ylärekisteristä kuulostaa korvaan kamalalta. Muutenkin äänimaailma oli toisinaan suorastaan ikävä. Minulla tosin on todettu ääniliherkkyyttä ja lievä kuulonalenema, joten en ehkä tässä asiassa edusta korvineni keskivertokuulijaa. Kilkutus tuntui fyysisesti epämiellyttävältä. Ei silloin voi nauttia musiikista. Myös se sattui korviin, kun lyömäsoittajat soittivat jousella peltiä. Tosin en muista tuon äänen tuntuneen näin epämiellyttävältä aiemmissa konserteissa. Ehkä sekin vaikuttaa, että istuin poikkeuksellisesti permannon etuosassa, kun yleensä istun parvella. En silti usko, että se pianon ylä-äänien kilinä olisi kuulostanut parvellakaan sen paremmalta. Konsertto parani kyllä loppua kohden. Parasta teoksessa oli jazzväritteinen kohta teoksen lopppuolella. Olin hieman omissa maailmoissani, kun yht'äkkiä huomasin, että nyt kuulostaakin hyvältä. Minulla ei ole mitään havaintoa siitä, mitä musiikissa tapahtui ennen siirtymistä jazzteemaan. Voi olla, että tämä on sitä musiikkia, josta nauttimiseen on nähtävä hieman vaivaa. Toisaalta, olen kuullut monenlaista nykymusiikkia ja modernia menoa, ja joskus jostain pitää ja jostain ei. Ei minkään musiikkityylin tai aikakauden teoksia voi niputtaa homogeeniseksi möykyksi.
Ilmeisesti Tüürin tarkoitus oli tässä konsertossa tutkailla pianon ylä- ja alaääniä. Laura Mikkola soitti ylimääräisenä kappaleena Chopinin Nocturnen c-molli. Pianon keskirekisteri kuulostaa kyllä niitä äärilaitoja paremmalta. Muutenkin nautin tässä konsertissa pianokonserttoa enemmän tästä Chopinin laulavasta ja herkästä kappaleesta. Soinnillinen ero näiden teosten välillä oli suuri.
Brahmsin Sinfonia nro 1 jätti aavistuksen kylmäksi. Pidän teoksessa eniten ensimmäisestä osasta, ja sen kuunteleminen olikin ihan nautinnollista. Mahtavan muhkea saundi lähtee noista filharmonian jousista! Toinen osa tuntui poikkeuksellisen tylsältä. Minä ainakaan en saanut siitä tällä kertaa otetta. Välillä tuntui siltä, että joku intensiivinen kannatteleva voima puuttui. Sinfonian kuluessa tuli muutamaan kertaan sellainen olo, että minulla olisi kuulijana kiire eteenpäin, mutta kapu jarruttaa. Välillä taas oman pääni sisällä joku kohta olisi vaatinut hitaampaa kypsyttelyä, mutta kapu kiilaa. Varmasti kyse on taas tottumisesta tiettyyn levytykseen ja siitä, että tuttussa teoksessa aivot eläytyvät musiikkiin muutama sävel etuajassa. Silti etenkin Eltsin monet hidastukset ja etenkin kiihdytykset tuntuivat korviini häiritsevän jyrkiltä.
Tänään ei tullut niitä kylmiä väreitä, mutta onneksi hetkittäin hyviä fiiliksiä.
Tampere Filharmonia
Olari Elts, kapellimestari
Laura Mikkola, piano
Hindemith: Sinfonisia metamorfooseja Carl Maria von Weberin teemoista
Tüür: Pianokonsertto
Brahms: Sinfonia nro 1
Odotukset tälle konsertille olivat suuret, sillä sekä Hindemith että Brahms kuuluvat suosikkisäveltäjiini. Hindemithin Sinfonisia metamorfooseja Carl Maria von Weberin teemoista on hauska kappale. Tässä teoksessa, niin kuin illan konsertissa muutenkin, pasuunat saivat loistaa. Vasket olivat ylipäätään hyvässä iskussa ja paljon esillä. Myös patarummut kuuluivat kunnolla läpi konsertin. Pidän tästä teoksesta varmaan siksi, että se on jotenkin teatraalista. Musiikin teatraalisuus ja tietynlainen ohjelmallisuus juontaa juurensa siihen, että Hindemith oli alunperin säveltämässä teosta baletiksi. Musiikista nousee selkeitä mielikuvia ja siksi siinä on helppo elää mukana. Samaa ei voi sanoa konsertin toisesta kappaleesta, Erkki-Sven Tüürin Pianokonsertosta.
Pianokonsertto ei noussut kyllä suosikkieni joukkoon. Koserttoa kuunnellessa totesin, että pianon kilkutus sieltä ylärekisteristä kuulostaa korvaan kamalalta. Muutenkin äänimaailma oli toisinaan suorastaan ikävä. Minulla tosin on todettu ääniliherkkyyttä ja lievä kuulonalenema, joten en ehkä tässä asiassa edusta korvineni keskivertokuulijaa. Kilkutus tuntui fyysisesti epämiellyttävältä. Ei silloin voi nauttia musiikista. Myös se sattui korviin, kun lyömäsoittajat soittivat jousella peltiä. Tosin en muista tuon äänen tuntuneen näin epämiellyttävältä aiemmissa konserteissa. Ehkä sekin vaikuttaa, että istuin poikkeuksellisesti permannon etuosassa, kun yleensä istun parvella. En silti usko, että se pianon ylä-äänien kilinä olisi kuulostanut parvellakaan sen paremmalta. Konsertto parani kyllä loppua kohden. Parasta teoksessa oli jazzväritteinen kohta teoksen lopppuolella. Olin hieman omissa maailmoissani, kun yht'äkkiä huomasin, että nyt kuulostaakin hyvältä. Minulla ei ole mitään havaintoa siitä, mitä musiikissa tapahtui ennen siirtymistä jazzteemaan. Voi olla, että tämä on sitä musiikkia, josta nauttimiseen on nähtävä hieman vaivaa. Toisaalta, olen kuullut monenlaista nykymusiikkia ja modernia menoa, ja joskus jostain pitää ja jostain ei. Ei minkään musiikkityylin tai aikakauden teoksia voi niputtaa homogeeniseksi möykyksi.
Ilmeisesti Tüürin tarkoitus oli tässä konsertossa tutkailla pianon ylä- ja alaääniä. Laura Mikkola soitti ylimääräisenä kappaleena Chopinin Nocturnen c-molli. Pianon keskirekisteri kuulostaa kyllä niitä äärilaitoja paremmalta. Muutenkin nautin tässä konsertissa pianokonserttoa enemmän tästä Chopinin laulavasta ja herkästä kappaleesta. Soinnillinen ero näiden teosten välillä oli suuri.
Brahmsin Sinfonia nro 1 jätti aavistuksen kylmäksi. Pidän teoksessa eniten ensimmäisestä osasta, ja sen kuunteleminen olikin ihan nautinnollista. Mahtavan muhkea saundi lähtee noista filharmonian jousista! Toinen osa tuntui poikkeuksellisen tylsältä. Minä ainakaan en saanut siitä tällä kertaa otetta. Välillä tuntui siltä, että joku intensiivinen kannatteleva voima puuttui. Sinfonian kuluessa tuli muutamaan kertaan sellainen olo, että minulla olisi kuulijana kiire eteenpäin, mutta kapu jarruttaa. Välillä taas oman pääni sisällä joku kohta olisi vaatinut hitaampaa kypsyttelyä, mutta kapu kiilaa. Varmasti kyse on taas tottumisesta tiettyyn levytykseen ja siitä, että tuttussa teoksessa aivot eläytyvät musiikkiin muutama sävel etuajassa. Silti etenkin Eltsin monet hidastukset ja etenkin kiihdytykset tuntuivat korviini häiritsevän jyrkiltä.
Tänään ei tullut niitä kylmiä väreitä, mutta onneksi hetkittäin hyviä fiiliksiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)